Iida Pitkänen
”NÄIN EI EHKÄ TAPAHTUNUT”
Itsemurha ja sen aiheuttama trauma suomalaisessa 2000-luvun nuortenkirjallisuudessa
Pro gradu -tutkielma Itä-Suomen yliopisto Kirjallisuus
Filosofinen tiedekunta Humanistinen osasto
Tekijät – Author
Iida Pitkänen
Työn nimi – Title
”Näin ei ehkä tapahtunut”. Itsemurha ja sen aiheuttama trauma suomalaisessa 2000-luvun nuortenkirjallisuudessa
Pääaine – Main subject Työn laji – Level Päivämäärä – Date Sivumäärä – Number of pages
Kirjallisuus
Pro gradu -tutkielma X
27.4.2018 80
Sivuainetutkielma Kandidaatin tutkielma Aineopintojen tutkielma
Tiivistelmä – Abstract
Tämän tutkimuksen tutkimuskohteena on läheisen itsemurhan tai itsemurhayrityksen aiheuttama trauma viidessä kaunokirjallisessa teoksessa: Eija Laitisen ja Anne Leinosen Lokkeja rakastava veli (2000), Marja-Leena Lempisen Mustaa lunta (2006), Sari Vuoriston Kesä Rosvon kanssa (2010), Vilja-Tuulia Huotarisen Valoa valoa valoa (2011) sekä Kirsti Kurosen Paha puuska (2015). Teoksia yhdistää se, että ne ovat nuortenkirjallisuutta ja niiden aiheena on läheisen itsemurha; parhaan ystävän, veljen, äidin ja isän.
Tutkimalla aineistoa traumatutkimuksen viitekehyksessä tutkimusaineistosta hahmotellaan trauman kuvaamisen tapoja ja traumakertomuksen piirteitä suomalaisessa nuortenkirjallisuudessa. Analyysin kohteena ovat kerronnan elementit, joiden avulla traumakertomus rakentuu, ja traumaattisen muistin ja traumatisoituneen mielen kuvaukset. Teosten traumakertomuksia tarkastellaan myös aikuiseksi kasvamisen ja traumanjälkeisen kasvun näkökulmasta. Tutkimuksessa selvitetään, millaisia ovat itsemurhaan ja sen aiheuttamaan traumaan liittyvät traumakertomukset kotimaisessa nuortenkirjallisuudessa 2000-luvun alussa.
Tutkimustuloksista käy ilmi, että traumakerronnan keinoja kohdeaineistossa ovat mieltä kuvaavan preesensin ja kertovan imperfektin vaihtelu, teoksen kokonaisuuden harkittu rytmi, traumatisoituneeseen mieleen toistuvasti palaavia muistoja kuvaava toisto, etäännyttäminen todistajan eli lukijan traumatisoitumisen estämiseksi ja sisäinen fokalisaatio. Eräs useammassa teoksessa esiintyvä keino on metsän ja luonnonilmiöiden metaforinen rinnastaminen hahmojen sisäiseen maailmaan. Traumatisoitunut mieli rinnastuu ympäristökatastrofin ja luonnon saastumisen kanssa, kun taas hyvinvoiva mieli näyttäytyy rinta rinnan kauniin ja puhtaan luonnonkuvauksen kanssa.
Traumaattisen tapahtuman todetaan vaikuttavan henkilöhahmojen käsitykseen itsestään. Teokset kuvaavat hahmojen kehittymistä ja muuttuvaa identiteettiä. Traumatyöskentelyn tapoja aineistossa ovat esimerkiksi kuvitellut kuolleen läheisen kanssa käydyt keskustelut, musiikin säveltäminen ja sanoittaminen ja kirjeen kirjoittaminen edesmenneelle.
Teokset kuvaavat traumaattisen tapahtuman kohtaamista ja traumaattisen kriisin työstämistä. Kaikissa teoksissa nuori päähenkilö kuvataan vaikeuksista huolimatta kykenevänä selviytymään suurista haasteista. Teosten viimeisillä sivuilla toivo ja elämänhalu kiinnittyvät vahvasti tulevaisuudennäkymiin.
Avainsanat – Keywords
Philosophical Faculty School of Humanities
Tekijät – Author
Iida Pitkänen
Työn nimi – Title
”Näin ei ehkä tapahtunut”. Itsemurha ja sen aiheuttama trauma suomalaisessa 2000-luvun nuortenkirjallisuudessa (”This probably didn’t happen”. Suicide and trauma in Finnish 21st century young adult literature)
Pääaine – Main subject Työn laji – Level Päivämäärä –
Date
Sivumäärä – Number of pages
Literature
Pro gradu -tutkielma X
27.4.2018 80 Sivuainetutkielma Kandidaatin tutkielma Aineopintojen tutkielma Tiivistelmä – Abstract
The subject of this master’s thesis is trauma followed by suicide or suicide attempt by a close relative or friend in five novels: Lokkeja rakastava veli (2000) written by Eija Laitinen and Anne Leinonen, Mustaa lunta (2006) by Marja-Leena Lempinen, Kesä Rosvon kanssa (2010) by Sari Vuoristo, Valoa valoa valoa (2011) by Vilja-Tuulia Huotarinen and Paha puuska (2015) by Kirsti Kuronen. These works of young adult literature share the common theme of losing a loved one to suicide: a best friend, a brother, a mother and a father.
The aim of this study is to outline ways of representing trauma and formulating trauma narratives in Finnish young adult literature. This is done by examining the novels in a framework of trauma studies. Different elements of narration, representing traumatic memory and representing traumatized mind will be analyzed and examined. In addition, the works are analyzed in terms of posttraumatic growth and growing as a person. The study examines what kind of trauma narratives there are in Finnish young adult literature in the early 21st century.
The study shows that ways of representing trauma include shifting between present tense of picturing the traumatized mind and past tense of narration, a thoughtful rhythm throughout the work, repetition as representing the recurrent haunting memories of a traumatized mind, creating distance to the reader and being selective to protect the reader and internal focalization. In some of the works, also drawing an analogy between nature or natural disaster and traumatized mind is used as a device to represent trauma. This analogy shows natural disaster and pollution as a metaphor for a traumatized mind whereas a clean and beautiful nature is a metaphor for a healthy and happy mind.
The study shows also that facing a traumatic event and dealing with a trauma changes the characters’ self-perception. The works show personal growth and developing identities in their protagonists. Ways of dealing with trauma in these works include imaginary discussions with the deceased, composing music and writing a letter to the deceased loved one.
In conclusion the works show the process of coping with a traumatic crisis and each one of them represent the young protagonists capable of facing and overcoming great challenges despite of adversities. Last pages of each work show that there is plenty of hope and zest for life in the future.
Avainsanat – Keywords
SISÄLTÖ
1. Johdanto 1
1.1. Aiempi tutkimus 4
1.2. Tutkimusaineisto 11
1.3. Tutkimuksen tavoite 16
2. Teoreettinen viitekehys, keskeiset käsitteet ja teosten lukutapa 18
2.1. Trauman käsite 18
2.2. Traumatutkimuksen suuntaviivoja 22
2.3. Muut keskeiset käsitteet 27
2.4. Teosten lukutapa ja tutkimuksen eteneminen 32
3. Trauma ja kerronta 34
3.1. Kerronnan elementit ja traumatisoitunut mieli 35
3.2. Trauman kaari 42
4. Traumatisoituneen mielen ja luonnon analogiat 47
4.1. Metsä mielen maisemana 47
4.1. Ympäristökatastrofi yksilöllisen trauman kuvastajana 50
5. Trauma ja toisen ääni 55
5.1. Kahtia jakautuneet muistot 55
5.2. Keskusteluja kuolleiden kanssa 59
6. Trauma, identiteetti ja aikuiseksi kasvaminen 63
7. Lopuksi 71
LÄHTEET 77
1. JOHDANTO
Tässä tutkimuksessa tarkastelen viittä suomalaista nuortenromaania, jotka käsittelevät itsemurhaa erilaisista näkökulmista. Yhteistä teoksille on se, että niiden päähenkilö on menettänyt läheisen – parhaan ystävän, vanhemman tai sisaruksen – itsemurhakuoleman kautta. Tutkimukseni aiheena on itsemurha ja sen aiheuttama trauma suomalaisessa nuortenkirjallisuudessa.
Vuosituhannen vaihteen tienoilla ja sen jälkeen on ilmestynyt useita nuortenromaaneita, joissa itsemurha-aihetta on käsitelty tavalla tai toisella nimenomaan nuorten näkökulmasta. Läheisen itsemurha on usein äkillinen ja järkyttävä tapahtuma, joka lähes poikkeuksetta aiheuttaa äkillisen menetyksen kokeneissa läheisissä trauman. Seuraavassa tarkastelen viiden teoksen nuoria, noin 14–20-vuotiaita päähenkilöitä, jotka kamppailevat läheisen itsemurhan ja sen aiheuttaman trauman kanssa. Trauma on mielen haava. Ylivoimaisessa tilanteessa, traumaattisen tiedon vastaanottamisen hetkellä mieli ei pysty välittömästi vastaanottamaan ja jäsentämään liian järkyttävää tietoa, aivojen havainnointikyky ja muistaminen muuttuvat ylivoimaisen kokemuksen hetkellä ja henkilön käsitys maailmasta ja minuudesta ajautuvat kriisiin. Henkilö ajautuu traumatisoituneeseen tilaan, jossa ajatukset kiertävät kehää ja voimakkaat muistikuvat kuten näkymät tai tietty ääni tai haju palaavat mieleen yhä uudestaan ja uudestaan, mutta mieli ei pysty jäsentämään tapahtuneesta järjellistä narratiivia. Trauma on mykkä ja sanaton, ja traumaattiseen tapahtumaan liittyvät muistot ovat ei-narratiivisia, usein välähdyksenomaisia näkymiä tai ääniä. Mieli ei pysty ymmärtämään tapahtunutta. Siitä huolimatta tämän tutkimuksen aineiston viidessä teoksessa sitä onnistutaan kuvaamaan erilaisin tavoin nuorten näkökulmasta. Tämän tutkimuksen tarkoituksena onkin tarkastella niitä keinoja, joilla traumaa ja traumatisoitunutta mieltä teoksissa kuvataan sekä tarkastella nuortenkirjallisuuden traumakertomusten piirteitä.
