Koti matkalla Kyllikki Villan teoksissa - "Vanhan rouvan lokikirja" ja "Pakomatkalla - toinen lokikirja"

Heta Toikka. KOTI MATKALLA Kyllikki Villan teoksissa Vanhan rouvan lokikirja ja Pakomatkalla – toinen lokikirja. Suomen kirjallisuuden pro gradututkielma Tampereen yliopisto, huhtikuu 2008.

Tampereen yliopisto Taideaineiden laitos TOIKKA, Heta: KOTI MATKALLA Kyllikki Villan teoksissa Vanhan rouvan lokikirja ja Pakomatkalla – toinen lokikirja Pro gradu –tutkielma, 61 s. Suomen kirjallisuus Huhtikuu 2008. Tutkielmassa tarkastellaan sitä, kuinka ’koti’ on kirjoitettu Kyllikki Villan matkapäiväkirjoihin Vanhan rouvan lokikirja ja Pakomatkalla – toinen lokikirja. Teoreettisena viitekehyksenä toimivat tutkimukset matka- ja merikirjallisuudesta. Erityisesti naisten kirjoittama matkakirjallisuus ja sen konventiot ovat muokanneet tutkimusongelmaa. Tutkimusmenetelmänä on temaattinen kirjallisuudentutkimus. Tutkielman tekoon olen saanut ohjausta oman laitoksen lisäksi Matkailualan verkostoyliopistosta, jossa olen opiskellut matkailualan aineopinnot. Aluksi keskityn teoriakirjallisuuden avulla määrittelemään, mitä kaikkea koti ja matka tarkoittavat. Samoin selvitän, miten aiemmissa tutkimuksissa koti on kietoutunut matkalla oloon. Kuvainnollisesti ymmärrettynä kotona olo voi tarkoittaa oman identiteetin löytämistä ja siinä elämistä. Mielenkiintoista on, että matkoilla identiteetti voi hahmottua selkeämmin kuin kotona. Myös koti nähdään uusin silmin ja kirjoitetaan ikään kuin uusiksi. Matkakirjat voivat käsitellä kotia yhtä paljon kuin itse matkaa. Koti on sekä lähdön että paluun paikka. Myös Villan matkapäiväkirjoissa kodista puhutaan monissa eri yhteyksissä: Kotiin liittyvistä käytännön asioista ei pääse matkoillakaan eroon vaan niistä tulee huolehdittua kaukanakin kotoa. Kotona oleviin ystäviin pidetään yhteyttä ja ihmissuhteiden kiemuroita mietitään helposti myös matkalla. Keskeinen teema Villan lokikirjoissa on koti-ikävä. Matkalla voi kuitenkin kokea ajoittain olevansa kuin kotonaan. Matkakoti rakennetaan laivan hyttiin tai hotellihuoneeseen. Matkakohteet voivat saada kodinomaisia piirteitä, niihin kiinnytään ja niistä on vaikea lähteä jatkamaan matkaa. Myös itse matkalla, kahden kohteen välisessä tilassa, voi kokea samaa turvaa ja rauhaa kuin parhaimmillaan kotona tai missä tahansa muualla, silloin kuin kokee olevansa kotona itsessään. Asuminen matkalla ja erityisesti liikkuvassa laivassa nousee tärkeäksi. Villan matkoilla kielen merkitys identiteetille on keskeinen. Äidinkielestä löytyy kaikkein omin koti, mutta toisaalta myös vieraiden kielten avulla voi laajentaa itseilmaisuaan. Lisäksi työ on merkityksellinen identiteetille. Kun työ kulkee matkalla mukana, matkan ja kodin väline ero ei kasva suureksi. Usein matkapäiväkirjat käsittelevät matkalle lähtemisen syitä ja matkustamisen mielekkyyttä. Omaelämäkerralliselle kirjallisuudelle tyypillisesti matkalle lähtöä selitetään persoonan kehittymisellä. Kun tuttu koti jää taakse ja matkailija kestää matkan haasteet, hän palaa kotiin uudistuneena ihmisenä. Villankin teoksissa korostuu matka itseen.. Tutkielman avainsanoja: koti, matka, koti-ikävä, matkakirjallisuus, merikirjallisuus, matkapäiväkirja, temaattinen tutkimus.

SISÄLLYS 1. JOHDANTO 1.1.Matkakirjallisuus 1.2.Merikirjallisuus 1.3.Tutkimuskohde 1.4.Tutkimusongelma 1.5.Tutkimusmenetelmä. 1 1 2 4 6 7. 2. TEORIA 2.1.Koti 2.2.Matka 2.3.Koti matkalla 2.3.1. Koti ja arki vieraalla maalla 2.3.2. Matkakoti 2.3.3. Koti-ikävä 2.3.4. Välitila. 9 9 12 15 15 16 18 19. 3. KOTI MATKALLA 3.1.Lähtö kotoa 3.2.Matkakoti 3.2.1. Koti laivassa 3.2.2. Koti maissa 3.3.Koti mielessä 3.4.Kotiyhteydet 3.5.Koti-ikävä 3.6.Koti kielessä 3.7.Koti työssä 3.8.Kotiinpaluu. 21 21 21 22 25 28 29 35 39 43 45. 4. MIKSI MATKUSTAA?. 48. 5. LOPUKSI. 55. LÄHTEET. 58.

1. JOHDANTO 1.1. Matkakirjallisuus Kirjallisuuden sanakirjassa (Hosiaisluoma 2003, 563) matkakirjallisuus määritellään matkoihin ja matkustamiseen liittyväksi kirjallisuudeksi, jonka piiriin kuuluvat mm. matkapäiväkirjat, matkakirjeet ja -muistelmat, matkareportaasit ja -oppaat. Väljästi määriteltynä niin viihteelliset seikkailukertomukset kuin tieteelliset esityksetkin mahtuvat lajin sisälle. Yrjö Varpio (1999, 349) toteaakin 1800-luvun suomalaista matkakirjallisuutta käsittelevässä teoksessaan, että varsinkin aluksi matkakirjallisuus oli sekoitus todellisuutta jäljentävää ja sitä tulkitsevaa kirjoittamista, sillä vasta 1900-luvulle tultaessa kirjallinen ja tieteellinen matkakuvaus eriytyivät toisistaan. Dennis Porterin (1991, 19) mukaan vielä muutama vuosikymmen sitten matkakirjallisuus ei joitakin harvoja klassikkoja lukuun ottamatta kuulunut arvostettuun kirjallisuuden kaanoniin, vaan vasta jälkistrukturalistisen kirjallisuudentutkimuksen myötä se on hyväksytty tutkimuskohteeksi. Peter Hulme ja Tim Youngs (2002, 1) toteavatkin, että viime vuosikymmeninä matkoja käsittelevät julkaisut, seminaarit ja kongressit ovat jatkuvasti lisääntyneet aihepiirin yhdistäessä antropologeja, kirjallisuuden- ja kulttuurintutkijoita, maantieteilijöitä ja historiantutkijoita. Myös Yrjö Varpion (2005, 27) mukaan ”kirjallisuudentutkimuksessa kaunokirjallisuuden rajatapauksista on kiinnostuttu kulttuurintutkimuksellisten kysymysten yleistymisen myötä, ja tähän laajenevaan kenttään näyttää matkakirjallisuuskin hyvin sopivan”. Koska akateeminen perinne matkoja koskevan tieteellisen kirjoittamisen alalla on kuitenkin vasta kehittymässä, tarjoaa aihepiiri laajan, aiemmin monilta osin tutkimattoman alueen siitä kiinnostuneille.. Ritva Hapuli (2003, 11) on tutkinut 1920- ja 1930-luvuilla matkustaneiden suomalaisnaisten matkakirjoja ja muita aiheeseen liittyviä kirjoituksia, kuten kirjeitä ja lehtiarvosteluja. Hapulin esittelemät naiset matkustivat laajalti – osa yli Euroopan rajojen, osa pitkäänkin vieraassa kulttuurissa asuen ja työtä tehden, osa yksinään ja osa aviopuolison kanssa. Kaikille näille naisille matkoista kirjoittaminen oli tärkeää. ”Osa matkusti voidakseen kirjoittaa, osa kirjoitti voidakseen matkustaa – joistakin matka teki kirjailijan tai toimittajan (emt., 11).”.

Matkasta kirjoittaminen ei ole matkan jäljentämistä vaan uusi, tulkittu matka (ks. Varpio 1997, 9-10). Koska matkan ja sen kirjaksi kirjoittamisen välillä voi kulua pitkäkin aika, kohtaavat matkakirjassa kaksi aikaa ja kaksi paikkaa. Varsinaisia matkakirjoja voi olla vaikea erottaa esseistä, elämäkerroista, muistelmista ja muusta kaunokirjallisuudesta. Yleensä kuitenkin pyritään erottamaan matkaoppaat muusta matkakirjallisuudesta. Hapulin (2003, 21-22) mukaan matkakirjaa hallitsee kertoja, jonka merkittävänä kokemuksena matka esitetään. Oppaista yhtenäinen kertoja ja teema useimmiten puuttuu. Niissä lukijoihin suhtaudutaan tulevina matkailijoina, joita pyritään neuvomaan. Lisävalaistusta matkoihin antavat alun perin julkaisemattomaksi tarkoitetut päiväkirjat ja kirjeet. Yksityiset aineistot, kuten henkilökohtaiset matkapäiväkirjat, paljastavat usein matkailijan paenneen joitakin kotimaassa ilmenneitä vaikeuksia ja ongelmia (Hapuli 2003, 218). Mielenkiintoista on myös se, että monet naiset väittävät julkaisevansa yksityiset matkakirjoituksensa toisten kehotuksesta (emt., 23).. Matkakirjallisuuden tyypillisiä piirteitä ovat perinteisesti olleet ”turisminvastaisuus, menneisyyden nostalgia ja inho ulkomaiden nykyistä elämää kohtaan”. Kulttuurimatkailijat kuvaavat matkakirjoissaan monesti tilannetta, jossa moderni elämä on hukuttamassa alleen ”menneet hyvät ajat ja että he olivat saapuneet paikalle juuri viime hetkellä”. (Hapuli 2003, 24.) Usein matkaaja pyrkii sulautumaan paikallisväestöön ja erottautumaan turisteista (emt., 147). Luonteenomaista matkakirjallisuudelle on myös intertekstuaalisuus. Kirjoissa viitataan usein toisiin matkakirjoituksiin. Näin voidaan pyrkiä osoittamaan omaa lukeneisuutta. Toisaalta pyritään myös erottautumaan muista, etsimään omaa näkökulmaa ja löytämään tutustakin matkakohteesta jotain uutta. (Emt., 24.). 1.2. Merikirjallisuus. Kirsi Uola (2004) on tutkinut suomalaista (sekä suomen- että ruotsinkielistä) merikirjallisuutta, jonka määrittelyn lähtökohtana hän pitää aihepiiriä ja miljöötä. Toimijoina ovat merimiehet eli kaikki laivassa työskentelevät. Toimintaympäristö Uolan tutkimissa teoksissa on rahtilaiva, joka voi kulkea purjeilla, höyryllä tai dieselillä. Ajoittain toimin-. 2.

