Koulun ja kirjasto yhteistyön kehitys, nykytila ja kehitysmahdollisuudet - tapaustutkimus Laihialta

Tampereen yliopisto. Pirjo Humalainen. KOULUN JA KIRJASTON YHTEISTYÖN KEHITYS, NYKYTILA JA KEHITYSMAHDOLLISUUDET Tapaustutkimus Laihialta. Informaatiotutkimuksen pro gradu -tutkielma Tampere 2010.

2 Tiivistelmä Teen pro gradu -työni Laihian kunnankirjastolle. Kirjasto kuuluu Vaasan maakuntakirjaston alueeseen ja toimii yhteistyössä muiden Kyrönmaan alueen kirjastojen kanssa. Valitsin tutkimuksen kohteeksi Laihian kirjaston, koska työskentelin siellä kirjastonhoitajana vuosina 2007–2008 ja näin, miten tärkeää työtä kirjaston ja koulun välinen yhteistyö oli tulevien ja jatkuvien asiakassuhteiden luomisessa sekä lasten lukemisharrastuksen edistämisessä. Koin tarpeelliseksi yhteistyömuotojen kuvaamisen, työn laajuuden esille tuomisen sekä kehittämistarpeiden kartoittamisen. Tutkimuksessa pyritään ensisijaisesti selvittämään, minkälaisia yhteistyömuotoja kirjastolla ja koululla on aikojen kuluessa ollut Laihialla ja mitä ne mahdollisesti olisivat tulevaisuudessa huomioon ottaen teknologisen kehityksen sekä alueellisen kirjastoyhteistyön. Työssäni käsittelen Laihian kirjastolaitoksen kehittymistä sekä kirjaston ja koulun yhteistyön merkitystä lasten lukemisen (lukuhalun) ylläpidon ja kirjastonkäytön kannalta. Tutkimukseni on tapaustutkimus, jonka kohde on Laihian kirjaston ja koulun yhteistyö. Tutkimusmenetelmänä käytetään aineistotriangulaatiota. Tutkimuksessa käytettävät aineistot ovat kirjallisuus, arkistolähteet, sanomalehtiartikkelit, omakohtainen työ kirjastonhoitajana ja siitä saatu kokemus ja asiantuntemus sekä haastattelut. Haastattelumenetelmänä on käytetty ns. puolisstrukturoitua ja avointa teemahaastattelua. Haastateltavina on henkilöitä, jotka ovat olleet tai ovat mukana tavalla tai toisella Laihian kirjaston ja koulun yhteistyössä.. Laihialla kirjaston ja koulun yhteistyöllä on pitkät perinteet. Yhteistyö koetaan itsestään selvyydeksi, koska siihen on totuttu. Laihialla on aina panostettu kouluttamiseen ja kansan sivistämiseen. Yhteistyö on vuorovaikutteista toimintaa, sillä myös palvelujen kysyntä motivoi ja kannustaa yhteistyön jatkamiseen. Yhteistyön suunnitelmallisuus olisi keino syventää jo olemassa olevaa yhteistyötä ja se takaisi kaikille lapsille ja nuorille jo kirjastolain vaatimusten mukaisen yhtäläisiä mahdollisuuksia sivistykseen, kirjallisuuden ja taiteen harrastukseen, jatkuvaan tietojen, taitojen ja kansalaisvalmiuksien kehittämiseen, kansainvälistymiseen sekä elinikäiseen oppimiseen. Yhteistyösuunnitelma tulisi laatia yhteistyössä asiasta vastaavan kirjastonhoitajan ja koulujen yhteistyöhenkilöiden kanssa, jotta siitä tulisi toimiva, kaikkia osapuolia hyödyttävä ja helposti noudatettava. Olisi pyrittävä yhteistyöhön alueen muiden toimijoiden kanssa, sellaisten joilla saman intressit kuin kirjastolla eli nuorten syrjäytymisen estäminen ja hyvät harrastukset. Kirjaston ja koulun yhteistyötä tulisi syventää ja sen tulisi olla suunnitelmallista ja sisällyttää myös koulujen opetussuunnitelmaan. Asiasanat: kirjastot, koulut, yhteistyö, Laihian kunnankirjasto.

3 SISÄLLYS. 1 JOHDANTO. 6. 2 TUTKIMUKSEN TAUSTAA. 7. 3 KIRJASTON JA KOULUN YHTEISTYÖN KÄSITTEET JA TOIMINTAMUODOT 10 3.1. Yleistä. 10. 3.2. Mediakasvatus ja mediakriittisyys. 12. 3.2.1 Mediapelko. 13. 3.3. Lukemisen edistäminen. 14. 3.4. Koulukirjastot. 16. 3.5. Kirjastonkäytön opetus. 19. 3.6. Tiedonhaun opetus. 20. 3.7. Informaatiolukutaito. 22. 3.8. Kirjavinkkaus. 23. 3.9. Sanataidekasvatus. 24. 4 KIRJASTO JA KOULU YHTEISTYÖSSÄ 1800-LUVULLLA. 25. 5 KIRJASTON SYNTYVAIHEET POHJANMAALLA. 26. 5.1. Kirjasosieteetit, lukuseurat, mystikot ja lukukirjastot. 5.2. Kirjastot kansakouluilla. 6 KATSAUS LAIHIAN KIRJASTON TOIMINTAAN. 26. 33. 6.1. Kirjaston varhaisvaiheita. 33. 6.2. Eero Kedon aika 1920-1970. 33. 6.3. Kirjastoauto korvaa sivukirjastot. 36. 6.4. Kirjaston ja koulun yhteistyö 1900-luvun lopulla. 39.

4 7 KIRJASTON JA KOULUNYHTEISTYÖMUOTOJA JA TAPAHTUMIA LAIHIALLA 2000-LUVULLA. 46. 7.1. Kirjan ja ruusun -päivä. 49. 7.2. Kirjastoauton palvelut. 49. 7.3. Tavoitteellisempi yhteistyö kirjaston ja koulun välillä. 51. 7.4. Satutuokiot. 54. 7.5. Datero-toiminta. 55. 7.6. Kirjailijavierailut ja muita tapahtumia. 56. 7.7. Kirjastonkäytön- ja tiedonhaun opetus. 57. 7.8. Lukuhalun edistäminen. 57. 7.8.1 Kirjavinkkaus. 58. 7.8.2 Mediakasvatushanke. 59. 7.8.3. 60. Sanataidekerhot. 7.9. Opettajien ja kirjastohenkilökunnan näkemyksiä yhteistyöstä 61. 7.10. Alueellinen kirjastoyhteistyö. 67. 8 UUDET YHTEISTYÖMAHDOLLISUUDET JA TOIMINNAN KEHITTÄMINEN 68 8.1. Kirjaston ja koulun yhteinen informaatikko?. 68. 8.2. Alueelliset hankkeet ja yhteistyö. 70. 8.3. Tiedonhallinta- informaatiolukutaito sekä lukemaan innostaminen 73. 9. YHTEENVETO JA POHDINTAA. 74. LÄHTEET. 76. LIITTEET Liite 1. Laihian kirjaston, koulun ja päivähoidon välinen yhteistyösuunnitelma lukuvuodeksi 2008–2009. 83. Liite 2. Haastattelukysymykset kouluille. 87. Liite 3. Haastattelukysymykset kirjastohenkilökunnalle. 89.