Nuortenromaanit ovat jo useamman vuosikymmenen tyypillisesti olleet aihepiiriltään ongelmakeskeisiä ja tabujen rikkomista on pidetty nuortenromaanin yhtenä tunnuspiirteenä (ks. esim. Heikkilä-Halttunen ja Rättyä 2003, 5). Esimerkiksi alkoholismi, huumeiden käyttö ja syömishäiriöt ovat olleet useiden nuortenromaaneiden keskeisiä aiheita. Päivi Heikkilä-Halttunen (2001, 230) on todennut, että erilaisista tabuaiheista vain itsetuhoisuus on toistaiseksi jäänyt suomalaisessa nuortenkirjallisuudessa kuvaamatta. 2000-luvun nuortenkirjallisuudessa
itsetuhoisuus ei kuitenkaan enää ole vaiettu aihe, vaan itsetuhoisuutta ja itsemurhaa on käsitelty useissa nuorille suunnatuissa teoksissa. Näistä teoksista kerrotaan tarkemmin alaluvussa 1.2. Vaikuttaa siltä, että mielenterveyteen liittyvistä asioista puhutaan aiempaa enemmän ja avoimemmin, ja samaan muutokseen kytkeytyy myös itsemurha-aiheen yleistyminen suomalaisessa nuortenkirjallisuudessa.
Vaikka kirjallisuus on fiktiota, se ei ole irrallaan todellisen maailman ilmiöistä. Jokainen itsemurha on erilainen ja yksilöllinen, ja se on aina henkilökohtainen tragedia. Tutkimuksen relevanssin kannalta on merkittävää, että teosten eri ikäisillä itsemurhaan kuolevilla hahmoilla on lukuisia kohtalontovereita myös todellisuudessa. Relevanssin kannalta huomionarvoista on sekin, että läheisen itsemurha koskettaa useita tuhansia tai jopa kymmeniä tuhansia ihmisiä Suomessa vuosittain. Suomessa tehdään kansainvälisesti vertailtuna hälyttävän paljon itsemurhia. 80-luvulta tähän päivään tarkasteltaessa vuosittain 700–1 500 ihmistä on kuollut itsemurhaan (Suomen virallinen tilasto). Jos ajatellaan jokaisella olevan keskimäärin 10 läheistä, koskettaa läheisen itsemurhakuolema 7 000–15 000 suomalaista vuosittain. Eniten itsemurhiin kuolevat 40-60-vuotiaat miehet (Suomen virallinen tilasto). Tämän tutkimuksen aineistossa teoksessa Mutaa lunta itsemurhaan menehtyy päähenkilön isä, ja sitä voi siten pitää tyypillisimpänä kertomuksena suomalaisesta itsemurhasta. Valoa valoa valoa sijoittuu pääosin vuoteen 1984, jolloin nuorten alle 24-vuotiaiden itsemurhat näyttävät tilastokeskuksen tietojen mukaan olleen nykyistä vielä yleisempiä (Suomen virallinen tilasto). Miehet kuolevat itsemurhaan naisia useammin kaikissa ikäluokissa, ja aineiston teoksissakin itsemurhaan kuollut on kolmessa teoksessa viidestä isä tai veli. Siinä missä Suomi voi olla ylpeä esimerkiksi siitä, että syöpään kuollaan harvemmin kuin lähes missään muussa maassa, niin itsemurhien suhteen olisi petrattavaa. Itsemurhia tehdään huomattavasti enemmän kuin muissa pohjoismaissa tai OECD-maissa keskimäärin (OECD 2018). Suomessa ei ole käytössä kansallista itsemurhien ehkäisyohjelmaa kuten muilla Pohjoismaissa. Peräti 28 muussa maassa on käytössä WHO:n laatima ehkäisyohjelma. (Itsemurhien ehkäisy, 8.) Erityisen hälyttävää on nuorten itsemurhakuolleisuus Suomessa. Tuula Uusitalon vuonna 2007 julkaisemassa selvityksessä todetaan tilastokeskuksen tietojen pohjalta, että suomalaiset nuoret ovat maailman itsetuhoisimpien joukossa, ja toisin kuin muualla maailmassa Suomessa nuoret tekevät suhteellisesti yhtä paljon tai jopa enemmän itsemurhia kuin aikuiset (Uusitalo 2007, 9-10).
Maailmanlaajuisesti itsemurha on nuorten toiseksi yleisin kuolinsyy (Itsemurhien ehkäisy, 11). Suomessa yli sata nuorta kuolee itsemurhaan vuosittain, ja arvioiden mukaan itsemurhayrityksiä tapahtuu 10-15 kertaa enemmän (Uusitalo 2007, 5). Vaikka itsemurhien määrä Suomessa on tasaisesti laskenut 90-luvun laman ajan korkeista lukemista, niin naisten, yli 65-vuotiaiden ja nuorten tekemien itsemurhien ei voi sanoa vähentyneen. Nuorten naisten itsemurhaluvut ovat jopa nousseet. Itsemurha on nuorten yleisimpiä kuolinsyitä. (Mts. 7–11.) Aineistossani kolmessa viidestä teoksesta juuri nuori kuolee itsemurhaan ja yksi kertoo nuoren itsemurhayrityksestä. Aineistoni teokset ovat nuortenkirjallisuutta, joten sekin voi selittää sitä, että nimenomaan nuorten itsemurhat ovat valikoituneet niiden aiheiksi. Karlssonin ym. (2007, 1-2) mukaan nuoruusiän kuluessa itsemurhaa yrittää noin 3–5 % nuorista, tytöt poikia useammin. Usein nuoren itsemurha tai sen yritys tulee yllätyksenä aikuisille, mitä selittää esimerkiksi se, että nuoret usein kertovat itsetuhoisista ajatuksistaan ennemmin kavereilleen kuin aikuisille (mp.) Tässä tutkimuksessa tarkastellaan teoksia, joissa nuori henkilö kuolee itsemurhan seurauksena, ja on hyvä tiedostaa, että valitettavasti nuorten itsemurhia ei esiinny vain fiktiossa vaan myös todellisessa maailmassa. Itsemurhat ja erityisesti nuorten itsemurhat ovat siis kansainvälisesti vertailtuna Suomessa valitettavan yleisiä. Siinä missä tilastotiede voi antaa meille itsemurhaan liittyen vastauksia kysymykseen kuinka monta? niin kirjallisuudentutkimuksessa voidaan parhaassa tapauksessa valottaa näkökulmia kenties vaikeimpaan kysymykseen miksi? Ennen kaikkea tämän tutkimuksen fokus on siinä, kuinka ystävän, vanhemman tai sisaruksen itsemurhakuoleman kautta menettäneet nuoret selviävät traumaattisesta kokemuksestaan. Selvää on, että itsemurhat ovat merkittävä yhteiskunnallinen ongelma, ja niihin liittyy valtavasti inhimillistä kärsimystä niin omaehtoiseen kuolemaan päätyvien kuin heidän läheistensä osalta. Itsemurhan, itsetuhoisuuden ja mielen järkkymisen teemojen tutkiminen nuortenkirjallisuudessa on tärkeää ja tarpeellista, että ilmiöstä saadaan monipuolista tietoa ja sitä voidaan ymmärtää moninaisena, monitahoisena kokonaisuutena. On toki tärkeää huomata, että fiktiivisten teosten tutkimuksen keinoin ei voida tavoittaa todellisten ihmisten kokemuksia, vaan fiktiiviset teokset esittävät tulkintoja ja representaatioita siitä, kuinka todelliset ihmiset voisivat traumoja kokea ja kuinka niistä voidaan selvitä.
Kirjallisuus ottaa äänellään osaa yhteiskunnalliseen keskusteluun, ja kirjallisuus ja sen tutkimus voivat tarjota yhden tavan lisätä ymmärrystä laajasta ja vaikeasta asiasta, itsemurhasta. Kirjallisen teos on erityislaatuinen siinä, että se on äärimmäisen henkilökohtainen – lukukokemus koetaan eläytyen luita ja ytimiä myöten – ja samaan aikaan se on julkinen. Kirjallisuus tarjoaa siksi oivaa aineistoa itsemurhan ja sen aiheuttaman trauman kaltaisen ilmiön tarkasteluun. Kirjallisuudessa esiintyviä tapahtumia on myös helpompi tarkastella esimerkkeinä kuin todellisia tapahtumia, sillä kun teos julkaistaan, siitä tulee julkinen ja kaikkien ulottuvissa oleva, olipa sisältö kuinka henkilökohtainen tahansa. Kirjallisten teosten tutkimiseen ei liity samanlaisia eettisiä ongelmia kuin todellisten ihmisten tutkimiseen. Teosten henkilöt ja tapahtuvat saattavat pohjautua tai olla pohjautumatta todellisiin henkilöihin tai tapahtumiin. Merkityksellistä on vain se, että kirjallisuus kuvaa asioita, jotka voisivat olla todellisia tai mahdollisia. Kirjallisuus kuvaa ihmismieltä, ihmisen ajatuksia ja tunteita sekä ihmisen sisäistä maailmaa. Siksi kirjallisuudentutkimuksen keinoin ihmisen sisäistä kokemusta, tämän tutkimuksen kontekstissa traumaattista kokemusta, voidaan tutkia ja tarkastella ainutlaatuisella tavalla. Tutkimusasetelma mahdollistaa sellaisen tiedon lisäämisen, jota ei muunlaisin tutkimusmenetelmin tavoitettaisi. Tutkimuksen tavoitteena on lisätä tietoa paitsi nuortenkirjallisuudesta, myös psyykkisestä traumasta, itsemurhista Suomessa ja nuorten voimavaroista yleisemminkin.
1.1.Aiempi tutkimus
Esittelen tässä luvussa niin aiemmin tehtyä kirjallisuudentutkimusta kuin tutkimusta muiltakin tieteenaloilta liittyen tavalla tai toisella oman tutkielmani aiheeseen. Suomessa tehdystä traumateoreettista kirjallisuudentutkimusta nostan esiin Sirkka Knuuttilan tutkimuksen, jota voi pitää ainakin toistaiseksi merkittävimpänä suomalaisena traumateoreettisena kirjallisuudentutkimuksena. Lisäksi esittelen aiempaa tutkimusta liittyen itsemurha-aiheeseen kirjallisuudessa, erityisesti nuortenkirjallisuudessa, sekä läheisen menetyksen tai mielen ongelmat nuoriin yhdistävää kirjallisuudentutkimusta. Lopuksi esittelen neljä pro gradu -tutkielmaa, joita oman tutkielmani kanssa yhdistää osittain sama tutkimusaineisto: Huotarisen Valoa valoa valoa. Muista tämän tutkielman aineiston teoksista ei tietääkseni ole tehty aiempaa tutkimusta.
Suomessa kirjallisuustieteellisen traumatutkimuksen uranuurtajana voidaan pitää Sirkka Knuuttilaa, joka on tutkinut Marguerite Duras’n teoksia traumatutkimuksen ja erityisesti kognitiivisen traumatutkimuksen näkökulmasta väitöskirjassaan Fictionalising Trauma: The Aesthetics of Marguerite Duras's India Cycle (2009). Kehollisen mielen teoriaa ja neurotieteen tuloksia hyödyntäen hän tarkastelee, kuinka trauman kerronnallistamisen prosessissa moniaistilliset keholliset muistot integroituvat kielelliseen, narratiiviseen muistiin. Hänen tutkimuksensa edustaa kognitiivista traumateoriaa, ja hän käsittelee mm. aivojen ja muistin toimintaan ja kerrontaan liittyvää problematiikkaa. Knuuttilan (2009, 10) mukaan kerronnallistaminen on trauman käsittelytyötä. Oman tutkimukseni asettuu viitekehyksensä puolesta lähelle Knuuttilan tutkimusta, vaikka tutkimusaineisto onkin hyvin erilainen.