taympäristönä voivat olla myös meren läheisyydessä olevat miljööt, kuten satama ja satamakaupunki. Nämäkin ympäristöt liittyvät aina merenkulkuun, laivatyöhön ja merenkulkijan vapaa-aikaan. Varsinaiseen merikirjallisuuteen kuuluu aina ammatillisuuden näkökulma. Yleensä kerrotaan laivassa olevista merenkulkijoista, joiden tehtävä on kuljettaa rahtitavaraa. Joskus rahtilaivojen kyydissä on mukana miehistön jäsenten puolisoita tai muita matkustajia, mutta merikirjallisuudessa heitä havainnoidaan merimiesten kautta. Uola on rajannut tarkastelunsa ulkopuolelle merisotilaista ja vapaa-ajan purjehtijoista tai muista matkailijoista kertovat teokset. Yhdistävä tekijä kaikissa hänen käsittelemissään teoksissa on meri, laiva ja ”laivalla olemisen kokemus”. Keskiössä on yleensä merimies työssään. Pelkät saaristolais- ja satamakuvaukset eivät siten kuulu näin määritellyn merikirjallisuuden piiriin. (Uola 2004, 10-12.). Vielä 1800- ja 1900-luvun vaihteessa merikirjallisuus toimitti usein samaa informatiivista tehtävää kuin varsinainen matkakirjallisuus kuvailemalla merenkulun lisäksi myös vieraita maita ja niiden asukkaita. Monimuotoisuus kuuluu kumpaankin lajiin. Sekä meri- että matkakirjat voivat olla päiväkirjoja, muistelmia, seikkailukertomuksia, veijaritarinoita, raportteja tai romaaneja. Varsinkin matkakirjallisuus on usein tyyliltään journalistista. (Uola 2004, 97.) Se on myös monesti koettu kevyeksi lajiksi, jossa keskitytään vain miljöön kuvaamiseen ja raportointiin. Usein sekoittuvat todellisuutta jäljentävä ja sitä tulkitseva kirjoittamisen tapa. Subjektiiviset kokemukset liitetään kulttuurihistoriallisiin yksityiskohtiin ja vieraiden elämäntapojen kuvailuun. (Emt., 102-103.) Merikirjallisuus eroaa matkakirjallisuudesta siinä, että sen keskeiset teemat ja motiivit löytyvät merimiehistä, laivatyöstä ja itse merestä. Kerronnan keskiössä eivät ole vieraat satamat tai paratiisisaarten asukkaat, vaan ne kohdataan ikään kuin ohimennen laivan kulkiessa paikasta toiseen. (Emt., 104-106.) Sekä meri- että matkakirjallisuudessa liikutaan faktan ja fiktion rajamailla ja kauno- ja tietokirjallisuuden välimaastossa (emt., 436).. Pohtiessaan rajanvetoa meri- ja matkakirjallisuuden välillä Uola (2004, 437) toteaa, että ”merimiehet eivät lähde vieraisiin maanosiin eksotiikan kuvaukset ensisijaisina intentioinaan”. Hän väittää, että ”matkakirjallisuus rakentuu omaan elämänpiiriin verrattuna oudon miljöön kuvaamiseen ja matkakirjailijoilla on anomalioiden tarve” (emt., 104). –. 3.

On kuitenkin olemassa matkakirjoja, joissa keskitytään itse matkanteon kuvaukseen sekä sen herättämiin ajatuksiin ja tunnelmiin, eikä niiden pääpaino ole matkakohteen kuvailussa.. 1.3. Tutkimuskohde Tutkimuskohteeni on merelliseen ympäristöön sijoittuvaa matkakirjallisuutta. Kyllikki Villan Vanhan rouvan lokikirja (2004) on päiväkirjamerkintöihin perustuva kertomus valtamerimatkasta Suomesta Etelä-Amerikkaan. Osin teoksessa liikutaan myös mantereella eri matkakohteissa. Villan Pakomatkalla – toinen lokikirja (2007) kuvaa monivaiheista, pääosin laivalla ja junalla tapahtuvaa matkaa Suomesta Portugaliin ja edelleen Englannin kautta Santa Helenan saarelle Afrikan länsirannikolle sekä lopulta EteläAfrikan kautta Namibiaan.. Kyllikki Villa (s. 1923) on ammatiltaan suomentaja. Suuren osan käännöstyöstään hän on tehnyt matkustaessaan rahtilaivoilla pitkin maailman meriä. Tässä käsiteltävien matkapäiväkirjojen lisäksi Villa on julkaissut mm. runokokoelmia ja ruokakirjoja. Hän on saanut valtion kääntäjäpalkinnon (1984),. Svenska litteratursällskapetin. palkinnon. (1987) sekä Vanhan rouvan lokikirja -teoksen johdosta Yleisradion ”Vuoden valopilkku” -huomionosoituksen (2004). Tämä teos voitti myös Mondo-lehden järjestämän ”Vuoden matkakirja” -palkinnon. Kaikkiaan Villa on kirjoittanut yli 70 matkapäiväkirjaa, jotka ovat Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistossa tutkijoiden käytössä. Ensimmäisen julkaistun matkapäiväkirjansa, Vanhan rouvan lokikirjan, alkusanoissa Villa kirjoittaa:. Laivakokemuksia ovat olleet sekä matkaseura, muutama ystävyyskin, että yksinolo – 1990luvun puolalaisissa valtamerilaivoissa nimenomaan absoluuttinen kielellinen yksinolo. Se kai sai minut lopulta sanelemaan matkapäiväkirjani ääninauhoille. Kaikista elämäni matkoista, 1950-luvulta ja Lapin retkistä alkaen, olen pitänyt päiväkirjaa. Niitä on kertynyt yli 70. Vuoden 1997 matkalla Buenos Airesin kautta Chileen ja takaisin sanelin ensi kertaa päiväkirjani pienille mikrokaseteille. Se että (varsinkin sanan ammattilainen) puhuu neljän kuukauden aikana yksinään äidinkieltään kolmisenkymmentä tuntia, on oikeastaan melko ymmärrettävää. (VRL 7-8.). 4.

Saneltu matkapäiväkirja on sittemmin litteroitu ja toimitettu julkaistavaksi. Lopullisessa versiossa puhekielenomaisuutta ja päiväkirjoille ominaista toistoa on jonkin verran karsittu. (Ks. VRL 8.) Pakomatkalla –teos pohjaa perinteisesti vihkoon kirjoitettuihin päiväkirjamerkintöihin. Tero Norkolan (1996, 38) mukaan yksityiseen päiväkirjaan sisältyy aina dialogin mahdollisuus ja kommunikoiva asenne. Ajatus päiväkirjan myöhemmästä julkaisemisesta ei välttämättä ole poissuljettu (emt., 41). Päiväkirjoja kuitenkaan harvoin julkaistaan ilman toimitustyötä. Tekstiä korjaillaan ja toisinaan jopa kirjoitetaan uusiksi. (Norkola 1995, 115.). Villa kutsuu teoksiaan lokikirjoiksi. Laivalla lokikirja tarkoittaa aluksen virallista päiväkirjaa, jota on lain mukaan pidettävä. Siihen merkitään tiettyä kaavaa noudattaen alusta koskevat asiat, säähavainnot, kurssi ja paikanmääritykset. Myös näitä asioita Villa pyrkii matkapäiväkirjoissaan kommentoimaan. Kuitenkin ulkoisia havaintoja ja tapahtumia merkittävämmiksi muodostuvat kertojan sisäisiä mielialoja ja ajatuksia kuvaavat muistiinpanot. Siinä mielessä Villan teokset eivät edustakaan tyypillisintä raportoivaa päiväkirjaa, joka on tyyliltään objektiivinen ja jota ”kirjoitetaan halusta tallentaa tapahtumia jälkimaailmalle niiden historiallisen arvon vuoksi” (ks. Norkola 1996, 38). Monesti matkan aikana kirjoitetut päiväkirjat eivät sisällä niin paljoa itseanalyysia tai tunnustuksellisia osuuksia kuin henkilökohtaiset päiväkirjat yleensä, mutta Villan päiväkirjat keskittyvät matkan raportoinnin lisäksi yksityiselämän ja henkilökohtaisen eksistenssin kysymyksiin (vrt. emt., 38).. Päiväkirjaa voidaan tarkastella osana omaelämäkerrallista kirjallisuutta, jonka eri muotoja yhdistää toisiinsa aihe eli tekijän elämä. Perinteisesti laji on nähty ei-fiktiivisenä. (Norkola 1995, 112-112.) Toisaalta omaelämäkerrallinen teos voidaan perustellusti nähdä myös fiktiivisenä ja epäluotettavana, sillä esitystapa on monesti tarkoitushakuinen ja valikoiva. (Hosiaisluoma 2003, 654.) Päiväkirjan kertoja antaa Norkolan (1995, 113) mukaan yleensä ”vaikutelman, että hän on itse keskellä kuvaamiensa tapahtumien prosessia eikä tiedä, mihin se johtaa”. Kertoja ei kuitenkaan välttämättä ole luotettava eikä häntä tulee samastaa kirjailijaan, vaikka lähdettäisiinkin siitä perusolettamuksesta, että kertomuksen omasta elämästään on kirjoittanut todellinen henkilö. Tässä työssä käytän kertojasta kuitenkin yksinkertaisuuden vuoksi nimitystä ”Villa” haluamatta silti. 5.