5. ”Joka lähtee kansaa opettamaan, hän ottakoon rakkautta aika evään mukaansa, niin ei hän näänny viluun eikä vastatuuleen eikä minkään puutteeseen” Suometar 23/1853.

6. 1 Johdanto Teen pro gradu -työni Laihian kunnankirjastolle. Kirjasto kuuluu Vaasan maakuntakirjaston alueeseen ja toimii yhteistyössä muiden Kyrönmaan alueen kirjastojen kanssa. Valitsin tutkimuksen kohteeksi Laihian kirjaston, koska työskentelin siellä kirjastonhoitajana vuosina 2007–2008 ja näin, miten tärkeää työtä kirjaston ja koulun välinen yhteistyö oli tulevien ja jatkuvien asiakassuhteiden luomisessa sekä lasten lukemisharrastuksen edistämisessä. Koin tarpeelliseksi yhteistyömuotojen kuvaamisen, työn laajuuden esille tuomisen sekä kehittämistarpeiden kartoittamisen. Vuosikymmenten ajan Laihian maatalouspitäjässä on ollut vakavaraisuutta ja tiettyä vaurautta ja halua tukea kansansivistystä. Laihialla on elänyt ja työskennellyt vaikuttajahenkilöitä, jotka ovat halunneet luoda, ylläpitää ja edistää kansansivistystyötä. Tutkimukseni on tapaustutkimus, jonka kohde on Laihian kirjaston ja koulun yhteistyö. Tapaustutkimuksen luonnehtivat seuraavat seikat, jotka olen pyrkinyt omassa tutkimuksessani myös ottamaan huomioon: 1. holistisuus eli kokonaisvaltainen analyysi ilmenevästä tapauksesta, 2. kiinnostus sosiaaliseen prosessiin tai prosesseihin, 3. useanlaisten aineistojen ja menetelmien käyttö, 4. aikaisempien tutkimusten hyödyntäminen ja 5. tapauksen ja kontekstin rajan hämäryys. (Laine, Bamberg & Jokinen 2007, 10.) Tutkimusmenetelmänä käytetään aineistotriangulaatiota. Tutkimukselle ominainen useiden aineistojen käyttö sopii tutkimusaiheeseeni, koska näin saadaan luotettava kokonaiskuva tutkittavasta ilmiöstä. Tutkimuksessa käytettävät aineistot ovat tässä tapauksessa kirjallisuus, arkistolähteet, sanomalehtiartikkelit, omakohtainen työ kirjastonhoitajana ja siitä saatu kokemus ja asiantuntemus sekä haastattelut. Haastattelumenetelmänä on käytetty ns. puolisstrukturoitua ja avointa teemahaastattelua. Haastateltavina on henkilöitä, jotka ovat olleet tai ovat mukana tavalla tai toisella Laihian kirjaston ja koulun yhteistyössä. Tällaisia henkilöitä ovat mm. eläkkeellä oleva äidinkielen opettaja, eläkkeellä oleva kirjastoautonkuljettajahoitaja, entisiä kirjastolautakunnan jäseniä sekä entisiä aktiivisia kirjastonkäyttäjiä, mm. MTV 3:n toimittaja sekä Tampereen yliopiston tutkija. Lisäksi olen suorittanut sähköpostikyselyn laihialaisille opettajille sekä kirjastohenkilökunnalle..

7 Tutkimuksessa pyritään ensisijaisesti selvittämään, minkälaisia yhteistyömuotoja kirjastolla ja koululla on aikojen kuluessa ollut Laihialla ja mitä ne mahdollisesti olisivat tulevaisuudessa huomioon ottaen teknologisen kehityksen sekä alueellisen kirjastoyhteistyön. Aikaisempaa vastaavaa kirjaston ja koulun yhteistyötä koskevaa tutkimusta ei Laihialla ole tehty. Työssäni käsittelen Laihian kirjastolaitoksen kehittymistä sekä kirjaston ja koulun yhteistyön merkitystä lasten lukemisen (lukuhalun) ylläpidon ja kirjastonkäytön kannalta.. 2. Tutkimuksen taustaa Laihian kunta sijaitsee Pohjanmaan maakunnassa, Kyrönmaan seutukunnassa (Isokyrö, Vähäkyrö, Laihia) ja Laihianjoen yläjuoksulla. Asukkaita Laihialla on noin 7 800. Kunnan halki kulkee valtatie 3, johon risteää keskustassa valtatie 18. Laihian rautatieasema on Seinäjoen– Vaasan rataosalla 23 kilometriä Vaasasta ja 51 kilometriä Seinäjoelta. Laihian naapurikunnat ovat suomenkieliset Ilmajoki, Isokyrö, Kurikka ja Vähäkyrö sekä kaksikieliset Maalahti ja Mustasaari, joissa enemmistö asukkaista on ruotsinkielisiä..

8. . Laihian asutuksesta suurin osa on keskittynyt Laihianjoen varrelle. Keskustaajaman lisäksi kunnan alueella sijaitsee yli 30 kylää. Kunnassa on kaikkiaan 469 maatilaa ja peltoalaa on noin 10 000 hehtaaria. Laihian länsi- ja eteläosissa levittäytyvät harvaan asutut suot ja kankaat. Sivistys- ja varhaiskasvatuslautakunta vastaa varhaiskasvatuksesta, esiopetuksen, perusopetuksen ja toisen asteen opetuksesta, aikuisopetuksesta sekä kirjasto- ja kulttuuripalveluista. Kunnassa on kaksi päiväkotia, 9 ryhmäperhepäiväkotia, useita perhepäivähoitopaikkoja hoitajien kotona sekä kaksi yksityistä ryhmäperhepäivähoitopaikkaa. Esiopetusta annetaan lukuvuonna 2009–2010 Vallimäen ja Mukulamäen päiväkodeissa sekä Kirkonkylän ja Isonkylän kouluissa. Perusopetusta annetaan 1.–6. vuosiluokilla Hulmin, Isonkylän, Kirkonkylän, Kylänpään ja Perälän kouluilla. Vuosiluokkien 7–9 yleis- ja erityisopetusta annetaan Keskuskou-.