Tutkimusta itsemurha-aiheesta tai traumasta suomalaisessa nuortenkirjallisuudessa ei juuri ole aiemmin tehty, mutta itsemurhaa kirjallisuudessa on tutkittu samoin kuin nuorten kokemaa surua läheisen menettämisen jälkeen. Myös yleisemmin mielenterveyden ongelmia suomalaisessa nuortenkirjallisuudessa on tarkastellut Päivi Lappalainen (2003) artikkelissaan ”Kun mieli järkkyy – Mielisairauden problematiikka nuortenromaaneissa”. Siinä on listattu ja analysoitu nuortenkirjallisuutta, joissa joko nuorten tai heidän vanhempiensa mielenterveyden ongelmat ovat keskisiä aiheita. Artikkelissa sivutaan myös itsetuhoisuuden teemaa joidenkin teosten kohdalla. Tutkimukseni kannalta tärkeä havainto on, että teoksissa usein toistuva asetelma näyttää olevan sellainen, että kuvattaessa tyttöjä päähenkilön paras ystävä sairastuu tai kohtaa ongelmia. Poikien mielenterveysongelmista kertovista teoksista puolestaan löytyy kaksikin esimerkkiä, joissa päähenkilö itse kärsii mielenterveyden ongelmista. Tämän tutkimuksen aineiston kahdessa teoksessa, Huotarisen Valoa valoa valoa ja Vuoriston Kesä Rosvon kanssa, asetelma on juurikin sellainen, että nuoren tytön kamppailua mielen ongelmien kanssa, itsemurhayrityksiä ja itsemurhaa kuvataan parhaan ystävän näkökulmasta. Kolmessa muussa aineistoni teoksessa itsemurhaan kuolee poika tai mies, ja näissä teoksissa tarina kuvautuu puolestaan sukulaisuussuhteen kautta.
Nuortenkirjallisuudesta ja itsemurhasta on aiemmin tehty pro gradu -tutkielma, joka on kasvatustieteellinen tutkimus vaikkakin aineiston muodostuessa kaunokirjallisista teoksista. Se on aineistoltaan samankaltainen oman tutkimukseni kanssa, mutta lähestymistapa ja teoreettinen
viitekehys samoin kuin tutkimuksen tavoitteet ovat erilaiset. Päivi Pirhosen ja Sami Purmosen kasvatustieteen pro gradu -tutkielma Itsemurhaprosessi nuortenkirjallisuudessa vuodelta 1997 tutkii itsemurhaprosessin rakentumista nuortenkirjallisuudessa aineistonaan viisi nuortenromaania. Purmonen ja Pirhonen tarkastelevat, kuinka kirjojen henkilöt päätyvät yrittämään itsemurhaa, mitkä merkit sitä ennakoivat, millaisia suojaavia tekijöitä ja toisaalta myötävaikuttimia esiintyy ja pohtivat, miten näitä havaintoja voisi soveltaa itsemurhien ehkäisytyössä. Heidän aineistonsa muodostavat Hellevi Salmisen Baby (1962), Anna-Liisa Haakanan Kukka kumminkin (1982), Hellevi Salmisen Sivari (1984), Simo Ojasen Neljä ällää kuusipuussa (1987) ja Esa-Pekka Sorolan Cee (1992).
Pirhosen ja Purmosen pro gradu -tutkielman aineiston laajuus osoittaa, ettei Päivi Heikkilä-Halttusen (2001, 230) toteamus siitä, että erilaisista tabuaiheista vain itsetuhoisuus on toistaiseksi jäänyt suomalaisessa nuortenkirjallisuudessa kuvaamatta, aivan pidä paikkaansa. Yksittäisiä itsemurha-aihetta käsitteleviä nuortenromaaneja on ilmestynyt niinkin varhain kuin 60-luvulla, mutta koska esimerkiksi kirjastoissa ei vanhempiin teoksiin ole liitetty asiasanoja kuten uudempiin, on niitä nykyään vaikea löytää. 60-luvulla ilmestyneessä Salmisen Babyssä mielestäni mielenkiintoista on se, että itsemurhayrityksen huomaa ja tyttöä auttaa opettaja (Pirhonen ja Purmonen 1997, 68). Yhdessäkään teoksista itsemurhaa yrittänyt henkilö ei kuulunut psykiatrisen hoidon tai sosiaalitoimen palveluiden piiriin (mts. 77). Nämä ovat kiinnostavia tietoja tämän tutkimuksen 2000-luvulla ilmestyneeseen aineistoon rinnastettuna, sillä oman tutkimukseni tutkimusaineiston teoksissa sosiaali- ja terveydenhuolto eivät myöskään juuri ole esillä apua tarjoavina tahoina, eikä liioin ole koulukaan. Nuortenkirjallisuuden välityksellä vaikuttaa siltä, että 1960-luvulta 2000-luvulta tultaessa nuoret ovat yhä enemmän omillaan ja lähipiirinsä varassa vaikeissa elämäntilanteissa.
Kirjallisuutta ja itsemurhaa on tutkinut myös Gizella Labádi-Bertényi väitöskirjassaan Öngyilkosságábrázolás az 1920-as évek finn és magyar prózájában (Itsemurhakuvaus 1920-luvun Suomen ja Unkarin proosassa) vuodelta 1999. Väitöskirja on unkarinkielinen, mutta vuonna 1995 julkaistussa suomenkielisessä artikkelissaan ”Kätketty avunhuuto” Labádi-Bertényi tarkastelee ”itsemurhan ja kirjallisuuden suhdetta toisiinsa sekä itsemurhaa kirjallisuudessa” (mts. 47) aineistonaan 20-luvun suomalaista ja unkarilaista kirjallisuutta, mm. Runar Schildtin, F.E.
Sillanpään, Arvid Järnefeltin ja Joel Lehtosen sekä samaan aikaan kirjoittaneiden unkarilaisten kirjailijoiden teoksia. Labádi-Bertényin lähtökohtana on havainto, että itsemurha on leimallinen piirre sekä suomalaisessa että unkarilaisessa kulttuurissa. Hän tarkastelee teoksia muun muassa Emile Durkheimin itsemurhateorian valossa ja löytää eroja suomalaisten ja unkarilaisten kirjailijoiden kuvaamien itsemurhien tyypeistä. Labádi-Bertényin (mts. 55, ibid.) havainnon mukaan teoksissa on kuvattu tarkasti presuisidaalista vaihetta ja siihen liittyviä pieniä avunhuutoja, ja teos voi jopa itsessään olla kirjoittajansa avunhuuto. Artikkelin pienistä maininnoista ja sivulauseista käykin ilmi, että itsemurha yhdistää useimpia tutkituista kirjailijoista myös todellisessa elämässä. Oma tutkimukseni sijoittuu aihepiiriltään lähelle Labádi-Bertényin tutkimusta, mutta aineistomme ja lähestymistapamme on erilainen. Omassa tutkimuksessani korostuu itsemurha tekijän läheisen kokemana, siihen liittyvä läheisen trauma ja trauman työstämisen myötä henkilöhahmoissa havaittava kasvu.
Tutkimusasetelmaltaan oman tutkimukseni kanssa samankaltainen on Mirja Kokon väitöskirja Sureva mieli sanoin ja kuvin. Läheisensä menettäneen lapsen kokemus Riitta Jalosen ja Kristiina Louhen kuvakirjoissa (2012), joka tarkastelee lapsen surun ja ikävän esittämistä lastenkirjoissa. Teoreettisena viitekehyksenä toimii klassinen narratologia ja kognitiivinen kerronnan teoria, kun taas omassa tutkimuksessani näitä näkökulmia keskeisempi on traumateorian näkökulma. Kokko toteaa, että kerronnan aukkoisuus, joka on tyypillistä Jaloselle kirjailijana, ja Louhen kuvitus ”jättävät runsaasti tilaa lukijan tulkinnoille”, mitä hän pitää onnistuneena ratkaisuna vaikean aiheen käsittelyssä (Kokko 2012, 319). Kokko tarkastelee lapsen surua erityisesti lapsen mielessä, ja erityisesti tajunnanvirtakuvaus on tutkimuksen keskiössä. Myös omassa tutkimuksessani tarkastelen henkilöhahmojen sisäistä maailmaa, tajuntaa ja mielen toimintaa, mutta siinä missä Kokon tutkimuksen kohteena ovat lapsihahmot, ovat oman aineistoni henkilöhahmot jo nuoria, lähes aikuisia. Kokko toteaa, että hänen tutkimusaineistonsa teokset käsittelevät perheenjäsenen kuolemaa, ja koska tällainen menetys on melko harvinaista, aihetta käsittelevästä kirjallisuudesta ja sen tutkimuksesta voi olla hyötyä eräänlaisena vertaistukena ja lisäksi vanhemmille, opettajille ja muille lasten kanssa työskenteleville:
Todellisessa elämässä lapsi kohtaa ensimmäisenä todennäköisimmin isovanhempiensa kuoleman, ja kokemus tästä menetyksestä saattaa olla suhteellisen yleinen lapsen kaveripiirissä. Sen sijaan sisaruksen tai oman vanhemman kuolema on paljon harvinaisempaa, ja saman kokenutta vertaistoveria saattaa olla vaikea löytää. Voidaankin pohtia oman perheenjäsenen kuolemaa
käsittelevän kirjan ja tarinamaailman surevan lapsen mahdollisuutta toimia eräänlaisena kirjallisena ja kuvallisena vertaistukena. Omaa menetystään sureva lapsi voi peilata tunteitaan lukemaansa. Samastuessaan fiktiivisen henkilön suruun lapsi oppii ymmärtämään paremmin sekä omia että toisen
ihmisen tunteita. Fiktiivinen ”kohtalotoveri” ja tämän surun, ikävän ja toipumisen seuraaminen tarinamaailmassa voi tarjota lohduttavan kokemuksen siitä, että tällaisen kuvitteellisen kaverin surusta voi löytää monia omasta surusta tuttuja piirteitä. (Kokko 2012, 320).