antaa vaikutelmaa tekijän ajatuksiin ja intentioihin keskittymisestä. (Vrt. Hosiaisluoma 2003, 411, 916.). 1.4. Tutkimusongelma. Amerikkalaisten naisten vuosina 1830-1920 kirjoittamia matkakirjeitä ja -kertomuksia tutkinut Mary Suzanne Shriber (1997, 8-9) on huomannut, että naiset kirjoittavat matkoilla ollessaan usein kodista. Matkalla sekä kirjoitetaan kotiin (writing home) että kirjoitetaan kotia ikään kuin uusiksi (rewriting home). Matkan aikana nähdään monia erilaisia koteja ja tapoja elää ja samalla oma koti nähdään uusin silmin etäisyyden päästä. Naisten matkakirjat kuvaavat usein henkilöitä, jotka vapautuessaan kulkemaan pitkin maailmaa samalla vapauttavat itsensä monista ideologisista ja henkisistä kahleista, jotka sitovat heidät paikoilleen. Brittiläistä naisten kirjoittamaa matkakirjallisuutta tutkinut Karen Lawrence (1994, 18-19) uskoo, että joskus naiset lähtevät matkalle vain voidakseen kirjoittaa sieltä kotiin. Kotia ei jätetä koskaan täysin taakse. Lawrencen (emt., 19) mukaan matkakirjallisuudessa käsitellään sekä uuden ympäristön tuomia mahdollisuuksia että niitä siteitä, joita jokaisella matkustajalla on kotimaahansa ja sen kulttuuriin. Läsnä on seikkailun mahdollisuus, jota kuitenkin koko ajan rajoittaa kuuluminen johonkin kulttuuriseen verkostoon sekä sen tapoihin ja sääntöihin. Halua paeta tutusta ja turvallisesta kohti tuntemattomia ja jännittäviä mahdollisuuksia hillitsee aina matkustajan henkilökohtainen tausta. Tutkimuksessaan Lawrence on keskittynyt juuri kotoisten ja vieraiden elementtien rinnakkaiseloon. Erityisesti naisten matkakirjoissa näkyy, kuinka kotiin sitoutuminen kietoutuu yhteen matkan tarjoaman vapauden kanssa.. Tässä pro gradu -työssä tarkoitukseni on tutkia, kuinka koti on kirjoitettu Villan matkakirjoihin. Etsin sitä, kuinka matkalla tehdään olo kotoisaksi. Muodostuuko laivan hytistä ja hotellihuoneesta koti? Millaisen kodin muodostavat mukana kulkeva työ ja oma äidinkieli? Voiko vierainten kielten keskellä tuntea olevansa kuin kotonaan? Mikä merkitys ihmissuhteilla on kodikkuuden tunteelle? Yhteydenpito kotimaahan ja kotiasioista huolehtiminen kulkevat yleensä matkalla mukana ja koti-ikävä elää rinnan matkakuumeen kanssa. Pohdin myös sitä, kuinka juuri liikkeessä ja matkalla, kahden kohteen. 6.

välisessä tilassa, voidaan olla kotona ja perillä. Kaikkia näitä seikkoja tulen Villan matkapäiväkirjoista etsimään. Todennäköistä on, että jotkut asiat tulevat korostumaan ja toiset taas osoittautumaan merkitykseltään vähäisiksi. Aina voi myös löytyä jotain uutta ja ennalta arvaamatonta.. 1.5. Tutkimusmenetelmä. Tässä tutkimuksessa käytän temaattista lähestymistapaa. Hosiaisluoman (2003, 914915) mukaan teeman voi määritellä sanataideteoksen perusajatukseksi ja johtoaiheeksi. Teema löytyy useimmiten epäsuorasti, ”esim. toistuvia motiiveja tarkastelemalla”. Motiivi taas on toistuva, ”teeman kaltainen, mutta sitä pienempi rakenneyksikkö, joka ei samassa määrin hahmota teoksen kokonaisideaa”. Susanna Suomela (2001, 141) on tiivistäen todennut teeman merkitsevän, mistä teksti kertoo syvimmällä tasollaan eli mistä siinä on kyse. Oman tutkimukseni teema on ”koti matkalla”, mikä ei kuitenkaan välttämättä ole Villan lokikirjojen teema, vaan pikemminkin yksi teosten motiiveista, teemaa pienemmistä merkitysyksiköistä Tutkimissani teoksissa ’koti’ tuskin kattaa teeman tavoin koko tekstiä tai edes suurta osaa siitä, vaan esiintyy vain paikoitellen.. ’Kodin’ etsiminen naisten kirjoittamista matkakirjoista perustuu siihen, että teoksissa kodin käsitteeseen ja siihen liittyviin ilmiöihin tosiasiallisesti viitataan. Vaikka teema löytyykin tekstistä, sen konstruoimien sieltä on lukijan tehtävä. Samasta tekstistä voi erilaisin kompetenssein varustettu lukija löytää erilaisia teemoja. Tekstin luokittelu perustuu aina lukijan suorittamiin valintoihin. Perustana on kuitenkin aina tulkintoja rajaava ja ohjaava teksti. Lukija valitsee tekstin tulkinnalle jonkin peruslähtökohdan ja ”kehyksen”, jonka puitteissa hän pyrkii löytämään tekstin merkityksen. Mitä laajemmin valittu kehys pystyy tekstiä kattamaan, sitä onnistuneempi on sen valinta. Teema syntyy lukijan ja tekstin välisessä vuorovaikutuksessa. (Suomela 2001, 150-151.). Tämän tutkimuksen lähtökohta ei ole varsinaisesti Villan lokikirjojen teeman etsiminen vaan tietyn, ennalta nimetyn teeman tai vähintäänkin motiivin etsiminen niistä. ”Koti matkalla” on teemana sellainen, joka voidaan löytää muistakin teksteistä tai ilmiöistä. 7.

kuin nyt kohteena olevista matkakirjoista. Suomelan (2001, 152) mukaan ”tällöin ei tekstistä etsitä teemaa, joka olisi ainoastaan kyseiselle tekstille ominainen, vaan teemaa, joka kykenee yhdistämään erilaisia tekstejä ja teoksia [- -] toisiinsa”. Samalla kun teeman ”ulkokirjallinen” luonne korostuu, voidaan etsiä vastausta myös laajempiin kysymyksiin. Tässä tutkimuksessa lisäkysymys voisi olla esimerkiksi ”Miksi naiset kirjoittavat ’kotia’ matkakirjoihinsa?” (Ks. emt., 152-153.). 8.

2. TEORIA. 2.1. Koti. Karin Johannisson (2001) on tutkinut koti-ikävän kulttuurihistoriaa. Aluksi hän pohtii, mitä käsite koti tarkoittaa. Koti voi olla suuri tai pieni. Se voi olla ”piha, alue, luonto, isänmaa, äidinsyli, lapsuuden aikainen talo, tuoksuja ja ääniä, [- -] , ruokaa, naurua, yhteisiä rituaaleja ja lauluja”. Toisaalta koti voi olla sisäinen mieliala – tunne siitä, että on ”aito, kokonainen ja autenttinen”. Koti voi olla nimi jollekin kadotetulle ja kaivatulle. Koti voi edustaa utopistista unelmaa paratiisista tai jo hävinneestä lapsuuden maasta. Kotiin ja sieltä poissaoloon liittyy monia vastakohtaisia käsitepareja: yksityinen ja julkinen, intiimi ja anonyymi, lämmin ja kylmä, pehmeä ja kova, yhteenkuuluvuus ja muukalaisuus, uskollisuus ja petollisuus, pieni maailma ja suuri maailma. Usein koti tarkoittaa konkreettista suojaa ja erottautumista ulkomaailmasta, joka koetaan uhkaavaksi ja vieraaksi. Toisaalta kodittomuus ja se, ettei koe olevansa kotonaan missään, on pahimmillaan kokemus arvottomuudesta. (Johannisson 2001, 32-33.). Johannissonin (2001, 31, 33) mukaan koti viittaa sekä maantieteelliseen, kulttuuriseen, sosiaaliseen että emotionaaliseen asiaan. Koti voi olla tietty paikka, maisema tai kulttuuri, johon kuulutaan tai psykologinen, sisäinen tila kuten oma identiteetti. Eri kansallisuuksien parissa voivat eri asiat korostua kotia määriteltäessä. Oleellisimmaksi kodin ominaisuudeksi voi nousta esimerkiksi kieli, maaperä, luonto, isänmaa tai perhe. Koti voi viitata lisäksi taloon, elinympäristöön, elämäntapaan, tunnelmiin, aistielämyksiin ja muistoihin. Kotiin liittyvät identiteetin, yhteenkuuluvuuden ja osallisuuden käsitteet. Kun puhutaan, että joku on löytänyt kotinsa, voidaan tarkoittaa, että hän on löytänyt identiteettinsä. Kun puhutaan, että joku on hukannut kotinsa, voidaan tarkoittaa, että hän on hukannut itsensä.. Identiteetti voidaan Gunnar Alsmarkin (1997, 9-10) sanoin ymmärtää yksilöllisenä ja yhteisöllisenä kuulumisena johonkin. Ihmisen kokemus ydinminästä pysyy samana muutoksien jälkeenkin. Identiteettiä kuvaavat jatkuvuus ja samuus ja siihen liittyy ajatus kotona olemisesta ja kotiin kuulumisesta sekä suhteessa ihmiseen itseensä että hänen. 9.

ympäristöönsä. Kotonaan voi kokea olevansa esimerkiksi jossain perinteessä tai jossain ryhmässä. Tällöin ihminen on samalla myös sidottu yhteisön normeihin ja sääntöihin. Tämä voidaan nähdä myös positiivisessa merkityksessä, sillä täydellinen vapaushan tarkoittaisi sitä, ettei kuulu mihinkään eikä kenellekään. Hapulin (2003, 224) tutkimissa matkakirjoissa kodit ymmärretään monesti asujansa identiteetin ja minuuden ilmauksena. Kussakin maassa ilmenevän kodin käsityksen voidaan nähdä lisäksi ilmentävän kansallista mentaliteettia (emt., 218).. Jo edellä mainittu kielen merkitys osana yksilön identiteettiä kuuluu keskeisesti myös matkakirjallisuuteen. Yleensä äidinkielestä löytyy yksilön henkinen koti. Hapuli (2003, 256) toteaa, että omaa ”äidinkieltä voidaan pitää ihmisen äärimmäisenä kotimaana tai ainakin lepopaikkana, kuin ihona tai liikkuvana kotina, jota emme koskaan täydellisesti jätä”. Kuitenkin Johan Fornäs (1998, 332) esittää, että toisinaan myös ”vieraiden kielten ja tyylien omaksuminen on tärkeä keino sisäisten tilojen syvälliseen ilmaisemiseen”. Joskus vierailla symboleilla saatetaan ilmaista syvimpiä sisäisiä tuntoja paremmin kuin niiden välineiden avulla, jotka peritään lapsuudesta ja vanhempien kulttuurista. Tällöin ei ole kyse ainoastaan yksilön ulkoisesta edistymisestä ja entistä laajemman kompetenssin hankkimisesta, vaan myös tiedostamattomaan sisältyvien vastakohtaisten puolien yhdistämistä ja kehittämisestä.. Orvar Löfgren (1997, 28) kuvailee brittiläisen antropologi Mary Douglasin näkemyksiä kodista: Se, että asunto muuttuu kodiksi, vie aikansa. Kotiaan täytyy voida kontrolloida, mutta se voi olla paikallaan kuten kerrostalohuoneisto tai liikkeessä kuten asuntovaunu. Löfgrenin (emt., 30) mukaan kotona oleminen voi tarkoittaa sitä, että sulkee oven huoneeseensa tai sitä, että liikkuu kotikaupunkinsa tutuilla kaduilla tai lähikauppansa hyllyjen välissä, joilta löytää haluamansa tavarat keneltäkään kyselemättä. Löfrgen uskoo, että 1900-luvun kuluessa koti on supistunut suurista valtioista edellä kuvatun kaltaisiin pienoismaailmoihin. Toisaalta kansakunta määritellään monesti pienten arkipäiväisten vivahde-erojen perusteella, kuten sen perusteella, minkä värisiä talot ovat ja miten verhot on aseteltu ikkunaan. Kansallinen identiteetti tunnistetaan jonkin tutun piirteen avulla ja sitä vahvistetaan nostalgisella puheella menneistä ajoista ja merkittävistä kansallismaisemista. Yhteinen historia vahvistaa kansallistunnetta.. 10.