9. lulla. Kirkonkylän koululla toimivat lisäksi 1.–6. vuosiluokkien pienluokat. Perälän koululla toimii lisäksi dysfasian opetusryhmä. Laihialla on oma, vuonna 1942 perustettu lukio, jossa oli lukuvuonna 2009–2010 noin 180. Lähimmät jatko-opintopaikat sijaitsevat Vaasassa: ammattiopisto, ammattikorkeakoulu ja yliopisto. Laihialaisilla on vapaa-ajallaan mahdollisuus opiskella musiikkia ja taideaineita Kuula-opiston ja Kyrönmaan opiston Laihian toimipisteissä. (http://www.laihia.fi/index.html.) Tunnettuja laihialaisia ovat mm. 1900-luvun alun johtava suomalainen poliitikko, kirjailija ja toimittaja, nykyisen Keskustapuolueen, silloisen Maalaisliiton perustaja ja ideologi Santeri Alkio (oik. Aleksander Filander, 17.6.1862–24.7.1930) sekä 1400-luvulla vaikuttanut Jöns Budde, (Jöns Räk, Johannes Andreas Budde), joka oli Naantalin luostarin munkki ja uskonnollinen kirjailija. Budde on Suomen kirjallisuuden ensimmäisiä nimeltä tunnettuja henkilöitä sekä keskiajan tunnetuimpia suomalaisia. (http://fi.wikipedia.org/wiki/Laihia.) Laihian kirjaston perustamisesta tulee kuluneeksi tänä vuonna 152 vuotta. Jo alkuvuosista lähtien kirjaston ja koulun toiminta on nivoutunut tiukasti yhteen ja täten yhteistyöllä on kunnassa pitkät perinteet. Alpo K. Rapila laati 1958 kirjaston 100-vuotishistoriikin ja tästä teoksesta nousi esiin mm. se seikka, että Laihian, kuten muidenkin maalaiskuntien kehityksessä, kirjasto kulki kansakoulun edellä ja on siten ollut koulutyön tehokkaana tukena ja hyvien vaikutusten antajana. Kirjasto perustettiin Laihialle samoista syistä kuin muuallekin eli sivistyneistö, kuten papit ja opettajat näkivät tarpeelliseksi rahvaan kansan sivistämisen ja lukutaidon opettamisen. (Rapila 1958, 31.) Ennen kirjastot sijaitsivat kouluilla ja kirjastonhoitajina toimivat opettajat. Myös nykyisin esimerkiksi Kirkonkylän koululla on oma pieni kirjasto, jota hoitaa äidinkielestä ja kirjallisuudesta kiinnostunut luokanopettaja oman työnsä ohella. Olen voinut käyttää Alpo K. Rapilan kattavaa historiikkia Laihian kirjaston toiminnasta vuosilta 1858–1958 historiallisen osuuden kokoamiseen. Lisäksi olen hankkinut materiaalia kirjaston arkistosta sekä laajasta lehtileikekokoelmasta. Pro graduni oli jo osittain käytettävissä syksyllä 2008, kun Laihian kirjaston 150-vuotisjuhlaa vietettiin Laihian nuorisoseuralla. Tuolloin esittelin juhlavieraille tutkimukseni pääpiirteitä ja.

10. pidin. historia-aiheisen. puheenvuoron.. Historiikki. löytyy. kirjaston. kotisivuilta. http://www.laihia.fi/30.html. Jari Paavonheimon mukaan kirjasto on näyttämisen paikka, kuten myös Google ja Wikipedia ovat omilla tavoillaan. Jos kriteerinä on tiedon nopeus ja kätevyys, kirjasto häviää varmasti edellä mainituille. Jos sen sijaan kriteerinä pidetään näkökulmien monipuolisuutta, syventymistä, paikallista yhteisöllisyyttä, monipuolisia kokoelmia, henkilökohtaista opastusta sekä lasten ja nuorten lukuharrastuksen tukemista, tulevat yleisen kirjaston kilpailijat kaukana takana. Kirjasto on ajattelun ja hitauden media. Hiljaisen ja hitaan elämäntavan mahdollinen nousu suosii kirjastoa. Lukeminen, taideharrastus ja luomutuotanto ovat esimerkkejä hitaasta elämäntavasta. Kiireen ja tehokkuuden maailmassa menestyvä kirjasto kytkeytyy elämänlaadun ja hyvinvoinnin verkostoihin. (Paavonheimo 2008, (10–12.) Tutkimukseni on ajankohtainen, koska nyt jos koskaan kirjaston ja koulun tulee toimia yhteistyössä. Lasten maailma on mediaa, pelejä, ääntä, kuvaa sekä koulussa että vapaa-ajalla. Lapsia tulee ohjata käsittelemään tietoa kriittisesti googletuksen ja wikipedian maailmassa. Tässä tilanteessa me kirjastoalan ammattilaiset voimme olla sekä lasten, koulun että kodin tukena. Paitsi, että mediamaailma luo uhkia lapsen kehitykselle, se tarjoaa myös paljon uusia mahdollisuuksia, muun muassa helpottamalla tiedonsaantia ja yhteydenpitoa. Ainoa toimiva työnjako on mielestäni kaikkien osapuolten välinen yhteistyö lasten ja nuorten parhaaksi. Tutkimusta tehdessäni perehdyin myös useisiin ammattikorkeakoulu- ja yliopistoopiskelijoiden päättötöinä tekemiin tutkimuksiin kirjaston ja koulun yhteistyöstä ympäri Suomea. Tähän samaan lopputulokseen ovat tulleet monet muutkin gradun tekijät.. 3 Kirjaston ja koulun yhteistyön käsitteet ja toimintamuodot. 3.1 Yleistä Pitkäaikainen kirjastoasiain vaikuttajanainen, kirjastoneuvos Helle Kannila korosti jo 1900luvun alussa kirjaston ja koulun yhteistyön tarvetta. Koulu ja kirjasto toimivat toistensa täyden-.