Läheisen itsemurhan kohtaaminen nuorena on melko harvinaista kuten perheenjäsenen menettäminen lapsuusaikana. Ajatukset kirjallisesta vertaistuesta ja omien tunteiden peilaamisesta kirjallisuuden kautta sopivat myös oman tutkimukseni kontekstiin. Omassa tutkimusaineistossani ei ole kuvitettuja teoksia, joten muutamaa huomiota teoksen kansikuvituksista lukuun ottamatta tutkimukseni on tekstintutkimusta siinä missä Kokon tutkimus käsittää myös lastenkirjojen kuvituksen. Kokon tutkimus tarjoaa uutta tietoa lapsen surun esittämisestä sanoin ja kuvin kun taas oman tutkimukseni näkökulma on nuorten suru ja trauman kuvaaminen.
Haluan nostaa esiin yhden tutkimuksen, joka ei ole kirjallisuudentutkimusta, mutta joka tarjoaa mielenkiintoisen näkökulman kirjallisuuden merkityksestä nuorten traumaattisten kokemusten työstämisessä. Jenni Karhusen pro gradu -tutkielma ”Asiat ei huvita joskus kun tuntuu että elämällä ei enää ole mitään tarkotusta.” Lapsen suru oppilaiden ja opettajien silmin. vuodelta 2009 tutkii lasten ja nuorten läheisen menettämiseen ja läheisen itsemurhaankin liittyvää surua. Se kartoittaa lasten ja nuorten surukokemuksia koulunkäynnin kannalta sekä luokanopettajien valmiuksia ja keinoja surevan lapsen kohtaamiseen. Tutkimuksessa on haastateltu opettajia ja vanhemman menettäneitä kouluikäisiä lapsia ja nuoria. Yksi oman tutkimukseni kannalta mielenkiintoinen ja tämän tutkimuksen relevanssia vahvistava seikka on, että Karhusen haastattelemia oppilaita surussa lohdutti kirjallisuus. Kirjallisuus oli yksi tärkeimpiä surun käsittelemisen keinoja heti musiikin kuuntelun jälkeen (Karhunen 2009, 44). Karhunen (2009, 23) esittää mm. Malchiodin ja Ginns-Gruenbergin (2008) artikkeliin pohjautuen, että sopivan kirjallisuuden avulla lapsi tai nuori oppii selviytymiskeinoja ja samastumisen kautta voi kohdata ja ymmärtää omaa suruaan. Lisäksi kirjallisuuden kautta voi havainnoida muiden selviytymistä samankaltaisista tilanteista (mp.)
Tämän tutkimuksen aineistona olevasta Valoa valoa valoa -teoksesta on aiemmin kirjoitettu neljä pro gradu -tasoista tutkimusta. Jaana Viskarin (2012) Itä-Suomen yliopistossa julkaistu ”On tyttöjä, jotka oksentavat ruokailun jälkeen ja toisia, jotka pitävät heidän hiuksistaan kiinni.”
Tyttöyden representaatiot Vilja-Tuulia Huotarisen runokokoelmassa Sakset kädessä ei saa juosta ja romaanissa Valoa, valoa, valoa. on kaunokirjallisuuden tyttökuvauksia tarkastelevaa representaatiotutkimusta, jossa tutkimuskohteena on kaksi Vilja-Tuulia Huotarisen teosta, toinen runoteos ja toinen tämänkin tutkimuksen aineistona oleva nuortenromaani Valoa valoa valoa. Tutkimuksen loppupäätelmissä todetaan, että Huotarisen teosten tyttöhahmot ovat monitahoisia: välillä kilttejä, perinteisen tytön roolin odotusten mukaisia ja hillittyjä, kun taas välillä uhkarohkeita ja normeja rikkovia. Viskari toteaa, että Huotarisen teosten tytöt ovat ”yhtä aikaa itsetuhoisia, itsevarmoja, pelokkaita, rohkeita, julmia ja ihania”. Hän lisää, että tyttöhahmot ovat sukupuolestaan ja siihen liittyvistä sosiaalisista rakenteista hyvin tietoisia, ja teosten tyttöpuhujat ovat ”itseironisia, itsekriittisiä ja tiedostavia”. (Viskari 2012, 85.) Oman tutkimukseni näkökulmana on syventyä tarkastelemaan tyttöjen itsetuhoisuuden syitä ja sitä, missä määrin esimerkiksi itsekriittisyys ja itsensä tiedostavuus liittyvät traumaattisen kriisin läpikäymiseen. Anna Ylimaunun (2014) Jyväskylän yliopistossa julkaistu ”Hyvät lukijat! Meidän täytyy ottaa haltuun meihin liittyvät sanat." Vilja-Tuulia Huotarisen Valoa valoa valoa tyttökirjan ja tyttöyden (toisin) toistajana. tarkastelee Viskarin tavoin Valoa valoa valoa -teoksen tyttöyden representaatioita ja lisäksi sen sijoittumista kotimaisen tyttökirjallisuuden jatkumossa. Ylimaunun luonnehdinnan mukaan teoksen tyttöhahmot ovat rohkeita ja itsenäisiä, ja heidät kuvataan ”aktiivisina toimijoina, jotka uskaltavat olla mitä haluavat”. Hänen mukaansa teoksen ”hajanainen, metafiktiivinen ja aukkoinen rakenne” on kotimaisessa tyttökirjallisuudessa uutta ja kiinnostavaa, outoa ja hämmentävääkin. Hän myös toteaa, että teos ”uudistaa koko lajityypin kerrontaperinteitä ja oman tyylinsä pioneerina tuo koko suomalaiseen nuortenkirjallisuuteen uusia kirjallisia keinoja”. (Ylimaunu 2014, 86-88.) Molemmissa edellä esitellyistä pro gradu -tutkielmissa teosta on tarkasteltu ensisijaisesti tyttöyden teeman kautta ja tyttökirjana. Tässä tutkielmassa tarkastelen teosta traumakertomuksena ja traumatutkimuksen viitekehyksestä käsin, jolloin toivon tuovani teoksesta ja esimerkiksi sen metafiktiivisyydestä ja aukkoisesta rakenteesta uudenlaisia tulkintoja. Elina Perälän pro gradu -tutkielma Rakastuneen identiteetti. Nuoren minuuden rakentuminen postmodernissa nuortenromanssissa Kari Levolan Tahdon-, ja Vilja-Tuulia Huotarisen Valoa valoa valoa-romaaneissa on julkaistu vuonna 2015 Tampereen yliopistossa. Sen keskeinen tutkimustulos on, että työn nimessä mainittuja teoksia ”voi nimittää perustellusti postmoderneiksi
nuortenromansseiksi” (Perälä 2015, 96). Postmodernismin piirteeksi hän mainitsee erityisesti teosten kommentoivuuden sekä ”ihmistä ja tämän olemassa oloa koskevat näkemykset” (mp.) Eräs oman tutkimukseni kanssa mielenkiintoiseen dialogiin asettuva tulkinta on, että Valoa valoa valoa -teoksessa esiintyvä identiteetin kriisi liittyy rakkaussuhteen päättymiseen (Perälä 2015, 95), eikä itsemurhan aiheuttamaan traumaan, kuten itse tulkitsen. Tulen omassa tutkielmassani myös esittämään vaihtoehtoisia tulkintoja Tšernobylin ydinvoimalan metaforisesta merkityksestä, josta Perälä toteaa seuraavasti: ”ydinvoimala kiinnittyykin Mariian kerronnassa rakkauden ja identiteetin ongelmallisuuteen, ja siitä tulee rakkauden ja minuuden kehittymisen, muutoksen ja hajoamisen metafora” (mts. 49-50) ja ”tarinan edetessä ydinvoimalaan yhdistyy Mariian kerronnassa yhä vain enemmän rakkauteen kuuluvaa vertauskuvallisuutta, kuten rakkauden värinä pidettävä punainen” (mts. 50).
Neljäs samaa Huotarisen teosta tutkiva pro gradu -tutkielma on Mariam Magomedovin (2017) Turun yliopistossa tehty Valoisia ja vetisiä virkkeitä. Lyyrinen kertoja ja toksinen diskurssi 2010-luvun kotimaisessa proosassa. Tutkimuskohteena on kolme lyyriseksi proosaksi määriteltävissä olevaa, lyriikan ja kertovan proosan hybriditeosta. Magomedov luo tutkimuksensa avuksi lyyrisen kertojan käsitteen, joka on eräänlainen yhdistelmä kertomuksentutkimuksessa käytettävästä kertojan ja lyriikan tutkimuksessa käytettävästä puhujan käsitteistä. Hänen tutkimuksensa tarkastelee teosten lyyrisiä piirteitä ja kerronnallista muotoa. Hän kuvaa, että lyyrinen kerronta on ”metafiktiivista, intensiivistä ja ilmaisultaan tiivistä” (mts. 89). Lisäksi hän kuvaa tyypilliseksi piirteeksi, että kerronnallinen imperfekti ja lyyrinen preesens vaihtelevat (mts. 89). Välillä teokset ovat siis kertovampia ja aikamuotona on tuolloin imperfekti, kun taas lyyrisemmissä kohdissa aikamuoto muuttuu preesensiksi. Tämä on kiinnostava havainto, jota tässä tutkimuksessa aion tarkastella suhteessa traumatisoituneen mielen kuvaamiseen. Lisäksi Magomedovin tutkimuksen teemaksi nousee ekokriittinen toksinen diskurssi, jolla tarkoitetaan teosten luonnon tuhon kuvauksia. Esimerkiksi Valoa valoa valoa -teoksen suhteen Magomedov toteaa, että ”Tšernobyl-ydinonnettomuuden läsnäolo teoksessa tekee lyyrisen kertojan tekstiin toksista diskurssia”. Hän myös toteaa, että onnettomuus ja siitä seuraava radioaktiivinen säteily ovat ”intra-aktioissa myös teoksen aiheiden eli syyllisyyden, masennuksen, itsemurhien ja lopulta lyyrisen kertojan kirjoittajuuden kanssa”. (Mts. 43.) Magomedov lukee teosta ekokriittisestä näkökulmasta, jolloin Tšernobylin onnettomuuden säteily näyttäytyy koko teokseen sen jokaiseen kolkkaan
levittäytyvänä ympäristösaasteena, joka toimii varoittavana ennakkotapauksena teoksen osallistuessa keskusteluun ydinvoiman turvallisuudesta ja sen lisärakentamisesta (mts. 76). Edellä esitetyissä neljässä pro gradu -tutkielmassa Valoa valoa valoa -teoksen sisältämää traumaa ei tarkastella teoksen keskeisenä aiheena ja motiivina, ja itsetuhoisuuden ja mielen järkkymisen teemaa vain sivutaan muiden aiheiden yhteydessä. Tarkastelemalla teosta traumakertomuksena teoksesta on mahdollista nostaa esiin aiemmasta tutkimuksesta poikkeavia ja niitä täydentäviä tulkintoja.