Koti voi olla yhtä aikaa tuttu ja turvallinen sekä arkinen ja ahdistava. Kotiin liittyvät rutiinit, velvollisuudet ja rajoitukset. Parhaimmillaan kotona voi kokea olevansa oma itsensä ja toteuttavansa itseään aidoimmillaan. Pahimmillaan koti toimii vapautta rajoittavana vankilana. (Hapuli 2003, 219-220, 223, 264.) Uola (2004, 375) kuvaa kotia tuttuna paikkana, joka on samalla useimmiten myös turvallinen. Koti on monesti lisäksi ”konfliktiton, hoitava, huolta pitävä” ja joskus mystinen. Koti symboloi itseä ja sitä pystyy kontrolloimaan henkisesti. Se tarjoaa sekä turvallisuutta että virikkeitä. Oma identiteetti on vahvimmillaan kotona ja matkallakin ollessaan ihminen pyrkii tekemään olonsa kotoisaksi. Halu tuntea olevansa kuin kotonaan on voimakas. Kun puhutaan vertauskuvallisesti kodin löytymisestä, voidaan tarkoittaa paluuta johonkin alkuperäiseen paikkaan, jossa voi tuntea hyväksyntää ja tasapainoa ja jossa ei koe itseään vieraantuneeksi.. Laura Huttunen (2002, 17) on tutkinut kodin merkityksiä maahanmuuttajien omaelämäkerroissa. Hän on lähtenyt liikkeelle ajatuksesta, että koti on paikka, johon ihminen tuntee kuuluvansa ja josta käsin hän toimii suhteessa maailmaan. Huttusen (emt., 50-51, 98) mukaan koti voi viitata taloon ja asuntoon, kotiseutuun ja kotimaahan. Arki, jokapäiväisyys, itsestäänselvyys ja toisto määrittävät kotia. Usein kotiin liittyvät myös perhe, suku, ystävät ja muut sosiaaliset verkostot. Koti voi merkitä yksityistä ja omaa tilaa. Koti alkaa siitä, kun jokin tila otetaan haltuun, kontrolloiduksi ja hallituksi. Kodin voi tehdä ja luoda valtaamalla itselleen omaa tilaa vieraaksi koetussa ympäristössä.. Myös ”omakohtaisten muistojen kautta kertoja voi kiinnittyä menneisyyden maisemiin tai kesyttää nykyisiä omikseen” (Huttunen 2002, 98). Sinänsä neutraaleihin maisemiin ja maamerkkeihin voidaan liittää persoonallisia tarinoita, merkityksiä ja muistoja. Paikat, joihin aistivoimainen muistikuva kiinnittyy, voivat merkitä ihmiselle kotia. Huttunen (emt., 332) kuvaa, kuinka kotona oleminen tarkoittaa sitä, että ”tulee nähdyksi kokonaisena ihmisenä” eikä ”vain vierauden ruumiillistumana”. Hän pohtii sitä, kuinka tietyissä tilanteissa koti voi olla ainoastaan oma ruumis ja omat ajatukset: Oman ruumiin voi ajatella myös eräänlaisena mukana kulkevana kotina. Pakolaistarinat kertovat tilanteista, jolloin on lähdettävä ja jätettävä taakse kaikki se, mihin on ollut kiintynyt ja kiinnittynyt. Silloin mukana kulkevista muistoista, sekä eri tavoin määrittyvästä henkisestä. 11.

pääomasta, tulee ainakin väliaikaisesti ainoa koti. Erilaisissa rituaalisissa, ruumiillisissa käytännöissä omaa tilaa voi laajentaa ruumiin ympärille, ottaa tilaa haltuun ja omaksi. Toisaalta tietoisen kosmopoliitti suhde maailmaan tuottaa oman ruumiin sekä omat tiedot ja taidot tärkeimpänä kiintopisteenä ja mukana kulkevana kotina (Huttunen 2002, 336).. Kuten todettu, koti merkitsee useimmiten myös omaa tilaa, taloa tai asuntoa. Talo tai asunto ei ole kuitenkaan varsinainen koti heti, kun siihen on muutettu, vaan toisinaan voi viedä kauankin aikaa, ennen kuin taloon on kotiuduttu ja se on otettu myös symbolisesti haltuun. Koti on intiimi ja yksityinen tila, jonka rajoja on saatava itse säädellä. Silti sen tulee kiinnittyä myös muuhun yhteiskuntaan ja ympäröivään sosiaaliseen maailmaan. Kotiin liittyy läheisesti ajatus ihmissuhteista. Usein kiinnittyminen perheeseen on tärkeämpää kuin paikkaan, maisemaan tai kansakuntaan kuuluminen. Perheestä tai muusta ihmissuhteesta voi tulla ”mukana kulkeva, matkustava koti”. Matkan kuluessa tämänkin kodin on kuitenkin muututtava ja oltava valmis järjestämään suhteensa uudelleen.. Perheen ja sukulaissuhteiden kautta on mahdollista kiinnittyä kodinomaisesti. myös useampaan paikkaan ja maisemaan. Esimerkiksi aviopuolison kautta on mahdollisuus astua kokonaan uusiin koteihin ja kotiseutuihin. Lopullinen kiinnittyminen uuteen kotimaahan voi tulla vasta lasten syntymän kautta. (Huttunen 2002, 336-337.) Yksi merkittävä väline kiinnittymisessä uuteen kotipaikkaan on työ. Työn kautta päästään yhteisön tasa-arvoiseksi jäseneksi. (emt., 342.) Huttunen (emt., 346) uskoo, että ”ihmisillä voi olla kodinomaisia suhteita useampaan paikkaan yhtä aikaa. ’Kotona’ ja ’poissa’ eivät ole välttämättä yksiselitteisiä, toisensa pois sulkevia vaihtoehtoja”.. 2.2. Matka. Matka on lähdön, perilläolon ja paluun muodostama kokonaisuus. Samalla se on aina jostakin poissaoloa (Sepänmaa 1998, 13). Kodin ja maailman vastakohtaisuudesta huolimatta koti kuuluu oleellisena osana matkailuun. Matka on useimmiten vain ”tilapäistä poissaoloa kotoa” (Hapuli 2003, 17). Kun lähdetään matkalle, sekä koti että kotimaa jäävät väliaikaisesti taakse. Niistä tulee lähdön ja paluun paikkoja. Perinteisesti matka merkitsee poissaoloa kotoa ja kotimaasta. Se kuinka koti on määritelty, vaikuttaa puolestaan siihen, millaisena matka nähdään. Koti saatetaan kokea tutuksi ja turvalliseksi,. 12.

mutta toisaalta arkiseksi ja ahdistavaksi rutiineineen, velvollisuuksineen ja rajoituksineen. Matka voidaan tällöin kokea pakona vapauteen. Poissaolo saattaa myös näyttää kodin ja kotimaan uudessa valaistuksessa. (Emt., 219-220.). Yksilön elämässä matkustaminen on kausittaista. Löfgren (1997, 31) kuvaa, kuinka 1980-luvun nuoret interreilaajat ovat tänä päivänä juuttuneina rivitaloihinsa pikkulastensa kanssa. Monille kulkurielämä jää osaksi nuoruutta, eikä sillä ole välttämättä loppuelämään kestäviä vaikutuksia. Jotkut muutot, siirtymiset tai matkat merkitsevät paljon yksilön elämässä, jotkut menevät ohitse jättämättä suurtakaan jälkeä. Tärkeää ei ole matkan suuruus tai kesto, vaan se, mikä merkitys sille annetaan. Vuosi ulkomailla voi olla vähämerkityksisempi kuin jokavuotinen siirtyminen kesänviettoon saarimökille.. Hapulin (2003, 11) tutkimusongelmana on ollut eritellä, millä tavoin naiset ovat kuvanneet matkojaan ja sitä kautta määritelleet identiteettiään naisina ja suomalaisina. Hänen mukaansa matkustavat naiset kutsuivat itseään maailmankansalaisiksi ja halusivat kirjoittamalla kotiuttaa kotimaansa kansalaiset osaksi nykymaailmaa (emt., 14). Hapuli (emt., 15-16) siteeraa Lontoossa 1920-luvulla asunutta Kersti Bergrothia, joka koki, että paikka ei erotellut ihmisiä vaan aika. Saman ajan ihmiset kuuluivat kiinteästi yhteen. 1900-luku oli kuin yhteinen koti. Suomen syrjäinen sijainti kuitenkin vaikeutti kotiutumista uudelle vuosisadalle. Toisaalta koettiin tärkeäksi suomalaisuuden syvimmän sisällön ja ainutlaatuisuuden säilyttäminen uuden ajan muutosten keskellä.. Hapuli (2003, 16-17) toteaa, että matkustaminen ei ole koskaan ollut sukupuolisesti neutraalia. Samalla kun naisten tehtävänä on ollut kotiin jääminen, miehiset kokemukset ovat hallinneet matkailun kenttää. Koska matka on sekä vertauskuvallisesti että kirjaimellisesti merkinnyt kodista irtaantumista, se on tarkoittanut myös niiden arvojen hylkäämistä, jotka on perinteisesti liitetty naiseuteen. Jo Odysseuksen tarinassa kotiin jäi odottamaan uskollinen Penelope. Matkakirjallisuudessa vastakohtina esiintyvät usein puutarhan ympäröimä koti ja villin luonnon keskellä kulkeva maantie. Myös Uola (2005, 356) kuvaa, kuinka perinteisesti matkalle lähteminen työn ja ammatin vuoksi on korostanut maskuliinisuutta. Matkalla mies on päässyt irtaantumaan naisen paikasta eli kodin piiristä. Uola siteeraa Porteusta (ks. emt., 356), jonka mukaan koti ja matka edus-. 13.