11. täjinä, sillä kouluissa lapset oppivat lukemaan ja käyttämään kirjallisuutta, ja kirjaston tehtävänä on tarjota tätä aineistoa heidän käyttöönsä. Tämä asettaa vaatimuksia sekä koululle että kirjastolle. Kouluopetuksen tulee olla järjestetty niin, että oppilaissa herää kiinnostus kirjoihin sekä myös taito käyttää niitä, oli sitten kysymyksessä tiedonhankinta tai taidenautinto. Kirjaston tulee toiminnallaan tukea ja täydentää koulutyötä ja toimia samojen kasvatusperiaatteiden mukaisesti. (Kannila 1964, 187.) Myös Pirjo Vatasen väitöskirjasta nousee esiin kirjaston ja koulun yhteistyön tärkeys. Koulun ja kirjaston yhteistyöllä on Suomessa pitkät perinteet. Yleinen kirjasto ja koululaitos ovat luonnolliset liittolaiset ja täydentävät toisiaan luontevasti. Kirjastot tarvitsivat ja tarvitsevat edelleen kouluja lukutaidon opettamiseen ja opinhalun herättämiseen. Kouluille kirjastojen käyttö on edelleen tärkeä, sillä lukutaidolla ei ole merkitystä ilman luettavaa. (Vatanen 2002, 120.) Oman pitkän kirjastoalan kokemukseni perusteella 1980-luvulla yhteistyö oli lähinnä sitä, että opettaja tuli luokan kanssa kirjastoon ja virkailija kertoi mitä mistäkin löytää ja selitti luokitusja aakkostusperiaatteet. Alle kouluikäisille suunnatut satutunnit tulivat kirjastojen palveluihin 1980-luvulla jäädäkseen. Satutunti tarjoaa kuulijalle satuelämyksen, mutta se saattaa olla myös monen lapsen ensiaskel kirjaston ja kirjallisuuden maailmaan. Hänelle tulee jäädä positiivinen mielikuva kirjastosta, johon voi myöhemminkin palata. Tänä päivänä, kuten kirjaston perustamisen alkuvaiheessakin, tärkeintä mielestäni on ensimmäisen kosketuksen luominen kirjalliseen kulttuuriin ja tiedonvälitykseen. Nykyisin kirjastoilla on paljon koululaisille suunnattuja toimintoja kuten sanataidekerhoja, kirjavinkkausta ja ”helppisnurkkia”, joissa kirjastonhoitajat auttavat koululaisia iltapäivisin läksyjen teossa. Esimerkiksi Kouvolassa järjestettiin vuonna 2007–2008 kokeilu, jossa koulun vieressä sijaitseva kirjasto tarjosi läksyjen lukuapua ensimmäisen- ja toisen luokan oppilaille. Kirjasto mahdollisti läksytuen tarvitsemat rauhalliset tilat ja tarjosi ohjaajan, joka oli paikalla klo 13–15 arkisin. Koulun rehtori ja lukiopettaja päättivät keille tuesta on eniten hyötyä ja ketkä saavat osallistua tähän toimintaan. Tuki oli siis vapaaehtoista ja suunnattua tietylle ennakolta määrätylle ryhmälle. Toiminta ei kuitenkaan jatkunut enää syksyllä 2009 järjestyshäiriöiden vuoksi. (Mikkola, 28.4.2010.).

12. Media ja mediakasvatus on koettu tärkeäksi osa-alueeksi myös kirjaston ja koulun yhteistyökuvioissa. Syksyllä 2007 Suomen Kirjastoseura aloitti opetusministeriön tuella Superkirtsihankeeen, missä myös Laihian kirjasto sekä Perälän koulun 2.luokka on saanut olla mukana. Tästä hankkeesta enemmän kappaleessa 7.9.2 Mediakasvatushanke.. 3.2 Mediakasvatus ja mediakriittisyys Mediakasvatusta vai mediasivistystä kirjastosta? Näin kysyy projektikoordinaattori Pirjo Sallmén Suomen kirjastoseurasta artikkelissaan, joka julkaistiin 2009 ilmestyneessä teoksessa Mediakasvatus kirjastossa. Sallmén toteaa, että mediakasvatus on kiistelty alue, sitä lähestytään monista ristiriitaisista arvoista lähtien. Mediakasvatuksen määritelmä ei ole vielä vakiintunut. Mediakasvatuksen juuret ovat syvällä kirjaston perinteissä, tietotaidot ja kriittinen arviointi ovat aina olleen kirjaston perusosaamista. Mediamullistus on nyt synnyttänyt kirjastoissa mediakasvatuksen uuden aallon, joka on vakiinnuttamassa asemaansa. (Sallmén 2009, 9.) Mediakasvatuksen tavoitteena on kehittää medialukutaitoa; kykyä hankkia tietoa, analysoida, tulkita, luoda, ilmaista ja osallistua sekä kyseenalaistaa, kysyä ja luoda uutta. Lisäksi sillä pyritään lisäämään kykyä tuottaa erilaisia omia mediatekstejä sekä kannustaa omiin tulkintoihin. (Sallmén 2009, 9.) Sallménin mukaan mediakasvatusta on luonnehdittu myös yleissivistyksen tarjonnaksi, sillaksi lapsen ja aikuisen, koulun ja kodin, kodin ja kirjaston tai koulun ja kirjaston välillä. Kasvattajat kouluissa, kirjastoissa ja kotona ihmettelevät, mitä heidän lapsensa netissä puuhaavat ja ketä siellä tapaavat. Miten lapsia voi kasvattaa netin käyttöön, kun lapset osaavat tietotekniikan vanhempiaan paremmin? Sallmén kysyy myös, onko vastuu mediakasvatuksesta sitten kodilla, koululla, päiväkodilla, kirjastolla vai kenties kirkolla? Alan asiantuntijoiden mukaan mediakasvatus kuuluu kaikkiin niihin ympäristöihin, joissa lapsi ja nuori toimii ja on tekemisissä median parissa. Tällaisia ympäristöjä ovat kirjastot, koulut, kerhot, kodit, lastensuojelun organisaatiot, järjestöt jne. (Sallmén 2009, 10.).

13. Kasvattajien on mahdollista saada ratkaisuja lasten median käyttöön liittyviin asioihin monelta taholta. Yksi tällainen on opetusministeriön ja Suomen kirjastoseuran kouluihin ja kirjastoihin markkinoima Superkirtsin mediakasvatushanke. Hankkeen puitteissa kasvattajille on kehitelty omia keinoja luoda hyvä mediavanhemmuus ja löytää lapsille turvalliset rajat myös netissä. Siihen ei tarvita teknistä osaamista vaan halua, tietoa ja lapsesta välittämistä. (Sallmén 2007, 4.) Kirjastolaki ja -asetus säätelevät yleisten kirjastojen toimintaa, mutta niissä ei ole otettu kantaa kirjaston mediakasvatusvastuuseen. Siispä se, mitä laista ja asetuksista ei löydy, ei myöskään velvoita kirjastoja. Mediakasvatuksen toteuttamisen esteeksi on koettu kirjastossa myös vähäiset resurssit . Vaikka monissa kirjastoissa mediakasvatuksen katsotaan kuuluvan perustöihin, on valitettavasti myös paljon sellaisia kirjastoja, joissa mediakasvatus ei saa arvoa ja resursseja. Mediakasvatukseen erikoistuneita työntekijöitä tulee koko ajan lisää, mutta ei voida olettaa, että he peruskirjastotyön lisäksi kouluttavat, suunnittelevat koulutuksia ja pitävät toiminnallaan yllä kouluttajaverkostoa. (Sallmén 2009, 12.). 3.2.1 Mediapelko On arvioitu, että lapset ja nuoret viettävät median parissa 20–30 kertaa enemmän aikaa kuin perheensä kanssa seurusteluun ja että vain kymmenesosa lapsista kertoo vanhemmilleen netissä kohtaamistaan pelottavista ja loukkaavista aineistoista. Valtion elokuvatarkastamon tutkijoiden Martsolan ja Mäkelän tekemän tutkimuksen mukaan lasten kokemat epämiellyttävät ja pelottavat kokemukset toistuvat ahdistavina mielikuvina esimerkiksi leikeissä tai unessa, ja oireet voivat olla fysiologisia. Aikuiset eivät aina välttämättä osaa erottaa mediapelkoja normaaleista ikään kuuluvista peloista. Mediapelossa pelko tulee lapseen ulkoapäin, lapsi kammoaa esimerkiksi tiettyä väriä, hahmoa tai ääntä, jonka on mediassa kohdannut. Pelko voi häiritä nukkumista ja syömistä, jolloin koululaiset saattavat toistella turvarituaaleja tai vältellä pelottavia asioita. (Repo 2005, 44 - 49). Sen lisäksi, että media saattaa aiheuttaa pelkotiloja, liiallinen uppoutuminen peleihin ja mediamaailmaan voi lisätä myös syrjäytymisvaaraa. Tietokoneen käyttö on liiallista, kun pelaa-.