1.2.Tutkimusaineisto
Tutkimuksen aineisto koostuu viidestä kaunokirjallisesta teoksesta: Eija Laitisen ja Anne Leinosen Lokkeja rakastava veli (2000), Marja-Leena Lempisen Mustaa lunta (2006), Sari Vuoriston Kesä Rosvon kanssa (2010), Vilja-Tuulia Huotarisen Valoa valoa valoa (2011) sekä Kirsti Kurosen Paha puuska (2015). Teoksia yhdistää se, että ne ovat nuortenkirjallisuutta, joiden aiheena on läheisen itsemurha; parhaan ystävän, veljen, äidin ja isän. Käytän viittauksissa käytännöllisyyden vuoksi teosten nimen kirjaimista muodostuvia lyhenteitä LRV, ML, KRK, VVV ja PP.
Kaikki aineiston teokset ovat esimerkiksi aiheidensa ja keskeisten henkilöiden iän perusteella nuortenkirjallisuutta, ja ne löytyvät kirjastoista lasten- ja nuortenosaston nuorten aikuisten hyllystä. Teokset ovat kuitenkin hieman eri ikäisille suunnattuja. Kolmessa viidestä teoksesta päähenkilönä on 14-vuotias tyttö. Kesä Rosvon kanssa on teoksista helppolukuisin ja nuorimmille suunnattu, vaikka päähenkilö on saman ikäinen kuin päähenkilöt teoksissa Valoa valoa valoa ja Paha puuska. Lapsuuden leikit ovat vielä lähellä, ja tärkeässä roolissa teoksessa on Rosvo-niminen koira. Valoa valoa valoa -teoksen lyyrinen kieli, monimutkainen hajanainen ja aukkoinen kerronnallinen rakenne, metaforisuus ja metafiktiivisyys sekä esimerkiksi seksin kuvaaminen indikoivat sen olevan suunnattu kypsemmille lukijoille. Runoteos Paha puuska ei muotonsa puolesta ole yhtä helppolukuinen kuin Kesä rosvon kanssa, mutta ei myöskään yhtä monikerroksinen kuin Valoa valoa valoa. Runomuodostaan huolimatta se on kertova ja etenee joistakin aikapoikkeamista huolimatta pääasiassa kronologisesti pikkuveljen kuolemasta puhujan ensimmäisen lapsen syntymään. Mustassa lumessa ja Lokkeja rakastavassa veljessä päähenkilöt
ovat jo muuttaneet omilleen pois lapsuudenkodista ja kamppailevat omaan itsenäiseen elämään ja sen mukana tuleviin vastuisiin liittyvien kysymysten kanssa. Sikäli niiden voi ajatella olevan suunnattu lähempänä aikuisuutta oleville nuorille. Aineiston kaikissa teoksissa tulevat esiin esimerkiksi sellaiset nuortenkirjallisuudelle tyypilliset teemat kuin irtautuminen kodista ja vanhemmista, ystäväsuhteiden muutokset, ensirakkaus, seksuaalisuus ja oman paikan löytäminen maailmassa. Lisäksi teoksia yhdistää se, että päähenkilö on kohdannut tai kohtaa läheisen itsemurhan. Sen aiheuttama kriisi ja trauma tuo nuorten hahmojen aikuistumiseen ja oman identiteetin rakentumiseen haasteita.
Eija Laitisen ja Anne Leinosen yhteisteos Lokkeja rakastava veli (2000) kertoo parikymppisestä Tuukasta, jonka isoveli on menehtynyt itsemurhaan jääden junan alle. Isoveli Tumppi oli alkoholisoitunut ja veljesten välit olivat haurastuneet. Lapsuuden kodista Helsinkiin muutettuaan Tuukka on tehnyt hanttihommia ja ollut työttömänä, ja hänen elämänsä on ollut hapuilua jo ennen veljen kuolemaa, joka syöksee hänet kriisiin miettimään oman elämänsä merkitystä. Tyttöystävä Krista on kuin Tuukan vastakohta, menevä ja päämäärätietoinen oikeustieteenopiskelija. Kun he matkustavat ensimmäistä kertaa yhdessä Tuukan vanhempien luo, Tuukka muistelee lapsuuttaan ja isoveljeään, ja saa selvitettyä menneisyydessä vaivanneita asioita ja suhdettaan isoveljeen. Tuukka ja Krista alkavat odottaa lasta ja menevät kihloihin. Teoksen päähenkilö Tuukka on myös sen minäkertoja. Teoksen kieli on osin stadin slangia ja osin yleiskieltä. Ilmaisu on hyvin lyhytsanaista ja toteavaa, mikä kuvaa Tuukan sulkeutunutta ja alakuloista hahmoa. Teoksessa ei kaihdeta humalassa toilailuja eikä seksin kuvauksia, joista romantiikka on kaukana. Kertomus on kirjoitettu preesensissä, paitsi muistoja kuvaavat takaumat, jotka on kerrottu imperfektissä. Teoksen nykyhetken aikajänne on noin puoli vuotta, kesästä uuteen vuoteen.
Marja-Leena Lempisen Mustaa lunta (2006) on itsenäinen jatko-osa teokselle Jääympyrä (2004). Tässä tutkimuksessa luen teosta nimenomaan itsenäisenä jatko-osana, enkä tarkastele ensimmäistä osaa. Mustaa lunta kertoo 17-vuotiaasta Hannesta, joka on juuri muuttanut yläkoulun loputtua opiskeleman läheiseen kaupunkiin, mutta käy edelleen usein kotona viikonloppuisin. Hänellä on poikaystävä Jusa. Vanhemmilla on maatila, ja perheeseen kuuluu lisäksi kotona asuva pikkuveli Olli. Eräänä päivänä äiti soittaa hätääntyneenä, kun isää ei kuulu takaisin jänismetsältä. Monta päivää kestäneiden etsintöjen jälkeen isä löytyy itsensä ampuneena. Hanne uppoaa suruun. Suhde
poikaystävään ajautuu karille. Ajan kuluessa ja ystävien tuen turvin Hanne pääsee yli pahimmasta. Lopussa hän kirjoittaa kirjeen isälle, jonka myötä hän voi antaa anteeksi. Teoksessa on kaikkitietävää lähestyvä kertoja, joka kuvaa tapahtumia eniten Hannen näkökulmasta, mutta muutamissa kohdissa fokalisoijina ovat myös muut henkilöhahmot. Aikamuotona on imperfekti. Muihin aineiston teoksiin nähden Lempisen teos on yhtenäisin ja siten kenties perinteisinkin. Siitä puuttuvat aukot, ajalliset hyppäykset ja hajanaisuus, jota esiintyy kaikissa muissa teoksissa. Isän itsemurha tapahtuu vasta teoksen puolessa välissä. Tosin siihen liittyvä motiivi, ampuminen, tulee teoksessa esiin ensimmäisen kerran jo heti alussa, kun Hanne on isän ja muun hirviporukan kanssa metsästämässä ja Hanne ampuu hirven. Teos on kirjoitettu yleiskielellä, ja sen typografiasta nousevat esiin vain isälle kirjoitettu kirje (ML, 220–223), joka erottuu tekstistä sisennyksellä ja kursiivilla sekä Hannen kuolleelle isälle suuntaamat puheenomaiset ajatukset (esim. ML, 115, 129), jotka myöskin on erotettu kursiivilla.
Sari Vuoriston Kesä Rosvon kanssa kertoo 14-vuotiaasta Emmistä. Emmin kesälomaa varjostaa parhaan ystävän kamppailu mielenterveyden ongelmien kanssa. Emmin naapurissa asuva paras ystävä Saara on päätynyt epätoivoiseen ratkaisuun ja ottanut yliannostuksen lääkkeitä. Teoksen alussa hän on sairaalassa hoidettavana ja Emmi perheineen lähtee viettämään kesälomaa saareen. Emmi on saanut hoidettavakseen Saaran koiran Rosvon, joka on ollut Emmillekin tärkeä siitä asti, kun Saara sai oman koiran. Koira lohduttaa Emmiä, kun ystävän tilanteeseen liittyvät ahdistavat muistot ja ajatukset tulevat mieleen. Vaikean aiheen vastapainona teoksessa on viisikkomainen seikkailuepisodi; merestä löytyvät salaperäiset tynnyrit, jotka paljastuvat myrkkyjätetynnyreiksi. Emmi ystävystyy ja myöhemmin ihastuu samalla saarella kesäloman vietossa olevaan Niklakseen, jonka kanssa he joutuvat jännittävään tynnyrijahtiin. Teoksessa yhdistyvät jännittävä juoni ja seikkailu kesäisellä saarella vakavaan itsemurha-aiheeseen ja Emmin sisäisen maailman kuvaukseen. Teos on kerrottu kolmannessa persoonassa Emmin näkökulmasta. Teoksessa on paljon myös sisäistä fokalisaatiota, jolloin kertojalla on pääsy Emmin ajatuksiin ja mieleen nouseviin muistoihin.
Vilja-Tuulia Huotarisen Valoa valoa valoa on nuortenromaani, jonka päähenkilöinä on kaksi 14-vuotiasta tyttöä. Teos sijoittuu pääosin vuoteen 1986. Teoksen toinen päähenkilö on kesken lukuvuoden kouluun tuleva uusi oppilas Mimi, joka on mustiin pukeutuva outolintu, saa heti ehdot
ruotsista ja jota epäillään huumeiden käytöstä. Teoksen edetessä selviää, että Mimin äiti on kuollut itsemurhaan Mimin ollessa 7-vuotias, hänen isänsä ei kykene pitämään hänestä huolta ja hän asuu hyvin vaatimattomissa oloissa sokean isoäitinsä luona vanhassa ränsistyneessä talossa. Teoksen toinen päähenkilö ja tarinan minäkertoja Mariia tulee tavanomaisemmista oloista. Hänen perheeseensä kuuluu äiti, isä, veli ja kissa, ja heidän elämänsä on Mariian mielestä liiankin tavallista. Kun Mimi muuttaa paikkakunnalle, tytöt ystävystyvät ja tiivis ystävyys syvenee rakkaudeksi. Jo ensimmäisiltä sivuilta lähtien teoksessa viitataan tulevaan kuolemaan, ja hyvin pian lukija pystyy päättelemään, ettei Mimi ole teoksen kerronnan hetkellä enää elossa. Teoksen muotoa voisi luonnehtia lyyriseksi proosaksi, sillä romaaniksi tunnistettavasta muodostaan huolimatta kielen ja kerronnan tasolla on käytetty paljon lyriikan keinoja kuten leikittelyä rytmillä ja sanojen äänteillä. Teoksen aikarakenne on hajanainen ja aukkoinen – siinä on paljon niin takaumia (analepsis) kuin viittauksia tuleviin tapahtumiin (prolepsis). Teokseen sisältyy useita traumoja. On Mimin yksilöllinen trauma liittyen äidin itsemurhaan, äidin menetykseen ja äidittä kasvamiseen. On Mariian yksilöllinen trauma liittyen parhaan ystävänsä itsemurhaan. Lisäksi teoksessa toistuu motiivina Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuus, joka tapahtui teoksen tapahtumavuonna eli samana vuonna, kun Mimi kuolee itsemurhaan, ja joka voidaan ymmärtää yhteisöllisenä traumana.