tavat vertauskuvallisesti ”olemassaolon maantieteellisiä äärikohtia”. Merille lähtö saattaa tarjota mahdollisuuden ”päästä irti elämää rajoittavista tekijöistä” ja luoda uusi, arkiminästä ja kotiminästä eroava minäkuva. Kirjallisuudessa lähteminen kuvaa ”paikan merkitystä sekä vapautumista tilallisista ja sosiaalisista siteistä” (Uola 2005, 359-360).. Identiteetin määrittelyyn liitetään kirjallisuudessa usein matkateema (Kurikka 1995, 6). Postmodernissa maailmassa ihminen on muuttunut turistiksi, joka välttää sitoutumista ja poimii minän aineksia kuin matkailija vaikutelmia (emt., 37-38). Samasta ilmiöstä puhuu Stuart Hall (1999, 62) väittäessään, että maailmanlaajuinen tyylien, paikkojen ja imagojen markkinointi, matkustaminen ja globaalisti välitetyt mediakuvat sekä viestintäjärjestelmät irrottavat identiteetit erityisistä ajankohdista, paikoista, historioista ja traditioista. Hänen mukaansa kohtaamme tällöin joukon erilaisia identiteettejä, joista kukin vetoaa tiettyihin puoliin meistä ja joista näyttää olevan mahdollista valita. Sisäinen matka voikin saada voimaa ja syvyyttä ulkoisen matkan läpikäymisestä (Hulme 2002, 90).. Matkailun kulttuurihistoriaa voidaan nähdä hallitsevan kaksi erilaista kokemisen tapaa. Pyhiinvaellusmatkalla matkailija saavuttaa päämäärässään henkisen täyttymyksen. Modernille matkustamiselle sitä vastoin on ominaista avoimuus ja jatkuva prosessi, jolla ei ole suljettua loppua. Matkakuume ei välttämättä taltukaan matkustamalla, vaan pikemmin yltyy siitä. Uuden matkan suunnitelmat ja kuvitelmat tulevista matkoista saattavat vallata myös matkalla olijan, joka ei siten ole koskaan täysin nykyhetkessä vaan kaipaa aina seuraavaa matkaa. Matkustaja voi kokea olevansa vieras kaikkialla. (Hapuli 2003, 263.). Tutkimuksessaan Hapuli on syventynyt muun muassa Aino Kallaksen lukuisiin matkakirjoihin niin Englannista kuin esimerkiksi Marokosta. Hänen mukaansa Kallas on osuvasti muotoillut sen, ”kuinka kodin ja maailman vastakkaisuudesta voi muodostua ihmisen elämän tärkeä jännite, ja kuinka kotona ja poissaolo luovat liikkeen ihmisen elämään”. Ne voivat muodostaa perustan jopa ihmisen identiteetille. Kallas kirjoittaa siitä, kuinka hänen elämänsä on ollut jatkuvaa heiluriliikettä lujan kotiin kiintymisen ja voimakkaan kaukokaipuun ja vaellushalun välillä. Elämänsä aikana hän on asunut neljässä eri maassa, neljässä eri kodissa ja toisaalta kokenut kodittomuutta ”kaislamajoissa”.. 14.

Voidaan puhua maailmankaipuusta, joka ylittää paikat ja matkat. (Hapuli 2003, 264265.). 2.3. Koti matkalla. Koti ja matka kietoutuvat toisiinsa: matkalla voi tuntea koti-ikävää, kotona voi muistella matkaa ja koostaa matkoilla kirjoitettua materiaalia (Hapuli 2003, 18). Hapuli (emt., 26) pohtii tutkimuksessaan, millaisin eri tavoin koti on matkoilla läsnä. Matkallakin koti kulkee usein mukana eräänlaisena vertailukohteena, ”sillä sen tilat ja normit ovat sisäistyneet” ja tulleet ikään kuin luonnollisiksi (Hapuli 2005, 125-141). Matkakirjoissa koti toimii suojana ulkoista vastaan. Matkan aikana kodin virkaa voi toimittaa vaikka laiva, jonka naiset kirjoituksissaan ”kotoistavat”. Erilaisten suojiksi määrittyvien tilojen lisäksi naisten matkakirjoista voi löytää lukuisia kuvauksia kodeista, joissa matkailija vierailee. (Emt., 218.). 2.3.1. Koti ja arki vieraalla maalla. Susan Bassnett (2002, 229-230) osoittaa, kuinka jokapäiväisten, arkielämään ja kodin piiriin kuuluvien tapahtumien raportointi on ollut aina tyypillistä naiskirjailijoiden matkakertomuksissa. Caren Kaplan (1996, 59-60) kuten myös Eeva Jokinen ja Soile Veijola (1990, 150) siteeraavat MacCannellia, joka on tutkinut turismia 1970-luvulla ja väittää, että useimmat turistit ovat kiinnostuneita paikallisesta kulttuurista ja yhteisöstä. He tuntevat jatkuvaa mielenkiintoa uusia kokemuksia ja paikkoja kohtaan voidakseen nähdä ja tuntea erilailla kuin ennen. Heitä yhdistää pyrkimys löytää merkkejä ’autenttisesta’ todellisuudesta. Turistille matkamuiston hankkiminen, valokuvan ottaminen, paikallisiin asukkaisiin tutustuminen, tavoista ja maisemista kertominen tai uuden kielen oppiminen toimivat pääsylippuina autenttiseen elämään. Ne tarjoavat ”todellisia merkityksiä muista ajoista ja paikoista, Toisten todellisuudesta” (Jokinen & Veijola 1990, 150). Jokisen ja Veijolan (emt., 134-135) mukaan nykyaikainen matkailija haluaa ymmärtää vieraita kulttuureja ja on kiinnostunut primitiivisistä elämäntavoista. Hän haluaa osallistua ta-. 15.

vallisen kansan elämään. Etniset vähemmistöt ja suljetut yhteisöt kiehtovat matkailijaa ja hänen mielestään aitous löytyy jo tuhoutumassa olevista kulttuureista ja menneistä aikakausista. Sen lisäksi, että tiedostava matkailija rakentaa minäkuvaansa osallistumalla matkakohteensa arkeen ja pohtimalla suhdettaan siihen, hän saattaa toimia osittain kuten perinteinen ’kulttuurimatkailija’, jonka kokemus on puhtaimmillaan silloin, kun hän tuntee tulevansa osaksi paikan historiaa (ks. Pelvo 1998, 223).. 2.3.2. Matkakoti. Hapuli (2003, 226-227) pohtii tarkemmin myös niitä kodinomaisia tiloja, jotka liittyvät matkalla oloon:. Mikä on koti, jos sen käsite irrotetaan perheestä ja määritellään laajemmin? Ulkomailla pidempään oleskelleelle saattaa sinne syntyä toinen koti. Tilapäinen asuinpaikka voi saada kodillistettuja, tunnesidonnaisia merkityksiä. On mahdollista, että matkaajalla voi olla useampi koti samanaikaisesti – täällä ja siellä. Samalla kodin käsite voi laajeta kattamaan suurempiakin yhteisöjä, ja lopulta koko maailman.. Myös matkaseura voi lisätä matkan kotoisaksi kokemista. Seura merkitsee puhekumppania ja läheisen ihmisen antamaa turvaa. Ystävän kanssa matkustaessa voi kokea olevansa kuin kotonaan.. Uolan (2005, 360) mukaan syvän paikkatunteen syntyminen edellyttää välimatkaa. Merellä saattaa syntyä koti-ikävää maihin mutta myös kiintymistä laivaan tuttuna ja kodinomaisena paikkana. Merellä ja laivassa voivat merimiehetkin viihtyä, mutta usein haaveissa on saapuminen vieraaseen maahan ja sen satamaan. Satama edustaa merikirjallisuudessa ei-kenekään-maata meren ja maan välissä. (Emt., 367.) Sataman voidaan nähdä toimivan kodin korvikkeena, vaikka se onkin julkinen tila. Syötävä, juotava, naiset, hoiva ja seura liittyvät kaikki merimiesten satamiin. Satamat viekoittelevat merimiehet asioihin, joita he ovat alun perin paenneet. (Uola 2005, 370.) Merikirjallisuudelle tyypilliset vastakohtaisuudet näkyvät suhtautumisessa laivaan: toisaalta se nähdään lämpimänä kotina, toisaalta kylmänä helvettinä. Kotina laivaan identifioidutaan ja se. 16.

muodostuu osaksi itseä. ”Kiinnittyminen paikkaan tapahtuu elämisen kautta.” (Uola 2005, 373.). Arkikielessä kosmopoliitti tarkoittaa maailmankansalaista, joka on kotonaan ympäri maailmaa. Usein taustalla löytyy kulttuurista ja taloudellistakin pääomaa ja etuoikeutettua asemaa. Joidenkin näkemysten mukaan kosmopoliitit ovat globaalia tasa-arvoa ajavia intellektuelleja. Jotkut uskovat, että muutumme kaikki vähitellen kosmopoliiteiksi globalisaation edetessä. Perinteisesti kosmopoliittisuuden vastakohtana on ollut paikallisuus. Kosmopoliittisuus voidaan nähdä kuitenkin ennemmin mielentilana ja asenteena kuin pelkkänä runsaana matkusteluna tai muuttamisena maasta ja paikasta toiseen. Paikallisesti suuntautunut ihminen sitoutuu vahvasti oman paikallisyhteisönsä kulttuuriin, arvoihin, tapoihin ja maailmankatsomukseen. Kosmopoliitti suhteellistaa kaiken eikä ota voimakasta kantaa mihinkään. Kosmopoliitti on avoin uusille vaikutteille ja ideoille ja suhtautuu kulttuuriseen erilaisuuteen vapautuneesti. (Huttunen 2002, 288-289.) Ihminen voi myös tietoisesti pyrkiä tuottamaan itselleen kosmopoliittisen identiteetin. Tällöin ”vieraiden kulttuurien hallinnasta tulee tila, jossa omaa itseä rakennetaan” (Hannerz 1996, sit. Huttunen 2002, 324). Yhä suurempi osa maailmaa tulee yksilön kontrollin piiriin, kun hän oppii hallitsemaan yhä uusia kulttuureja. (Huttunen 2002, 324.) Kodittomuuden tietoinen valitseminen on mahdollista kuitenkin vain sille, jolle koko maailma näyttäytyy kotina (emt., 289, 327).. Monenlaisia turisteja ja erityisesti Intiassa reissaavia rinkkamatkustajia (backpackers) tutkinut Petri Hottola (2005, 2; 2007, 46) on huomannut, kuinka matkailijat vetäytyvät ajoittain lepäämään erilaisiin tiloihin, joissa matkailijan kontrolli ja hänen edustamansa kulttuurin hallitsevuus on suurempi kuin vieraan kulttuurin keskellä ja vieraassa maassa yleensä. Näitä metaspatiaalisia (metaspatial) tiloja, joihin monesti vain matkailijoilla on pääsy, voivat olla esimerkiksi hotellihuoneet tai lomakeskukset. Paikka, jossa matkailija voi olla rauhassa ympäröivän kulttuurin vaikutuksilta, toimii samankaltaisena levon ja toipumisen paikkana kuin koti arkielämän keskellä. (Hottola 2007, 46, 55.) Hottolan (emt., 49) mukaan matkailusta voi nauttia vain, jos matkailijalla on jonkinlainen kontrollin tunne matkalla tapahtuvien asioiden suhteen. Kaikkein suurin kontrollintunne matkailijalla on omassa hotellihuoneessaan tai vastaavassa majoituspaikassa (emt., 56).. 17.