14. minen on lapsen tai nuoren mielessä aina, hän tulee levottomaksi kun ei pääse koneelle, menettää pelatessa ajantajun eikä osaa pitää taukoja. Lapsi tai nuori saattaa myös ärtyä rajoituksista ja vältellä, jopa laiminlyödä, normaalia arkielämää. Pelaaminen ja nettisurffailu, ovat joskus sopivia tapoja aivojen nollaamiseen, mutta riippuvuudeksi muuttuneena ne saattavat aiheuttaa muita vakavampia ongelmia. Seurauksena voi olla vuorovaikutustaitojen puutetta ja eristäytymistä sekä unirytmin häiriintymistä, joka taas aiheuttaa väsymystä ja oppimisvaikeuksia. (Repo 2005, 44.) Kuten kasvatuksen yleensäkin, myös mediakasvatuksen motto on: rakkautta ja rajoja. Aikuisen velvollisuus on luoda sellainen luottamus, että lapsella voi olla samaan aikaan riittävästi yksityisyyttä, mutta myös turvaa luovat rajat. Lapsen täytyy uskaltaa tulla puhumaan, jos hän kohtaa mediamaailmassa jotain liian pelottavaa tai outoa. Koulun, kirjaston ja kodin kimppa on hyvä lähtökohta, kun lasten ja nuorten turvaverkkoa media-asioissa aletaan kutoa tiiviimmäksi. (Sallmén 2007, 4.) Tutkija Martsolan mukaan Suomessa pitäisi olla lastensuojeluun keskittyvä mediakeskus, joka olisi kaikkien kasvattajien ja myös koulujen apuna. Lapsia auttaisi jo se, että he voisivat tulla kertomaan mediakokemuksistaan opettajalle, huoltajalle tai muulle kasvattajalle. Jo pari keskustelua kasvattajan kanssa voisi riittää siihen, että trauma ei jää päälle, toteaa Martsola. (Repo 2005, 44.) Kirjastot noudattavat Valtion elokuvatarkastamon (VET) ikärajasuosituksia niin elokuvissa kuin peleissäkin. Tällä toimenpiteellä kirjastot pyrkivät tarjoamaan lapsille ja nuorille turvallisen ja juuri heidän ikätasolleen sopivan mediakokemuksen ja auttamaan myös vanhempia valitsemaan lapsille sopivaa aineistoa.. 3.3 Lukemisen edistäminen Kirjastojen tehtävä on kirjastojen alkuvaiheista asti ollut kansan sivistäminen, pitäminen poissa huonoista harrastuksista ja elämässä selviytymisen edistäminen kirjallisuuden avulla. Kirjastolain 4.12.1998/904 2§ mukaan ”Yleisten kirjastojen kirjasto- ja tietopalvelujen tavoitteena on edistää väestön yhtäläisiä mahdollisuuksia sivistykseen, kirjallisuuden ja taiteen harrastuk-.

15. seen, jatkuvaan tietojen, taitojen ja kansalaisvalmiuksien kehittämiseen, kansainvälistymiseen sekä elinikäiseen oppimiseen” (http://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/1998/19980904) Koululle, vanhemmille, kirjastolle sekä lapselle ja nuorelle itselleen on tärkeätä, että lapsi ja nuori omaa hyvän lukutaidon, sanavaraston sekä tiedonhakutaidon. Näiden avulla lapsi ja nuori pystyy helpommin omaksumaan uusia asioita ja tehtäviä, opettajan on helpompi edetä opetuksessa ja antaa oppilaille uusia haastavampia tehtäviä. Myös opettaja ja koulu pääsevät tavoitteisiinsa, kun koulusta valmistuu oppilaita, joilla on hyvät tiedot sekä valmiudet jatkaa opintojaan ja aikanaan siirtyä työelämään. Kirjastohenkilökunta voi olla tyytyväinen silloin, kun heidän antamansa ohjaus ja yhteistyö koulun kanssa on tuottanut tulosta ja kun kirjaston ovilla kolkuttelee innokkaita lukijoita vielä tulevinakin vuosina. Joitain vuosia sitten kasvattajille lanseerattiin ”Vartti päivässä” -lukuprojekti. Tämän projektin avulla vanhemmille tähdennettiin lukemisen tärkeyttä lapselle ja hänen henkiselle kehitykselleen. Yksinkertaisuudessaan vartti päivässä tarkoitti sitä, että vanhempien tulisi viettää vähintään neljännestunti päivässä yhdessä lapsen kanssa lasta kuunnellen ja lapselle lukien. Lukemisen kautta pyritään myös välittämään suvaitsevuuden ja erilaisuuden hyväksymisen ajatusta. Tänä kiireisenä aikana pienikin lapsen kanssa yhdessä vietetty hetki saattaa pelastaa monen lapsen ajautumiselta väärille teille. Lapsesta välittäminen ja hänen kuuntelemisensa on pienelle hyvin tärkeää. Koska päivässä on 24 tuntia, ei 15 minuuttia ole paljon. Vartti päivässä -projektia suositellaan jatkettavaksi silloinkin, kun lapsi osaa itse lukea. Vartti voi tällöin sisältää vuorolukua ja keskustelua kirjan herättämistä aiheista ja ajankohtaisista asioista. (http://www05.turku.fi/kirja/lastensivut/vanhemmat.html.) Lääninhallitukset jakavat vuosittain kirjastoille avustuksia lasten- ja nuortenkirjastotoimintaan ja lukijoiksi innostamiseen. Lukemisen edistämistä voi tehdä monella tapaa, esimerkiksi järjestämällä satutunteja kirjastossa, vinkkaamalla kirjoja koulussa tai perustamalla lukupiirejä ja sanataidekerhoja joko kirjaston tai koulun tiloihin. Lukemisen edistämistä on siis kaikki se työ, mitä kasvattajat tekevät, jotta lukemisesta tulisi lapselle mieluinen kokemus ja että he ottaisivat elämäänsä lukuharrastuksen yhdeksi harrastusmuodoksi. (Avustukset lukemisharrastuksen edistämiseen vuonna 2007.).