Kirsti Kurosen Paha puuska on kertova runoteos, jossa puhujan, Hillan, pikkuveli on jäänyt junan alle. Pikkuveli Lauri oli vain 12-vuotias, hän kuolee 7. luokan ensimmäisenä päivänä. Vaikka kyseessä on runoteos, siinä on monia kertomuksen piirteitä. Runoja ei ole mielekästä lukea yksinään vaan ne muodostavat kokonaisuutena kertomuksen. Teoksen yhteydessä on luonnollista puhua henkilöhahmoista, joita isosisko Hillan ja pikkuveli Laurin lisäksi ovat heidän vanhempansa, koira Pessi, ja Hillan paras ystävänsä on Aino. Pikkuveljen kuolema suistaa koko perheen elämän hapuiluksi. Hilla kuvaa, kuinka Laurin kuoleman jälkeen äiti vain itkee ja isä tekee koko ajan ylitöitä. Joulun alla äiti herää horroksestaan ja tekee valtavan määrän jouluvalmisteluja ja kasoittain ruokaa. Jouluaattona perheen isä ilmoittaa muuttavansa Tallinnaan, vanhemmat siis eroavat. Perhe on hajallaan, ja Hilla yrittää selviytyä yksin vaikeiden kysymystensä kanssa. Hän pohtii läpi teoksen, mitä Laurille oikein tapahtui. Sanat ”miksi” ja ”syy” toistuvat useita kertoja. Hillan henkireikä surussa ovat kuvitellut keskustelut kuolleen pikkuveljen kanssa heidän vanhalla leikkipaikallaan, suurella kivellä metsässä. Hilla soittaa ja laulaa bändissä, ja myös musiikki ja
yhtyeen saama suosio auttavat häntä surussa. Lopulta syntyy laulu, joka kertoo Laurista, ja se esitetään Laurin muistokonsertissa. Sen sanoitukset löytyvät kirjan viimeiseltä sivulta, sekä linkki YouTube-videoon, jossa kappaleen voi käydä kuuntelemassa. Teos siis koostuu painetusta runokirjasta sekä musiikkikappaleesta, ja on siten monimediainen. Keskityn tässä tutkimuksessa pääsääntöisesti painettuun teokseen.
Olin kiinnostunut tutkimaan traumaa suomalaisessa nuortenkirjallisuudessa, ja aineisto muodostui kiinnostuksen pohjalta. Läheisen itsemurhan aiheuttamaan traumaan liittyvä nuortenkirjallisuudesta koostuva aineisto muodostui kuin itsestään, sillä viimeisen parinkymmenen vuoden aikana on ilmestynyt useita aihetta käsitteleviä teoksia. Erilaisista nuortenkirjallisuudessa esiintyvistä traumoista läheisen itsemurhaa käsittelevät teokset nousivat selkeäksi joukoksi, ja aiheen tutkimusta puolsivat itsemurhien yleisyys nuorten kuolinsyynä Suomessa, itsemurhien yleisyys Suomessa kansainvälisesti vertailtuna ja aiheen yleistyminen nuortenkirjallisuudessa. Harkitsin myös aineiston rajaukseksi sekä lasten- että nuortenkirjallisuutta, mutta lastenkirjallisuuden sisällyttäminen ei olisi ollut mielekästä. Lisäksi läheisen menettämisen aiheesta lastenkirjallisuudessa on Mirja Kokko tehnyt jo mainitun väitöskirjan Sureva mieli sanoin ja kuvin. Läheisensä menettäneen lapsen kokemus Riitta Jalosen ja Kristiina Louhen kuvakirjoissa (2012).
Suomalaisessa aikuisille suunnatussa kaunokirjallisuudessa läheisen itsemurhan traumaa on myös käsitelty useissa teoksissa. Esimerkiksi Anna-Leena Härkösen Loppuunkäsitelty, Veikko Huovisen Pojan kuolema ja Arja Sihvolan Jälkeen Kasperin kertovat, kaikki kirjailijan omaan kokemukseen pohjautuen, oman lapsen ja oman siskon itsemurhasta. Mainitut ovat autofiktiivisiä teoksia. Sari Vuoristo, jonka nuortenromaani Kesä Rosvon kanssa on mukana aineistossani, on kirjoittanut itsemurhasta myös romaanissa Valon pohja. Se on kuitenkin suunnattu aikuisille siinä missä Kesä Rosvon kanssa on selkeästi nuortenkirja. Lukuisat muutkin suomalaiset kirjailijat ovat eri vuosikymmeninä kuvanneet itsemurhaa ja myös sen aiheuttamaa traumaa. Tutkimuksen laajuuden huomioiden aineiston rajaus nuortenkirjallisuuteen oli kuitenkin perusteltua.
Aineistoon olisi ollut mahdollista sisällyttää muitakin teoksia, mutta toimivan tutkimusasetelman muodostamiseksi osa itsemurha-aihetta käsittelevästä 2000-luvun nuortenkirjallisuudesta oli syytä
rajata tutkimuksen ulkopuolelle. Vuonna 2012 kohua herätti Minttu Vettenterän omakustanneteos Jonakin päivänä kaduttaa, joka on muodoltaan nuoren, itsemurhan tehneen tytön päiväkirja. Teos, sen syntytapa, kirjailijan toiminta sosiaalisessa mediassa sekä päiväkirjan fiktiivisen kirjoittajahenkilöhahmon Enkeli-Elisan yhteys todellisiin henkilöihin ja tapahtumiin herätti paljon kuohuntaa eri medioissa (ks. esim. Matilainen 2012). Teoksen markkinointiin liittyen käynnistyi jopa poliisitutkinta, mutta perusteita syytteen nostamiseen ei lopulta ollut (mp.). Teos rajautui tämän tutkimuksen ulkopuolelle, sillä sitä ei esimerkiksi kirjastoissa luokitella nuortenkirjallisuudeksi, ja se kuvaa nuoren kokeman trauman sijaan tytön isän eli aikuisen traumakokemusta. Terhi Rannelan teos Läpi yön (2014) rakentuu itsemurhayrityksestä toipuvan tytön päiväkirjamerkinnöistä. Se ei osoittautunut hedelmälliseksi tutkimuskohteeksi tämän tutkimuksen kysymyksenasettelun kannalta, ja samasta syystä aineistosta rajautui myös Henry Ahon vuonna 2015 ilmestynyt nuortenromaani Arvet, joka käsittelee toisen päähenkilön itsemurhaan johtavaa koulukiusaamista. Lisäksi on useita teoksia, joissa aihetta sivutaan, mutta se ei ole keskeinen, esimerkiksi anoreksiasta kertova Kira Poutasen Ihana meri (2001). Nuorten käännöskirjallisuuden parista löytyy myös useita aihetta käsitteleviä teoksia kuten Jay Asherin Kolmetoista syytä (2015) ja Katarina Mazettin Linnea-sarja (ruotsiksi ilmestynyt 1995–2002). Koska tutkimuksen tavoitteena on tarkastella itsemurhaa nimenomaan Suomessa ja suomalaisessa nuortenkirjallisuudessa, rajautui muunmaalainen käännöskirjallisuus luonnollisesti tämän tutkimuksen ulkopuolelle.
Suomessa on viidentoista vuoden aikana siis ilmestynyt kahdeksan alkukieleltään suomenkielistä nuortenkirjallisuudeksi selvästi profiloituvaa teosta, joissa itsemurha-aihe on keskeinen. Aineistooni valikoituneissa teoksissa päähenkilön läheinen kuolee itsemurhaan, ja tällainen asetelma luo mahdollisuuden tarkastella niitä traumakertomuksina. Siksi lopullinen aineisto muodostui juuri niistä viidestä teoksesta, jotka kuvaavat läheisen itsemurhan aiheuttamaa traumaa nuorten näkökulmasta.
1.3.Tutkimuksen tavoite
Tutkielman tavoitteena on selvittää, kuinka suomalaisessa vuosien 2000–2015 välillä ilmestyneessä nuortenkirjallisuudessa kuvataan läheisen itsemurhan tai sen yrityksen aiheuttamaa
traumaa. Tavoitteena on tarkastella aineistosta traumakerronnan piirteitä sekä trauman työstämisen ja kasvun teemoja. Lähden tutkimaan tutkimusaineistoa seuraavien kolmen kysymyksen avulla:
1) Millaisten kerronnallisten keinojen avulla traumakertomus sekä traumatisoituneen mielen kuvaus rakentuvat?
2) Millaisia traumaattisen kokemuksen käsittelyn tapoja teokset tuovat esiin ja millainen merkitys kuolleen läheisen näkökulman esiin tuomisella on traumaattisen kokemuksen käsittelyn kannalta?
3) Missä määrin teokset ovat kasvukertomuksia ja millaisia trauman jälkeisen kasvun piirteitä niistä löytyy?
Tutkimuskysymyksen tarjoavat tutkimuksen päätavoitteeseen suhteutettuna erilaisia näkökulmia siihen. Trauman kuvausta on mahdollista tarkastella useista eri näkökulmista niin muodon kuin sisällön eri tasoilla. Ensimmäiseen tutkimuskysymykseen liittyen tarkastelen erilaisia kerronnallisia ja muita keinoja, joilla eri teoksissa trauman ja traumaattisen mielen kuvausta on rakennettu. Ensimmäisen tutkimuskysymyksen näkökulma rajautuu siis ennen kaikkea teosten muotoa koskeviin seikkoihin. Toinen tutkimuskysymys liittyy trauman työstämisen tapoihin ja ns. toisen äänen käsitteeseen, ja sen myötä siirrytään siis tarkastelemaan teosten sisältöä. Kolmas tutkimuskysymys puolestaan ohjaa tarkastelemaan henkilöhahmojen kehittymistä teosten edetessä, ja siihen liittyen traumanjälkeisen kasvun ja aikuiseksi kasvamisen teemoja. Sekä teosten muotoon kuten kertomuksen kaareen liittyvät havainnot että sisällölliset seikat yhdistyvät tässä henkilöhahmojen kehitykseen pureutuvassa kysymyksessä.
2. TEOREETTINEN VIITEKEHYS, KESKEISET KÄSITTEET JA TEOSTEN LUKUTAPA
Tutkimukseni teoreettisena viitekehyksenä toimii erityisesti traumatutkimus, ja tarkastelen aineistoni teoksia traumakertomuksina. Tässä luvussa määrittelen psyykkisen trauman käsitettä eri tutkijoiden ja teoreetikoiden määritelmiin pohjautuen, hahmottelen traumatutkimuksen suuntaviivoja oman tutkielmani asettumista tutkimustraditioon nähden ja tutkimuskentällä sekä määrittelen muita tutkielmani näkökulman ja viitekehyksen kannalta keskeisiä käsitteitä, joita ovat traumaattinen tapahtuma, traumaattinen muisti, traumakertomus, traumaperäinen kasvu, toisen ääni, identiteetti ja traumaattinen kriisi.