Majatila tien varrella tai rantalomakeskus tarjoavat matkailijalle samanlaista kodintuntua kaukana kotoa: yksityisyyttä, ravintoa ja lepoa. Siellä matkailija voi kokea tilanteiden olevan hänen hallinnassaan ja usein niissä on mahdollista jakaa kokemuksia toisten matkailijoiden kanssa. (Emt., 60.) Vaikka matkailija olisi seikkailumielellä liikkeellä, vieraan kaupungin kaduilla suunnistaminen, kommunikointi paikallisten kanssa ja jatkuva liikkeellä olo väsyttää jossain vaiheessa. Silloin hotellialueen kahvila tai muu neutraali, ylikansallinen tila kaukana paikallisesta arjesta saattaa tuntua kodikkaalta ja tutunomaiselta lepopaikalta. (Emt., 55.). 2.3.3. Koti-ikävä. Kotia voi kaivata sekin, joka on lähtenyt matkalle vapaaehtoisesti. Matkailija voi samanaikaisesti haluta olla kosmopoliitti maailmankansalainen ja nomadi ja toisaalta kuulua johonkin. Aistielämykset johtavat usein suoraan muistoihin ja saavat aikaan koti-ikävän tunteen. Kaipuu herää perinnäistapoja muistellessa ja tuttuja hajuja tai makuja tunnistaessa. (Hapuli 2003, 110, 252, 254-255, 261.) Kotia voidaan ikävöidä myös abstraktilla tasolla. Kodin ikävä on kaipuuta pysyvään ja turvalliseen paikkaan. Maailmankansalaisuus, vaihtuvat kodit ja kotimaat eivät lopulta tyydytäkään etsijää. Kodittomuus ja suojattomuus voittavat riemun kaikkialle sopeutumisesta. Moderni kuljeskelija ja nomadi kaipaakin kodin tuntua. Vapaaehtoinenkin irtaantuminen omista lapsuuden muistosta, suvusta ja perheestä luo usein tuskallista juurettomuutta. (Emt., 258-259.) Hapuli (emt., 265) toteaa, että modernikaan naismatkustaja ei ole vailla koti-ikävää, vaikka ei siitä paljon kirjoittaisi. Kukaan ei ole kotonaan kaikkialla, vaan koti-ikävä saattaa kohdata maailmankansalaisenkin yllättävissä ja pienissä tilanteissa, joihin monesti liittyvät erilaiset aistielämykset, jotka vievät ajatukset kotiin. Usein koti-ikävä ilmenee kotoa lähetettyjen viestien odotuksena, jotka kaventavat ”kodin ja toisaalla olemisen välistä eroa” (Hapuli 2005, 139).. Johannissonin (2001, 34) mukaan koti-ikävä ei ole välttämättä ikävää johonkin tiettyyn maantieteelliseen tilaan, vaan sellaisen kodinomaiseen olotilaan, jossa voi tuntea olevansa turvassa. Välimatkan päässä koti elää muistoissa, jotka usein kaunistavat koh-. 18.

teensa. Koti-ikävä voi herätä valokuvia katselemalla, tuttuja lauluja ja tarinoita kuuntelemalla tai kotiseudun ruokia maistelemalla. Kun ihminen joutuu vaikkapa siirtolaisuuden vuoksi lähtemään kotoaan, ottaa hän usein mukaansa jonkin siirtymäobjektin, joka voi olla jokin tuttu esine, vaatekappale tai jopa purkillinen kotimaan hiekkaa. (Emt., 44.) Sekä koti-ikävä että kotiinpaluu ovat ikuisia motiiveja mytologiassa, uskonnossa, filosofiassa ja kaunokirjallisuudessa (emt., 34). Koti-ikävän olemusta on tutkittu pakolaisten keskuudessa. Heiltä on kysytty esimerkiksi, mitä sana ’koti’ tuo mieleen. Yleisimpien vastausten joukkoon ovat tällöin kuuluneet elämäntapa, lapsuus ja luonto. Eniten kaivattuja asioita ovat olleet niin ikään elämäntapa, ihmissuhteet ja maisema. Kun haastatteluja on jatkettu ja vastauksia eritelty tarkemmin, läheisten ihmissuhteiden merkitys osana kotia on korostunut entisestään. (Emt., 41, 43.). 2.3.4. Välitila. Kuten matkalle lähtö, myös kotiinpaluu voi olla monimutkaista. Palataanko kotiin vai kotimaahan? Miten syntyy kotonaolon tunne? Mikä on se raja, joka erottaa tutun vieraasta ja ulkomaan kotimaasta? Mikä on se ihmisen oma todellisuus, johon hän tuntee kuuluvansa? Usein itse matka jossakin kulkuvälineessä – laivassa, junassa, lentokoneessa, autossa – toimii siirtymäriittinä ja välitilana paikasta toiseen, matkakohteesta kotiin. (Hapuli 2003, 78, 261.). Löfgren (1997, 21-22) on pohtinut tilan ja liikkeen merkitystä ihmisen identiteetin rakentumisessa. Hän on tutkinut, mikä erottaa kodin ja muut vastaavankaltaiset tilat toisistaan. Matkan aikaisena tukikohtana – matkakotina – voi toimia esimerkiksi motelli tien varrella. Löfgren kuvaa motellia ei-kenenkään-maaksi ja välitilaksi, jota ei voi puolustaa, toisin kuin oikeaa kotia, joka on rajoitettu ja hallittavissa oleva alue. Menneinä vuosikymmeninä sekä koti että kotimaa ovat olleet merkittävä osa identiteettiämme. Kansallisvaltiot ovat antaneet tietylle maantieteelliselle alueelle oman emotionaalisen merkityksenä ja liittyneet siten osaksi kansalaisten henkilökohtaista minäkuvaa. Nykyään ei kodilla ja valtioilla ole enää samanlaista roolia identiteettimme osana kuin aiem-. 19.

min. Pikemmin käsite motelli voidaan ottaa esimerkiksi, kun halutaan pohtia nykyajan liikkuvaista elämäntapaa ja vaihtuvaa minäkuvaa.. Löfgren (1997, 31-32) on tutkinut Ron Eyermanin kanssa amerikkalaista ilmiöitä, jossa lähdetään tien päälle usein tietoisesti riskejä ottaen ja vapautta tavoitellen analysoimalla mm. roadmovie-elokuvia ja autoilijoiden retoriikkaa ja tapoja. Näissä elokuvissa motelli voittaa kodin. Koti muodostaa klaustrofobisen ja ahdistavan suljetun tilan, jota täytyy paeta. Sulkeutunut pikkukaupunkimiljöö, ”toivoton avioliitto, vaativa huoltajan, vanhemman ja aikuisen rooli” halutaan kaikki jättää taakse. Motellilla on taas tarjottavanaan kaikkea sitä, mitä kodilla ei ole. Motelli edustaa välitilaa, jossa voi oleskella ilman matkalaukkuja ja vaatimuksia. Motellissa puhelimeenkaan ei tarvitse vastata. Silti motelli on turvallinen. Se on ei-koti, joka merkitsee pyyteettömyyttä, ajattomuutta ja painottomuutta. Amerikkalainen tieromantiikka käsittelee liikkeessä elämistä. Vapaa matkustamisen kulttuuri on perinteisesti liitetty maskuliinisuuteen. Motelli on miehinen eikenenkään-maa, koti puolestaan on naisellinen. Tieromantiikan pääideologi Jack Kerouac on puhunut ”tien suojaavasta anonymiteetista” (emt., 32). – Kotikin on suojaava mutta ei anonyymi.. Muukalaisuuden olemusta pohtiva Julia Kristeva (1992, 15-16) puhuu tempautumisen, taivalluksen ja luvatun äärettömän tilan onnesta. Muukalaisen onni on hänen mukaansa hetkellistä tasapainoa paon ja alkuperän välisellä hauraalla rajalla: ”Tämä onni [- -] tietää kuitenkin olevansa vain läpikulkumatkalla, kuin tuli joka loistaa vain siksi että kuluu. Muukalaisen outo onni on pitää yllä tätä pakenevaa ikuisuutta tai loputonta läpikulkua.”. 20.