16. Länsi-Suomen lääninhallitus on myöntänyt läänin yleisille kirjastoille avustuksia lasten- ja nuortenkirjastotoiminnan ja lukemisharrastuksen edistämiseen sekä joihinkin muihin alueellisesti merkittäviin hankkeisiin vuonna 2007 yhteensä 140 000 euroa. Kirjastot saivat avustuksia pääasiassa lasten ja nuorten lukijoiksi innostamiseen. Avustusrahoilla kirjastot voivat myös kouluttaa henkilöstöään sadunkertojiksi ja kirjavinkkareiksi. Kunnat hakivat rahoitusta 68 hankkeeseen yhteensä 330 333 euroa. Avustusta myönnettiin 62 hankkeelle, joista yhdeksän on ruotsinkielisiä. Joukossa oli monia usean kunnan yhteishankkeita. Avustukset myönnettiin kirjastoille, joissa avustuksella on joko kunnan taloustilanteen ja pienuuden takia merkitystä hankkeen toteutumiselle. Länsi-Suomen lääninhallitus myönsi vuonna 2007 Laihian kirjastolle 1 500 euron avustuksen tähän tärkeään työhön, mistä tarkemmin luvussa 6.2 Sanataidekerhot. ( Avustukset lukemisharrastuksen edistämiseen vuonna 2007.). 3.4 Koulukirjastot Oppilaskirjastojen ja kyläkirjastojen tarkoituksena oli jo niiden perustamisvaiheessa tarjota sivistystä ja valistusta sekä oppilaille että muille kyläläisille. Keskustelu erillistä oppilaitoskirjastoista alkoi 1900-luvun alkuvuosina. Tuolloin todettiin, että lapset tarvitsevat kehittyäkseen muutakin kirjallisuutta kuin läksyt. Kirjastoja tarvittiin, mutta ei oltu varmoja, tuliko olla erillinen oppilas- eli lastenkirjasto vai riittäisivätkö yleiset kirjastot myös lapsille. Opettajat puolsivat erilliskirjastojen perustamista, sillä he halusivat valvoa lasten lukemista kokonaisuudessaan ja oltiin huolissaan kaunokirjallisuuden vaikutuksesta lapsen kehitykselle. Kansakoululehden kirjoituksissakin vedottiin tähän seikkaan ja kouluille toivottiin saatavan joko lasten- tai oppilaskirjastoja kouluille tai ainakin opettajien kokoamia valikoimia lapsille sopivaa kirjallisuutta. Haluttiin sivistää, antaa tietoa ympäröivästä maailmasta ja tietoa asioista, joita ei muuten vallitsevassa agraariyhteiskunnassa saavutettu. Koulumaailman kehityksen myötä (oppikoulu, peruskoulu) alettiin keskustella kirjastojen, kirjojen ja lukemisen vaikutuksesta ja lukemisesta harrastuksena, josta saa sekä elämyksiä että iloa, ajankulua ja samalla kertaa jopa tietoa ja viihdykettä. 1910 ja 1913 kouluja ohjeistettiin oppilaskirjastojen käytöstä ja niille lähetettiin kirjastonhoidonoppaita ja kirjaluetteloita Kansanvalistusseuran toimesta. Oppaissa neuvottiin,.

17. miten oppilasta tuli ohjata lukemaan ikäänsä, tasoonsa ja yksilöllisiin ominaisuuksiin sopivaa kirjallisuutta. (Vatanen 2002, 119–125.) 1960-luvulla Kannila oli sitä mieltä, että koulu kasvattaa hyviä kirjastonkäyttäjiä ensisijaisesti oman koulukirjaston avulla. Jokaisessa koulussa tulisi olla opetukseen liittyvä käsikirjasto sekä oppiaineisiin liittyviä ja oppikirjoja täydentäviä lainattavia kirjoja. 1940- ja 1950- luvuilla oli suunta se, että paitsi opetukseen liittyviä kirjoja koululaisten saatavilla ja lainattavissa tulisi olla heidän harrastuksiinsa liittyvää kirjallisuutta. 1963 vuoden lopussa annettiin säädöksiä, joiden mukaan kansakoulujen kirjastoista ei tulisi antaa lainaan muuta kuin opetukseen välittömästi liittyviä kirjoja. Tärkeintä ei ole se mistä lapset ja nuoret luettavansa lainaavat, vaan se, että opettajat vastedeskin muistavat kirjoja ja kirjastoja opetuksessaan ja ohjaavat nuoret tiedon äärelle. (Kannila 1964, 188–189.) 1960-luvulla tehdyssä Kirjastonhoidon oppaassa Kannila korostaa opettajien ja kirjastonhoitajien yhteistyön merkitystä: ”..ei ole välttämätöntä järjestää säännönmukaista yhteistyötä, mutta on pidettävä luonnollisena, että nämä henkilöt joskus toisensa tapaavat, tietävät toinen toisensa lasten lukemista tarkoittavista toimenpiteistä eivätkä toimi irrallisesti, ehkä vastakkain. Siksi olisi mm. kirjastonhoitajien kutsuttava opettajia käymään kirjastoa katsomassa ja kysyttävä heiltä, mikä kirjoja he oppilaiden luettavaksi kirjastoon hankittavaksi suosittelisivat. On tapahtunut, ettei yleisen kirjastonhoitaja tiedä, onko kouluissakin kirjastoja ja millaisia, ja etteivät taas opettaja lainkaan tiedä, saavatko lapset kirjoja ja millaisia yleisestä kirjastosta”: (Kannila 1964, 189.) 1960-luvulla peruskoulun opetussuunnitelmaa koskevissa komiteanmietinnöissä koulukirjastoa kutsuttiin koulun sydämeksi, sen tehtävänä oli oppimisen ilon syventäminen ja ylläpitäminen sekä oppimisen elävöittäminen (Äyräs 1995, 12). Suomessa 1960-luvun alun jälkeen koulukirjaston merkitys oli pitkään sekä pedagogisesti että kirjastollisesti marginaalinen. Kouluissa on usein tila, jota kutsutaan koulukirjastoksi ja tämän kirjaston toimintaa ylläpitää opettaja muutaman viikkotunnin korvauksella. 1990-luvulla tehdyn tutkimuksen mukaan yleiskuva koulukirjastoista oli seuraavanlainen: aineluokkiin hajautetut, ullakoille, pommisuojiin ja monistuskoppeihin keskitettyjä tai moderneja oppimiskeskuksia. (Niinikangas 1999, 16.).