2.1.Trauman käsite
Sana trauma tulee kreikan kielestä, jossa se on alun perin tarkoittanut fyysistä haavaa, kudosvauriota tai vammaa. Psykoanalyysin myötä 1800-luvun lopussa se sai merkityksen myös henkisenä vammana ja mielen vauriona. Sigmund Freud kirjoittaa vuonna 1894 tutkimuspaperissaan “The Psychic Mechanism of Hysterical Phenomena” traumasta, että ’traumaattisen neuroosin’ taustalla ei ole kehon vamma vaan pelon, avuttomuuden tai häpeän affekti eli vahva kehollinen kokemus tai tunne-elämys, jonka hän nimeää psyykkiseksi traumaksi (Freud 1912, 7). Tämä saattaa olla ensimmäinen kerta, kun sana trauma on liitetty nykyiseen merkitykseensä psyykkisenä traumana. Käsitettä psyykkinen trauma tosin käytti aiemmin ainakin neurologi Albert Eulenberg vuonna 1878 esittäen sen olevan eräänlainen emotionaalinen, aivojen molekyyleihin vaikuttava aivotärähdys (Weisaeth 2014, 41). Nykykielessä trauma tarkoittaakin sekä fyysistä että psyykkistä vammaa (ks. esim. Kielitoimiston sanakirja). Tässä tutkimuksessa käytän trauman käsitettä tarkoittaen psyykkistä traumaa eli henkistä vammaa. Sana on etymologisesti siis eräänlainen metafora, metonymia, jossa abstrakti psyykkinen trauma on nimetty konkreettisen fyysisen trauman merkitystä mukaillen.
Traumaattinen tapahtuma on kokemuksena musertava ja ylivoimainen. Psyykkisen trauman aiheuttaa joko äkillinen tai pitkään jatkuva ylivoimaisen järkyttävä kokemus. Traumatutkija, professori Laurie Vickroy (2002, 2) lainaa freudilaisen psykoanalyysin käsikirjan kirjoittaneita
Laplanchea and Pontalista kuvatessaan traumaa intensiiviseksi kokemukseksi, johon subjekti ei kykene reagoimaan adekvaatisti, ja jolla on mullistavia ja pitkäaikaisia vaikutuksia subjektin psyykkiseen järjestelmään. Trauman luonteeseen kuuluu, että asia jää vaivaamaan, ja siihen liittyvät ajatukset pulpahtelevat mieleen yllättävissäkin tilanteissa tai toistuvissa unissa. Caruth (1995, 4-5) määrittelee trauman mieltä vaivaavaa luonnetta seuraavasti: “To be traumatized is precisely to be possessed by an image or event.” Traumatisoitunut on siis kuin jonkin tapahtuman tai mielikuvan riivaama. Ruth Leysin (2000, 2) mukaan mieli ei pysty koostamaan tapahtumista yhtenäistä käsitystä ja muistoa, koska normaalit kognitiiviset toiminnot salpautuvat ja tietoisuuden toiminta ja havainnointikyky muuttuvat ylivoimaisessa uhkaavassa tilanteessa. Traumaattinen tapahtumaa jää siksi tiedostumattomaksi ja sanallistumattomaksi. Mieli kuitenkin pyrkii käsittämään ja jäsentämään tapahtunutta, ja siksi traumaattiseen tapahtumaan liittyvät muistot ja ajatukset eivät jätä rauhaan.
Sirkka Knuuttilan (Knuuttila 2010, 54; myös Knuuttila 2009, 21–27) mukaan ylivoimaisen kokemuksen aikana muistaminen muuttuu normaalista poikkeavaksi traumaattiseksi muistiksi. Kehollinen aistimuisti ja kielellinen narratiivinen muisti erkanevat toisistaan:
Akuutti psyykkinen trauma on emotionaalinen häiriötila, jonka aikana inhimillinen muistaminen muuttuu ns. traumaattiseksi muistiksi keskiaivojen toiminnallisen salpautumisen takia. Silloin verbaalinen, narratiivinen muisti irtoaa trauman moniaistisesta muistikuvasta, joten mieli alkaa käsitellä trauman jähmettynyttä kuvaa paralleelisti mutta mykästi kahdella tasolla: kuvallis-aistimellisesti ja kielellis-narratiivisesti. (Knuuttila 2010, 54.)
Ylivoimaisen järkyttävän tapahtuman kohdatessaan ihmisen muistin ja ajattelun toiminnot siis muuttuvat. Knuuttila yhdistää omassa traumateoriassaan mm. Pierre Janet’n määritelmät traumaattisesta muistista ja narratiivisesta muistista sekä Sigmund Freudin käsityksen alitajunnassa tapahtuvasta tukahduttamisesta ja torjunnasta uudempaan kognitiotieteelliseen tietoon mielen ja muistin toiminnasta. Knuuttilan mukaan trauman kerronnallistaminen on asteittaista trauman työstämistä, jossa tuskalliset tunteet integroidaan kehollisaistimellisiin (somatosensory) muistoihin. Toistuvan sanallistamisen kautta affektiiviset eli vahvan tunnekokemuksen sisältävät kehollisaistimelliset mielikuvat muuntuvat kielelliseksi kertomukseksi, narratiiviksi. (Knuuttila 2009, 10). Traumaattisen kokemuksen muuntuminen
kertomukseksi ei ole siis vain kaunokirjallisuuteen liittyvä ilmiö vaan se on osa traumaattisen kokemuksen työstämistä yleisestikin.
Trauman oireita ovat esimerkiksi ahdistus ja pelot, suru ja masentuneisuus, vihaisuus ja ärtyneisyys, toistuvat ahdistavat ajatukset ja ajattelutavat, mieleen tunkeutuvat häiritsevät mielikuvat, heikotuksen tunne, lihasjännitykset, erilaiset kivut, vatsaoireet ja yleinen epämukavuuden tunne (Tedeschi & Calhoun 2009, 2). Diagnostisesti puhutaan traumaperäisestä stressihäiriöstä (PTSD). Tässä tutkimuksessa trauma ei ole diagnostinen vaan ihmisen mielen toimintaa ja kokemusta kuvaava käsite. Vaikka teosten henkilöhahmot eivät ole saaneet traumaperäisen stressihäiriön diagnoosia, on mielestäni ilmeistä, että heidän mielensä on traumatisoitunut. On kuitenkin hyödyllistä verrata traumaa ihmismielen ilmiönä ja kokemuksena myös psyykkisen trauman oirekuvastoon.
Kaikki eivät reagoi samoihin, ylivoimaisiin ja järkyttäviin tilanteisiin samalla tavalla. Samasta tilanteesta selviytyneistä toinen voi traumatisoitua pahasti, kun taas toinen näyttää selviytyvän ilman sen suurempia vaikeuksia. Tätä eroa voi selittää esimerkiksi resilienssin käsite. Resilienssi tarkoittaa selviytymiskyvykkyyttä; taitoja ja ominaisuuksia, jotka auttavat selviytymään vaikeista tilanteista ja palautumaan entiselleen. Kitanon ja Lewisin (2005, 200) mukaan resilienssin tutkimus sai kenties alkunsa psykologi Norman Garmezyn 1970-luvulla tekemästä havainnosta, että jotkut lapset ja nuoret menestyivät elämässään loistavasti kokemistaan vastoinkäymisistä, kuten vakavasta köyhyydestä tai vaikeista traumoista, huolimatta. Hän kutsui näitä lapsia haavoittumattomiksi lapsiksi (invulnerable child) (mp.). Resilienssin kehittymiseen liittyvät personallisuuden piirteet, henkilökohtaiset ominaisuudet, selviytymisstrategioiden hallitseminen ja ympäristötekijät (mts. 201). Yksilöillä on siis erilaiset lähtökohdat, valmiudet ja taidot kohdata ylivoimaiselta vaikuttavia tilanteita elämässä. Sen vuoksi ei voida sanoa, että esimerkiksi itsemurhayrityksen kohtaaminen olisi enemmän tai vähemmän traumatisoiva kokemus kuin itsemurhakuoleman kohtaaminen. Joskus voi olla niin, että toisesta vähäpätöiseltä tuntuva asia on toiselle hyvinkin vaikeasti traumatisoiva. Jokainen kokemus on yksilöllinen, eikä traumaa voi määritellä sen taustalla olevan traumaattisen tapahtuman mukaan vaan yksinomaan trauman kokemuksen mukaan.
Yksilöllisten psyykkisten traumojen lisäksi puhutaan myös kollektiivisista tai kulttuurisista traumoista. Kollektiivisia traumoja ovat yhteisöä syvästi järkyttävät tapahtumat, jotka tekevät särön kollektiiviseen yhtenäisyyden tai turvallisuuden tunteeseen tai jopa muuttavat yhteisöjen rajoja. Kollektiiviset traumaattiset tapahtumat voivat olla luonnonvoimien seurausta kuten pyörremyrskyt ja tsunamit, ihmisen aiheuttamia kuten sodat, terrori-iskut tai kansanmurhat tai tapahtumat voivat olla onnettomuuksia kuten suuret tulipalot tai laiva- tai lento-onnettomuudet (Kellermann 2007, 37). Kaikki vakavatkaan järkyttävät tapahtumat eivät kuitenkaan ole yhteisöllisiä traumoja, ja Alexander ym. (2004, 37) painottavatkin tutkimuksessaan, että sen sijaan että traumat syntyisivät itsestään ne ovat historiallisesti tuotettuja. Yhteisöllisestä traumasta on kyse silloin, kun tapahtumalle annetaan sellaisia merkityksiä, jotka tekevät siitä sellaisen. Alexanderin ym. (2004, 36) mukaan yhteiskunnan hyvinvointi suojelee sitä, kun taas esimerkiksi sodasta selviytymässä oleva tai taloudellisesti niukoissa oloissa kamppaileva yhteiskunta on alttiimpi kollektiivisille traumoille sellaistenkin tapahtumien seurauksena, jotka eivät muodostuisi traumoiksi vahvemmassa yhteiskunnassa. Tapahtuman täytyy olla yhteisön muistissa ja muiston täytyy näyttäytyä tuhoisana, haitallisena tai yhteisön arvoja tai käsityksiä uhkaavana. Lisäksi muistoon täytyy liittyä voimakas affekti, esimerkiksi pelko, viha tai häpeä (mp.) Tässä tutkimuksessa kollektiivisen trauman käsite on hyödyllinen erityisesti tarkasteltaessa Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuuden merkityksiä teoksessa Valoa valoa valoa.