3. KOTI MATKALLA. 3.1. Lähtö kotoa. Kuten Sepänmaa (1998, 139) ja Hapuli (2003, 17, 219-220) toteavat, matka on poissaoloa jostakin. Matkalle lähdetään kotoa, matkalla ollaan poissa kotoa, matkalta palataan kotiin. Vanhan rouvan lokikirjassa (2004) kerrotaan, kuinka Villa lähtee pitkälle valtamerimatkalle Helsingin Länsisatamasta Puolan kautta Etelä-Amerikkaan ja takaisin: On tammikuu 1997. Aikuinen tytär on saattamassa Villaa matkaan. Ero tuntuu joka kerta yhä vaikeammalta ja edessä oleva matka yhä pelottavammalta. Iloa tuottaa kuitenkin se, että kun on menossa kohti tuntematonta, on ”paljon hyviä toivotuksia mukana ja monta läheistä ihmistä mielessä”. (VRL 9; ks. myös VRL 30 .) Lähtemisen Villa kokee hyvin merkitseväksi itselleen. Vaikka hän on jo omasta mielestään liian vanha lähtemään Atlantin ylittävälle rahtilaivamatkalle, hän ei vielä pysty luopumaan lähdöistä. (VRL 77.) Ensimmäisen lokikirjan jälkisanoissa Villa (VRL 330-331) pohtii lähtemisen vaikeutta:. Lähdöt ja saapumiset ovat jotenkin niin syvästi järkyttäviä [- -]. Onko se niiden vertautumien kuolemaan, ja syntymään ehkä – miten valtava trauma se syntymäkin mahtaa olla. [--] Niin, nämä kaksi pelottavaa asiaa [- -] jospa ne vertautuvat lähtöihin ja saapumisiin. Jos minä koen ne jotenkin niin syvästi. Ehkä ne ovat monille ihmisille niin ylivoimaisia, että jotkut eivät sen takia lähdekään. [- -] Minulla on tähän ikään asti ollut tarve irtautua ja lähteä ja tulla takaisin, mutta kyllä varsinkin lähtö on aina vaikeaa [- -]. Ehkä minä sitten siinä mielessä olen ”rohkea” [- -], että pelkään ja tärisen ja hermostun ja ahdistun, mutta teen silti. [- -] Ehkä lähdöt ovat ihmisille niin vaikeita, että lähtemistä pidetään rohkeutena.. Viisi vuotta ennen Etelä-Amerikan matkaa, tammikuussa 1992, Villa ajaa junalla Bordeaux´sta kohti Lissabonia, jossa aikoo suunnitella mahdollisuutta matkustaa Afrikkaan. Monta asiaa pitää ottaa selville, mutta siihen Villa toteaa: ”Jotenkinhan on selviydyttävä, kun olen rauhallisesta kodistani lähtenyt.” (PM 17.). 3.2. Matkakoti. Matkoilla Villa viipyy mielellään pitkään samassa paikassa ja käyttää hotellihuonetta, laivan hyttiä tai muuta vastaavaa paikkaa tukikohtanaan, josta tekee päiväretkiä lähiym-. 21.

päristöön. Afrikassa hän toteaa: ”En minä paljoa jaksa päivässä, siksi haluaisinkin jäädä joka paikkaan vähäksi aikaa asumaan” (PM 136). Jatkuva pakkaaminen rasittaa ja siksi Villa pitää pitkistä oleskeluista (PM 157). Afrikan kiertueella hän pohtii aihetta lisää: ”Mutta lähtö ja pakkaaminen askarruttavat mieltä. Kyllä tämä vaeltaminen minua väsyttää, haluaisin pitkiä laivamatkoja ja sentapaista oloa kuin St. Helenassa. Niin ja kylpylässä. Siis asumista matkoilla, aina vain.” (PM 158.) Kun paluumatka Chilestä Suomeen on alkamassa, Villa (VRL 238) toteaa: ”Minä niin vähän kuitenkin olen matkailija – en käy museoissa, enkä näe nähtävyyksiä, elän vain tavallista elämää ja [- -] etsin tavaroita.” Autolla ajelusta Villa ei välitä: ”Istuessani ahtaasti takaistuimella ajattelin että olen väsynyt matkustamiseen. Tällä mantereella taipaleet ovat niin pitkiä. Olivathan ne Siperiassakin pitkiä asemanvälit, mutta juna on toista kuin bussi. Junassa voi asua (PM 174).” Itämeren laivassa matkalla kohti Keski-Eurooppaa Villa haikailee pitkien laivamatkojen perään (PM 13). ”Haluaisin aina asua rauhassa matkalla!” hän kirjoittaa odottaessaan laivan saapumista Lyypekkiin (PM 14). Namibiassa hän suunnittelee tulevaa: ”Haluan vielä matkoja, mutta laivamatkoja, laivamatkoja (PM 176).” Myös meren läheisyys tuntuu Villasta merkitykselliseltä ja senkin vuoksi hän haluaa yhä uudestaan matkustamaan valtamerilaivoilla (PM 180-181).. 3.2.1. Koti laivassa. Hapuli (2003, 218) kuvaa, kuinka matkan aikana kodin virkaa voi toimittaa vaikka laiva, jonka naiset kirjoituksissaan ”kotoistavat”. Rahtilaivalla stuertti auttaa matkustajia asettumaan hyttiin ja toimii samalla heidän avustajanaan koko matkan ajan. Kun laivamatka Puolasta kohti Argentiinaa alkaa, Villa kertoo: ”Stuertti Marek on ystävällinen, sanoi olevansa isäni ja äitini ja huolehtivansa minusta ja laittoi hytin kuntoon.” (VRL 10.) Myös hyttiä kuvatessaan Villa viittaa kotiinsa: ”Hytti on pinta-alaltaan isompi kuin kaksioni Munkkiniemessä, kahden hengen hytti ja sen edessä oikein salonki. Nyt olen purkanut kaikki tavarani, pannut kirjat hyllyihin, ripustanut vaatteet kaappeihin ja olen hirveän poikki.” (VRL 10.) Uola (2005, 367) toteaakin, kuinka merellä usein kiinnytään laivaan tuttuna ja kodinomaisena paikkana. Paikkaan kiinnittyminen ”tapahtuu elämisen kautta” ja vähitellen laivasta muodostuu väliaikainen koti (emt., 373). Myös. 22.

Villa (VRL 58) kertoo: ”Nyt on ruoka-aika ja ihan hiljaista ja minä olen elänyt ihan samalla tavoin kuin kotona, paitsi että näkyy se horisontti. Olen kääntänyt viitisen sivua, lukenut Topeliusta ja pessyt pyykkiä.” Kun matkaa on takana yli kuukausi ja ollaan jo Brasilian rannikolla, Villa (VRL 133) toteaa: ”Kun menin ruokasalonkiin huivi päässä, oli jotenkin semmoinen tunne että Norman [laivan englantilainen matkustaja] on hirveän tuttu ihminen ja ollaan kotona. Kyllä laiva kerkiää runsaan kuukauden aikana tulla kodiksi”. Laivaa Villa kutsuu myös turvapaikakseen (VRL 149).. Oikeasta kodista laivakoti eroaa kuitenkin siinä, että tietyt velvollisuudet puuttuvat: ruokaa ei tarvitse itse laittaa eikä viikkosiivousta tehdä. Villan mielestä ”on ihana mennä puhtaaseen vuoteeseen jonka toinen on tehnyt” (VRL 142). Paluumatkalla EteläAmerikasta hän jatkaa: ”Ihana tunne kun hytti on siivottu ja puhtaat lakanat laitettu ryppyisten tilalle ja Richard [uuden laivan stuertti] laittoi astian täyteen sokeria ja pöydälle puhtaan liinan. Tämä nyt on sellaista mitä mulle ei kotona tapahdu. (VRL 281).”. Oleellista laivakodissa on myös liikkeellä olo. Kun Etelä-Amerikan rannikolla on tullut aika jättää ensimmäinen laiva ja siirtyä seikkailemaan maissa, Villa miettii: ”Kyllä kai tämä laivassaolo on parasta mitä on, silloin kun ei kolhi itseään. Koska minusta on hyvä ja huoleton olla hotellissakin tai täysihoitolassa, [- -] kun ei tarvitse huolehtia yhtään mistään. Ja laivalla on niihin verrattuna vielä se etu, että samalla se liikkuu.” (VRL 182.) Silloin kun laiva joutuu rahtauksen vuoksi viipymään pitkiä aikoja satamassa, Villa ja toiset matkustajat tulevat levottomiksi: ”Nauroimme Normanin kanssa, että jos laiva on merellä, meillä on puuhaa tai viihdytään, mutta kun laiva on rannassa niin kuin talo eikä mitään tapahdu, me tullaan kärsimättömiksi” (VRL 164). Toimeton satamassa olo tuntuu matkan ikävimmältä ja masentavimmilta vaiheelta (VRL 49-50, 165). Ankkurissa paikallaan keinuminenkin on erityisen ”viheliäistä” (VRL 90). Espanjan pohjoisrannikolla matka viivästyy, mikä saa Villan pohtimaan:. Kello on yli kuuden, työt ovat päättyneet. Olen yhä yhtä viluinen, mutta aion kohta ruveta nukkumaan. Mitä sitä muutakaan tekee. Ihan hassua. On niin jotenkin joutavaa tämä monta päivää satamassa oleminen, ja vasta sitten kun päästään valtamerelle [- -] voi nukkua oikein merellä ja olla merellä. (VRL 70.). 23.

Muukalaisuuden olemusta pohtinut Kristeva (1992, 15-16) on puhunut taivalluksen ja äärettömän tilan onnesta. Muukalaisen onni on hänen mukaansa hetkellistä tasapainoa paon ja alkuperän välisellä hauraalla rajalla: ”Tämä onni [- -] tietää kuitenkin olevansa vain läpikulkumatkalla, kuin tuli joka loistaa vain siksi että kuluu. Muukalaisen outo onni on pitää yllä tätä pakenevaa ikuisuutta tai loputonta läpikulkua.” Samasta matkateon vapaudesta kertoo Löfgren (1997, 31-32), joka on tutkinut yhdessä Ron Eyermanin kanssa amerikkalaisia roadmovie-elokuvia, joissa lähdetään tien päälle usein tietoisesti riskejä ottaen ja vapautta tavoitellen. Näissä elokuvissa motelli voittaa kodin. Koti muodostaa klaustrofobisen ja ahdistavan suljetun tilan, jota täytyy paeta. Motellilla on tarjottavanaan kaikkea sitä, mitä kodilla ei ole. Motelli edustaa välitilaa, jossa voi oleskella ilman matkalaukkuja ja vaatimuksia. Siellä puhelimeenkaan ei tarvitse vastata. Silti motelli on turvallinen. Se on ei-koti, joka merkitsee pyyteettömyyttä, ajattomuutta ja painottomuutta. Villan teoksissa laivan hytti toimittaa pitkälti samaa tehtävää kuin elokuvien motelli. Villa on usein vailla yhteyksiä ja muita velvollisuuksiakaan ei ole kuin työ, jota hän vapaaehtoisesti tekee. Ainoastaan tavaroiden paljous sitoo hänet kotiin ja aiheuttaa matkoilla eniten ahdistusta. Kuten amerikkalainen tieromantiikka myös rahtilaivamatkailu kertoo liikkeessä elämisestä.. Laivassa ja matkalla olo ei ole kuitenkaan useimmiten sen ihmeellisempää elämää kuin kotonakaan. Päivät muistuttavat toisiaan:. Kello viiden kriisi. Se tulee. Päivän kulku on sellainen, että herään niinkin aikaisin kuin kuudelta, ja viiden aikaan olen jo tehnyt vähän kaikkea: uinut [laivan pienessä uima-altaassa], ollut keulakävelyllä, ollut kahdesti ruokapöydässä, lukenut silmät väsyksiin ja kääntänyt vähän. Viideltä alkaa kai tuntua, että mitä nyt sitten pitäisi tehdä, eikä kuitenkaan ole vielä ilta. (VRL 287.). Vähitellen, kun laiva on muodostunut kodiksi ja turvapaikaksi, on sen jättäminen yhtä vaikeaa kuin lähteminen kotoa matkalle: Pilvisehkö aamu, luulen että yöllä satoi. Kävin nyt kahvin jälkeen kävelemässä laivan kertaalleen ympäri, tai oikeastaan edestakaisin, keulapakalle asti. Kävin hyvästelemässä laivan, koska merelläolo nyt vähäksi aikaa päättyy. Olen hermostunut. Luotsi tulee iltapäivällä. Pakkaaminen on edessä ja kaikki järjestely on huomenna edessä. [- -] Olen tosi onneton siitä, että minulla täytyy olla niin paljon tavaraa. [- -] Ulkona on huomattavasti viileämpää. Ajatella, olen ollut 55 päivää laivassa, ja näin vaikeaa on lähteä. Muutokset [- -] ovat vaikeita ja pelottavia. (VRL 181.). 24.