18. Suomesta on puuttunut myönteinen koulukirjastopolitiikka. Koulukirjastoa ei ole nähty oppimisen mahdollistajana ja opetussuunnitelman toteuttajana. Kunnallisten koulujen ja oppilaitosten sekä oppilaat ja opettajat ovat tyytyneet sivutoimisesti hoidettuihin ja niukkoihin koulukirjastoihin, kun taas monen yksityiset ja valtion koulut ovat jo vuosia sijoittaneet koulukirjastojen modernisointiin. Yleisille kirjastoille ei yksin voida sälyttää vastuuta kehittyvän koulun tietopalvelusta. (Niinikangas 1999, 17.) Koulukirjastoja tarvitaan oppilaiden tasa-arvoisen tiedon lähteille pääsyn takaamiseksi sekä uusien taitojen oppimiseksi. Oppimisyhteiskunnassa on taattava jokaiselle pääsy tiedon lähteille. Siksi tiedon saatavuus ja jakelu on turvattava kaikille tasa-arvoisesti, eikä vain niille joilla on varaa. Koulukirjasto on paikka, jossa kaikki pääsevät käsiksi maailmanlaajuisiin tiedon varantoihin ja informaatioon, myös oppilaat joiden kotona ei ole nettiyhteyttä, tietokonetta, tv:tä tai sanomalehteä. Oppilaille on tärkeää, että läksyjen ja itsenäisten töiden teko kirjastossa on sujuvaa ja helppoa. Modernissa koulukirjastossa on koulun parhaat tiedonhakumahdollisuudet. Koulukirjaston tulee olla rauhallinen ja viihtyisä työpaikka. (Niinikangas 1999, 19.) Yleisten kirjastojen kyky vastata opetustoimen räjähdysmäisesti kasvaviin tarpeisiin on heikentynyt. Tilanne on kärjistynyt sivukirjastojen ja kirjastoautojen lakkauttamisen myötä. Koulukirjastoja tarvitaan monipuolisen informaation hankinnan ja käsittelyn oppimiseksi. Informaatio on tulevaisuuden oppimisyhteiskunnan tärkeä resurssi, raaka-aine, josta yksilöllisen prosessoinnin ja merkityksen antamisen kautta voi syntyä ymmärrystä ja jopa viisautta. Tietoverkkojen taitava hyödyntäminen edellyttää tiedonhaun strategioiden ymmärrystä, tietoverkkojen lukutaitoa sekä tiedon relevanttiuden arviointia. Taito etsiä ja käsitellä informaatiota ongelmien ratkaisuun tulisi säilyä koulun jälkeenkin. (Niinikangas 1999, 19 – 20.) Viime vuosina Suomen koulukirjastot ovat kehittyneet aikaisempaan verrattuna voimakkaammin. Kehitysimpulssit ovat tulleet osin ulkomaisista koulukirjastoista kuten Ruotsista, osin suomalaisten yleisten kirjastojen strategioista, osin kehittyvästä tietoteknologiasta ja pedagogiikasta. Opetushallituksen antamat uudet opetussuunnitelman perusteet (perusopetus 2004, lukio 2003) asettavat kouluille velvoitteita, joista on vaikea kuvitella suoriuduttavan hyvin ilman toimivaa koulukirjastoa. (Sinko 2005, 19.).

19. Espoon Ymmerstanin koulua pidetään tällä hetkellä esimerkillisenä ja Suomen parhaimmistoon kuuluvana: Koko koulun henkilökunta on kirjallisuuteen ja lukemiseen painottunutta, henkilökunta osallistuu oppikirjojen suunnitteluun ja tekemiseen ja järjestää kaikilla luokkaasteilla erilaisia lukuprojekteja ja tapahtumia yhteistyössä koulukirjaston sekä yleisen kirjaston kanssa. Koulun kirjastossa opettajat ja oppilaat etsivät tietoa ja valmistavat omia kirjallisuutta ja tiedonhakua sivuavia töitään. Kirjaston aineisto on luetteloitu kaupunginkirjaston kanssa samaan tietokantaan, mikä helpottaa myös tiedonhakua. Koulukirjasto on auki koko koulupäivän ajan ja sieltä voi lainata luettavaa myös kotiin. Lisäksi kirjasto-opettaja ohjaa oppilaita tiedonhallinnan tehtävissä viikoittain. Ymmerstan koulu toimii yhteistyössä kirjallisuuden ja kirjastoalan ammattilaisten kanssa ja seuraa alan kehittymistä Suomessa ja maailmalla. (http://www.ymmerstankoulu.fi/etusivu/etusivu.htm.). 3.5 Kirjastonkäytön opetus Kirjastonkäytön opetus on kirjaston ja koulun välisessä yhteistyössä varmaankin vanhin ja eniten toteutettu yhteistyön muoto. Nykyisin kirjastonkäytön opetus tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että luokka saapuu opettajan johdolla kirjastoon ja tutustuu kirjastohenkilökunnan avustuksella kirjaston palveluihin, saa opastusta kirjastotietokannan käyttöön sekä luokitus- ja hyllytysperiaatteisiin mielekkäiden ja kiinnostavien tehtävien avulla. Oppilaat ovat useimmiten hyvin motivoituneita kirjastokäynneistä, mutta varsinaiseen tiedon etsinnän pitkäjänteiseen oppimiseen kirjastonkäytön opetus ei tuo vastausta. Usein on kysymys vain kirjaston kokoelmien avaamisesta koululaisille ja heidän tutustuttamisestaan kirjaston tarjoamiin mahdollisuuksiin. Kukin kirjasto toteuttaa kirjastonkäytön opetusta omien resurssien ja käytänteiden mukaisesti. Esimerkiksi Seinäjoen kaupunginkirjastossa kirjastokäynnin tavoitteena on, että oppilaat käynnin jälkeen löytävät kirjan hyllystä ja ymmärtävät sen, että kirjastossa jokaisella kirjalla on oma paikka. Tavoitteena on myös tehdä yleisten kirjastojen luokitusjärjestelmä (YKL) tutummaksi. Opetustuokioiden toimivuuden vuoksi oppilaat jaetaan mielellään jo koulussa neljään pienryhmään. Kirjastossa ryhmät harjoittelevat mm. aakkostamista ja tutustuvat luokitusjärjestelmään tehtävien avulla. Kirjastonkäytön opetuksen tavoitteena on myös se, että oppilas op-.