Psyykkinen trauma voidaan siis ymmärtää eräänlaisena mielessä olevana vauriona, joka on syntynyt traumaattisen tapahtuman seurauksena, ja joka voi oireilla pitkään tapahtuman jälkeenkin. Traumaattinen tapahtuma on sellainen järkyttävä tapahtuma, jonka kohtaaminen ja kokeminen aiheuttaa yksilön ajatusmallien, maailmankuvan ja identiteetin tai sen osien järkkymisen tai hajoamisen. Traumaattinen tapahtuma on usein äkillinen ja yllättävä, mutta se voi olla myös pitkään jatkuva tilanne kuten sota tai pitkään jatkuva toistuva henkinen, fyysinen tai seksuaalinen väkivalta. Äkillisiä traumaattisia tapahtumia voivat olla esimerkiksi luonnonkatastrofit, onnettomuudet, henkeä uhkaava tilanne tai läheisen yllättävä kuolema tai, kuten tämä tutkimuksen aineistossa, läheisen itsemurha.
2.2.Traumatutkimuksen suuntaviivoja
Traumatutkimus on nykyään poikkitieteellinen tutkimussuuntaus, jonka juuret ovat vahvasti psykiatriassa ja psykologiassa, mutta poikkitieteellisenä suuntauksena se yltää myös esimerkiksi historiantutkimuksen ja kulttuurintutkimuksen aloille. Kirjallisuudentutkimuksella on ollut merkittävä asema traumatutkimuksen kentällä 1990-luvulta lähtien. Traumatutkimus liittyy läheisesti sota- ja erityisesti holokaustitutkimukseen, jälkikolonialistiseen tutkimussuuntaukseen ja myös feministiseen liikkeeseen ja kriittiseen rotuteoriaan. Varsinaisesti traumatutkimuksesta (trauma studies) alettiin puhua Vietnamin sodan jälkeen 1990-luvulla syntyneen poikkitieteellisen suuntauksen myötä. Nykyään traumatutkimuksen kentällä voidaan hahmottaa ainakin psykoanalyyttisen traumatutkimuksen suuntaus, kognitiivisen traumatutkimuksen suuntaus ja kulttuurisen traumatutkimuksen suuntaus.
Traumatutkimuksen juuret yltävät aina 1800-luvulle, jolloin ymmärrys mielen sairauksista ja psykiatriasta edistyi harppauksittain esimerkiksi Jean-Martin Charcotin, Pierre Janetin ja Sigmund Freudin työn myötä. Monet traumatutkimuksen käsitteet, kuten psyykkinen trauman, torjunnan ja tiedostamattoman käsitteet, ovat lähtöisin näiltä varhaisilta psykoanalyytikoilta. Heidän kiinnostuksensa kohdistui hysteriasta kärsivien naisten hoitoon. Charcot oli ensimmäinen, joka selitti hysterian johtuvan psyyken ongelmista sen sijaan, että sen syy olisi fyysinen ja sijaitsisi kohdussa, minkä vuoksi hysteriaa hoidettiin mm. poistamalla naisilta kohtu (Ringel 2012, 1). Charcot ja hänen oppilaansa Janet selittivät hysterian johtuvan siitä, että naiset ovat joutunet kestämään sietämättömiä kokemuksia, kuten seksuaalista väkivaltaa, ja kokeilivat hoidoksi kohdunpoiston sijaan hypnoosia (mp). Dissosiatiivisen tilan ja traumaattisten muistojen tutkimus sai alkuna. Tällaisten ajatusten esittäminen oli kuitenkin tuohon aikaan hyvin epäsuosittua eikä ajatus traumaattisista kokemuksista päässyt leviämään laajalle. Sigmund Freud uskoi aluksi myös, mm. Charcotin vaikutuksesta, hysterian johtuvan seksuaalisen väkivallan aiheuttamasta traumaattisesta neuroosista, mutta myöhemmin hän – kenties yleisen mielipiteen ja vanhoillisen lääkärikunnan painostuksesta – pyörsi kantansa ja kehitteli teorian, jonka mukaan tukahdutetut vietit ja halut saattoivat yhtä lailla vaikuttaa hysterian taustalla (Ringel 2012, 2). Freudin teoriat ja hänen kehittämänsä psykoanalyysi ovat vaikuttaneet merkittävästi länsimaiseen psykologiaan ja myös traumatutkimukseen. Freudin psykoanalyysiä on jälkikäteen kritisoitu voimakkaasti siitä,
että se mahdollistaa todellisen naisiin ja lapsiin kohdistuvan fyysisen ja seksuaalisen väkivallan olemassaolon lakaisemisen maton alle. Freud ei kuitenkaan täysin hylännyt todellisten tapahtumien vaikutusta traumaattisen neuroosin pohdinnoissaan. Esimerkiksi ensimmäisen maailmansodan jälkeen hysterian kaltaisten oireiden kuten toistuvien painajaisten kanssa kamppailevat sotilaat saivat Freudin pohtimaan, etteivät heidän oireensa selity millään tukahdutetulla halulla eivätkä samanlaisina toistuvat onnettomuushetkeen yhä uudestaan vievät unet ole tiedostamattoman mielen tuottamia symboleita, ja toteamaan, että traumaattisen neuroosin kliininen kuvaus ei itse asiassa poikkea hysteriasta (Freud 1981, 13, ks. myös Caruth 1995, 5 ja Rodi-Risberg 2010, 7). Traumatutkimuksen painopiste alkoikin siirtyä maailmansotien jälkeen hysteerisiksi diagnosoiduista naisista sodassa traumatisoituneisiin sotilaisiin ja keskitysleireiltä selviytyneisiin.
Eräs keskeinen traumatutkimuksen merkkipaalu on vuonna 1980 traumaperäisen stressihäiriön (posttraumatic stress disorder, PTSD) lisääminen Yhdysvalloissa psykiatrisen yhdistyksen julkaisemaan alan keskeiseen käsikirjaan (Diagnostic and Statistical Manual of Mental Disorders; vuoden 1980 painoksesta käytetään lyhennettä DSM-III). Käsikirja sisältää mielenterveyteen liittyvien sairauksien tautiluokituksen. Siinä traumaperäinen stressihäiriö kuvataan seuraukseksi psyykkisesti kuormittavasta tapahtumasta, joka on tavallisesta kokemusmaailmasta poikkeava ja johon yleensä liittyy voimakasta pelkoa, kauhua ja avuttomuutta. Lisäksi mainitaan, että ihmisen suunnittelemat teot ilmeisesti aiheuttavat vakavampia ja pidempiaikaisia oireita. Rodi-Risbergin (2010, 8) mukaan traumaperäisen stressihäiriön lisäämistä tautiluokitusjärjestelmään voi pitää nykyaikaisen traumatutkimuksen alkupisteenä. Traumaperäisen stressihäiriön käsitteen ja diagnoosin syntymiseen vaikutti voimakkaasti Vietnamin sodan veteraanien sotatraumojen tutkiminen. Ymmärrys traumaperäisen stressihäiriöstä mursi haavoittumattoman sotasankarin myytin ja mahdollisti nykyään vallalla olevan käsityksen siitä, että niin miesten kuin naisten, jopa kaikkein vahvimpien, mieli voi haavoittua.
Osaksi kirjallisteoreettista kenttää traumatutkimus muodostui 1990-luvulla. Traumatutkimuksen pioneereja kirjallisuudentutkimuksen piirissä ovat Cathy Caruth (s. 1955), Shoshana Felman (s. 1942) ja ja Dominick LaCapra (s. 1939). Kirjallisuusteoreettikko Geoffgrey Hartmanin (1929– 2016) roolia kirjallisuuden alan traumatutkimuksen kehityksessä ei myöskään voi ohittaa, ja Yalen
yliopistoa voi pitää kirjallisuudentutkimuksen traumateorian syntypaikkana. He ovat tutkineet, teoretisoineet ja problematisoineet muun muassa sitä, mitä trauma meille ihmisille yksilöinä ja yhteisöinä tarkoittaa.
Varhainen kirjallisuusteoreettinen traumatutkimus kytkeytyy vahvasti sekä psykoanalyysiin että holokaustiin. Shoshana Felman yhdessä psykiatri Dori Laubin kanssa loi pohjaa todistajuuden tutkimukselle tutkimuksellaan Testimony: crises of witnessing in literature, psychoanalysis, and history (1992). He rinnastavat kirjallisen kertomisen psykoanalyysissa tapahtuvaan puhumiseen ja lukijan todistusta kuuntelevaan psykoanalyytikkoon. He esittävät teoksessaan, että todistamisen todistaminen voi aiheuttaa lukijassa tai analyytikossa toisen puolesta koetun trauman. Teos keskittyy holokaustitodistuksiin eli holokaustista selviytyneiden kirjoituksiin. Myös historiantutkija Dominick LaCapran traumaan liittyvät tutkimukset Representing the Holocaust: History, Theory, Trauma (1994) ja Writing history, writing trauma (2001) kytkeytyvät vahvasti holokaustitutkimukseen, joka on yksi traumatutkimuksen suuntaus. Jälkimmäisessä teoksessa LaCapra erottelee historiallisen trauman ja rakenteellisen trauman. Historiallinen trauma liittyy yksilön omaan henkilöhistoriaan ja kokemuksiin. Rakenteellinen trauma puolestaan ilmenee monilla eri tavoilla kaikissa ihmisyhteisöissä, ja se on käsitteenä sukua kulttuuriselle traumalle ja kollektiiviselle traumalle.
Cathy Caruth on kenties tunnetuin kirjallisuudentutkimuksen traumateoreetikko. Hänen toimittamaansa artikkelikokoelmaa Trauma: Explorations in Memory (1995) ja monografiaa Unclaimed Experience. Trauma, Narrative, and History (1996) voidaan pitää kirjallisuuden traumatutkimuksen perusteoksina. Hänen määritelmässään traumaattiselle kokemukselle tunnusomaista on äkillisyys ja odottamattomuus, joiden vuoksi kokemusta ei voi kokonaisuudessaan käsittää sen tapahtumahetkellä, ja siksi kokemus lykkäytyy ja jää kummittelemaan eli kokemus ilmenee jälkijättöisesti (Caruth 1995, 4-5). Caruth tarkastelee traumaa ennen kaikkea yksilöllisenä kokemuksena, eikä käsittele rakenteellisia tai kollektiivisia traumoja. Hänen teoriaansa onkin kritisoitu eniten juuri siitä, että se on liian yksilökeskeinen eikä ota huomioon traumaan liittyviä kulttuurisia ulottuvuuksia ja esimerkiksi rakenteellisen syrjinnän tuottamia traumoja. Caruthin teoriassa kuitenkin toiseuden käsite on keskeinen ja se liittyy kiinteästi trauman kokemukseen. Hän esittää (1995, 11), että traumaan liittyvä vierauden ja