Kun laivakoti jää taakse, voi kodinomainen kiinnittyminen paikkaan ja väliaikaiseen asumisympäristöön tapahtua myös matkakohteessa – maissa.. 3.2.2. Koti maissa. Matkakirjoissa kodit ymmärretään monesti asujansa identiteetin ja minuuden ilmauksena (Hapuli 2003, 224). Kotien voidaan nähdä heijastavan myös kansallista mentaliteettia (Hapuli 2003, 218). Nämä erilaiset kulttuuriset piirteet voi matkustaja kokea joko läheisiksi tai vieraiksi itselleen oman kulttuuritaustansa ja henkilökohtaisten mieltymystensä johdosta. Vieraissa maissa Villa tarkastelee toisten ihmisten elämistä ja asumista. Laivan poiketessa Skotlannissa hän pohtii, kuinka ihmeelliseltä tuntuu, että ihmiset, ”jotka kulkevat katuja ja hoitavat puutarhojaan”, todella asuvat siellä, ”kenties koko ikänsä” (VRL 309). Monesti kodit vieraalla maalla herättävät outouden tunteen:. On niillä kummallinen maku, kun niiden puutarhat on aivan ihanat ja kukkia ympäri vuoden ja viheriöivät nurmet, ja sitten niillä on kaiken maailman tekoesineitä ja tekokukkia ja kukkamattoja ja kukkatapetteja. Niin huono maku ja niin paljon krääsää, ja kuitenkin niin ihana luonto ja puutarhat. (VRL 310.). Toisaalta jotkut toiset maat ja toiset paikat herättävät Villassa miellyttävän tuttuuden ja kotoisuuden tunteen: Portugali on maa, johon Villa palaa aina uudelleen. Kun laivaa rahdataan rannikolla, Villa viettää päiväänsä Leixoesin kaupungissa. Tutut näyt ja tuoksut tuovat mieleen menneitten matkojen muistot: ”Oli kovin mukavaa kävellä ja tuntea olevansa Portugalissa. Tajusin miten tuttu ja rakas tämä maa on minulle. Ja tämäkin paikka sinänsä, kalanhaju ja ne villahuivit yhä naisten hartioilla niin kuin 60-luvulla.” (VRL 93.) Ennen Afrikan-matkaansa Villa viettää monta viikkoa Lissabonissa, tutussa ja mieluisassa kaupungissa (PM 8). Vielä myöhemminkin hän haaveilee menevänsä sinne ”oleilemaan talvella”. Rahtilaivamatkallaan hän toteaa:. Ensi kertaa tällä matkalla minä oikeastaan vietin puoli päivää ulkomailla ja nautin siitä. [- -] tänään nautin katukiveyksestä, vieraista tavoista ja kielestä, siitä kaikesta joka kuitenkin oli niin tuttua Portugalia. Sitä minä en vielä uskalla enkä osaa ajatella, kun menen tuntematto-. 25.

miin paikkoihin, että nautinko vai pelkäänkö minä. Täällä minua ei pelottanut yhtään mikään. (VRL 93.). Villan kuvaukseen sopii Uolan (2004, 375) määritelmä kodista tuttuna ja turvallisena paikkana. Huttusen (2002, 50-51, 98) mukaan kodin voi luoda valtaamalla itselleen omaa tilaa vieraaksi koetussa ympäristössä. Myös ”omakohtaisten muistojen kautta kertoja voi kiinnittyä menneisyyden maisemiin tai kesyttää nykyisiä omikseen”(emt., 98). Neutraaleihinkin maisemiin ja maamerkkeihin voidaan liittää persoonallisia tarinoita, merkityksiä ja muistoja. Paikat, joihin aistivoimainen muistikuva kiinnittyy, voivat merkitä ihmiselle kotia. Portugalin rannikkoa lähestyttäessä Villa (VRL 87-88) muistelee aikaisempia matkojaan: ”Hullua että vanha mielikuva Leixoesista on se, että siinä on kauppahalli ja komea araucaria siellä takana, ja laiva tuli melkein hallin eteen.” Araucaria-puun Villa kertoo valokuvanneensa ”monta kertaa vuoden 1966 matkasta lähtien” (VRL 87). Vuosien kuluessa paikat kuitenkin muuttuvat ja satama-alueet kasvavat ja sen vuoksi Villaakin jännittää, tunnistaako hän enää mitään maamerkkejä ja osaako liikkua alueella (VRL 88, 91-92). Perillä maissa hän kuitenkin helpottuu:. Mikä oli riemullisinta: se minkä eilen illalla hämärässä sumussa arvelin häämöttävän, araucaria, se on siellä. Se oli se. En uskaltanut sitä edes itsekseni eilen tähän sanoa. Mutta kun kävelin tuon sillan yli, näin araucarian, ja siinä oli kauppahalli (VRL 92).. Matkan Namibiaan Villa (PM 61) nimeää matkaksi menneisyyteen. Hän halua nähdä oman isänsä lapsuuden paikat ja maisemat, joista on itse kuullut sukulaistensa kertovan. Villasta tuntuu siltä kuin hän ”menisi omien muistojensa paikkaan pitkän ajan kuluttua” (PM150).. Matkallakin koti kulkee usein mukana eräänlaisena vertailukohteena, ”sillä sen tilat ja normit ovat sisäistyneet” ja tulleet ikään kuin luonnollisiksi (Hapuli 2005, 125-141). Namibian rannikkokaupunki Swakopmund tuo Villan mieleen lapsuuden Kajaanin. Toukokuun lopussa hän kirjoittaa: ”Olen kävellyt yli kolme tuntia. Kaupunki on viehättävä, kameraa houkuttava. Välähdyksiä jopa kuin lapsuuteni Kajaanista (PM 149)” ja jatkaa samasta aiheesta kolmen viikon kiertomatkan päätyttyä: ”Kumma kaupunki, jotenkin kuin entinen Kajaani: jugendia, matalia taloja. Mutta pitkien katujen päässä näkyy meri tai keltainen aavikon hiekka (PM 176)”. Kaupunki on samalla tuttu ja vieras.. 26.

Matkalla Afrikkaan Villa jää asumaan St. Helenan saarelle kymmeneksi viikoksi. Huhtikuun alussa hän kirjoittaa: ”Huomenna tulen olleeksi täällä neljä viikkoa ja minulla on jo jonkinlainen oma elämänjärjestys (PM 86)”. Myöhemmin hän jatkaa: ”Ja päivät kuluvat ja minulla on oma rytmini ja elämäntapani, ja aikaa on (PM 94)”. Useiden viikkojen oleskelun jälkeen alkaa St. Helenan saaresta muodostua Villalle kodinomainen ympäristö, josta on vaikea lähteä kohti tuntematonta Afrikkaa. Jo kolme viikkoa ennen lähtöä Villa tekee surutyötä: ”Ajattelu on kääntynyt täällä elämisestä lähestyvään lähtöön. Tietenkin pelottaa ja jännittää; onkin ollut pitkään helppoa.” (PM 106.) Vapun aattona, eteläisen pallonpuoliskon syksyn lähestyessä, Villa (PM 114) kirjoittaa: ”Olen siis luopumassa tästä saaresta ja jää monta kävelemätöntä tietä. Ja eilen näin bambut! Ravistelen, etenkin rannalla, itseäni irti kaikesta. Nyt siis käännyn Afrikkaan.” Vaikka Villa myöntää haikailevansa, hän kokee samalla olevansa ”kypsä lähtemään uusiin kokemuksiin”, jottei ei vallan kyllästyisi kaiken ollessa jo niin tuttua, kotoista ja turvallista (PM 115; ks. myös PM 111, 119, 124, 125).. Laivan lisäksi kodinomaista suojaa voi tarjota myös hotellihuone tai vastaava, jossa matkustaja asuu oleskelunsa aikana (ks. Hapuli 2003, 218). Villakin toteaa Santiago de Chilessä, että jo kahden yön jälkeen hotellihuoneesta on tullut koti (VRL 203). Myös Afrikassa, palattuaan kiertueelta takaisin tuttuun pensionaattiin Villa huomaa, kuinka Windhoekin Pension ”Cela on taas kuin koti”. St. Helenan saarella Villa palaa retkiltään aina illaksi ”kotiin”. Hänellä on oma pieni huoneisto paikallisten asukkaiden kodin yhteydessä. Varsinainen hotelli tuntuu Villasta kuitenkin usein miellyttävämmältä asumismuodolta kuin paikka, jonka ovissa törmää koko ajan omistajiin ja ruokapöydässä joutuu selittelemään, jos ei jaksa syödä kaikkea. Hotelli tarjoaa rauhaa ja yksityisyyttä. (VRL 214-215.) Lisää kaivattua vapautta tuo se, ettei ole ruokaseuraa eikä -aikoja (PM 116).. Namibiassa Villa asuu lähetystyöntekijöiden vieraana omassa huoneessa. Hän nauttii siitä, että voi säilyttää omat tapansa ja viettää aikaa myös yksinäisyydessä: ”Hyvä olla näin omassa olossa vaikka vieraassa asunnossa. Pidän omat tapani: juon iltamehuni ja aamuteeni sängyssä ja murustelen keksejä.” (PM 166.) Myös Hottola (2005, 2; 2007,. 27.