20. pii itsenäisesti käyttämään kirjastoa ja sen palveluita. Opetuksessa käydään läpi osastot ja aukiolot, käyttösäännöt, eri aineistot, niiden laina-ajat ja kirjaston perimät maksut. Kirjastossa opastetaan myös Seitti-aineistotietokannan (Seinäjoen ja Kuortaneen aineistotietokanta) käyttö. internetissä. sekä. asiakaspäätteen. käyttö. kirjastossa.. (http://www.seinajoki.fi/kirjasto/opetuspaketit.html.). 3.6 Tiedonhaun opetus Helle Kannila totesi seuraavasti 1960-luvulla antaessaan ohjeita siitä, kuinka koululaisia harjaannutetaan kirjojen käyttöön: ”Jotta oppilaat todella perehtyisivät kirjoja itsenäisesti käyttämään, on määrätietoinen, muuhun opetukseen luontevasti liittyvä harjaannuttaminen tärkeä. Sellainen ei vie paljon aikaa, mutta kypsyttää oppilaita monella tavalla ja on heistä mieluista…Koulussa saadut muistitiedot häipyvät pian, mutta halu ja taito käyttää itsenäisesti kirjoja pysyy sillä, joka siinä kerran on alkuun päässyt” . (Kannila 1964, 191.) Leena Sjöberg-Heinon vuonna 1999 Opettaja-lehdessä julkaisema artikkeli ”Koulu ja kirjasto luotsaavat yhdessä oikeat veneet laituriin” korostaa kirjaston ja koulun toisiaan tukevaa yhteistyötä. Hänen mukaansa ne molemmat yhdessä vastaavat siitä, että yhteiskunnan lukutaito kehittyy ajan tasalla. Ammattitaitoinen henkilökunta, opettajat ja kirjastonhoitajat, toimivat eräänlaisena jatkumona. Hän totesi lukutaidon opettamisen olevan koulun tehtävä ja etuoikeus, mutta mitä lähemmäs erilaisia oppimisstrategioita ja monipuolisia oppimisprosesseja siirrytään, sitä enemmän myös kirjastohoitaja ohjaa oppilaita tiedonhankinnassa. (Sjöberg-Heino 1999, 22.) Tietokoneen käyttö koulussa opetuksen tukena on jokapäiväistä jo pienimmillä kyläkouluillakin. Internetissä on kuitenkin paljon turhaa, väärää ja vanhentunutta, jopa lapsille ja nuorille vahingollista tietoa, jonka oppilaan tulisi osata seuloa pois. Kirjastot tarjoavat kouluille tiedonhaun opetusta, mikä tarkoittaa sitä, että koululuokka tulee kirjastoon ja asiaan perehtynyt ja ammattitaitoinen kirjastotyöntekijä ohjaa oppilaita tai kirjastotyöntekijä jalkautuu koululle ja tiedonhaunopetus tapahtuu koulun atk-luokassa..

21. Tiedonhaun opetuksessa oppilaita ohjataan hakemaan tietoa esim. kirjastojen tietokannoista ja www-sivustoilta, annetaan ohjausta ja opastusta verkon kokonaisuuden ja monimuotoisuuden hahmottamiseen. Esimerkiksi maantiedon tuntiin integroituna tiedonhaun opetuksella annetaan oppilaalle työkaluja siihen, miten tietokannoista ja tiedostoista löydetään oman opiskelun kannalta relevanttia ja asiallista sekä käyttökelpoista tietoa. Tiedonhaun opetukseen liittyy läheisesti myös mediakriittisyyden tähdentäminen, lähdeviitteiden oikeanlainen käyttö sekä plagiointiasiat. Voidaan olettaa, että silloin, kun tiedonhaun opetus integroidaan koulun aineopetukseen, saadaan aikaan hyviä oppimistuloksia. Tämä tulisi ottaa huomioon tietenkin kunnan palvelujen ja resurssien kohdentamisessa. Opetusministeriön Kirjastostrategia 2010:n toimenpideohjelmassa todetaan mm., että -. kirjasto vastaa kansalaisen tietohuollosta sekä julkisen tiedon ja metatiedon saatavuudesta tietoyhteiskunnassa. -. tiedonhallintataidot integroidaan kaikkien oppiaineiden opetussuunnitelmiin. -. sisällytetään tiedonhallintataidot osaksi opettajien koulutusta; tiedonhallintataitojen opetuksesta vastaavat kirjasto- ja informaatioalan koulutuksen saaneet. Opetusministeriö pitää tärkeänä, että -. kunnissa tehdään selkeä suunnitelma, miten opettajien ja oppilaiden tiedonhallintataidot ja tarvittavat aineistot ja välineet saadaan hankituiksi ja miten niiden jatkuvuudesta huolehditaan kouluissa, joissa ei ole omaa ammattimaisesti kehitettävää kirjastoa. -. koulujen ja yleisen kirjaston yhteistyö toteutetaan molempia osapuolia tyydyttävällä tavalla ja että kustannuksista sovitaan. -. tiedonhallintataidot on opetussuunnitelmissa integroitu kaikkiin oppiaineisiin. Mikäli peruskouluilla ja lukioilla ei ole kirjastopalvelujen kehittämisestä vastaavaa ammattihenkilöstöä on kuntien järjestettävä tämä palvelu -. palkkaamalla pedagogisen informaatikon joko yhteen kuntaa tai alueelliseen käyttöön.

22 -. perustamalla kouluun ammattimaisesti kehitettävän koulukirjaston. Opetusministeriö suosittaa jo olemassa olevan kirjastoverkon ja kirjastopalvelujen hyödyntämistä. opetustoimen. tarpeisiin,. sillä. näin. vältetään. turhia. kustannuksia.. (http://www.minedu.fi/OPM/Julkaisut/2003/kirjastostrategia_2010.). 3.7 Informaatiolukutaito Hyvät tiedonhankintataidot helpottavat opiskelua ja luovat valmiuksia työelämään sekä elinikäiseen oppimiseen. Tiedonhankinnan opetuksessa puhutaan myös informaatiolukutaidosta, jolla tarkoitetaan henkilökohtaisen tiedonhallinnan ja kriittisen ajattelun taitoja. Opiskelija, joka omaa hyvän informaatiolukutaidon kykenee arvioimaan sekä tietoa että tiedonlähteitä kriittisesti ja osaa hakea tarvitsemansa tiedon tehokkaasti. (Heikkinen, Agander, Ijäs & Laitinen 2005, 22.) Nykypäivän ihmisen tulee osata lukea ja tulkita moninaisia viestejä ja tekstejä. Ne voivat olla muodoltaan kirjoitettua tekstiä tai jopa liikkuvaa kuvaa. Näiden tulkitsemisesta on ryhdytty käyttämään mm. media-, kuvan- tai informaatiolukutaito nimitystä. Tässä yhteydessä informaatiolukutaito voidaan käsittää muiden lukutaitojen yläkäsitteeksi. Enää perinteinen lukutaito ei riitä, vaan tarvitsemme tätä uutta informaatiolukutaitoa, että selviytyisimme nykyyhteiskunnan mediatulvasta. (Asikainen 2009, 27-28.) Sormusen ja Poikelan artikkelissa Informaatiolukutaito ja oppiminen todetaan Andertta 2005 tutkimuksen pohjalta, että informaatiolukutaitoisella henkilöllä tulee olla kyky 1. tunnistaa, rajata ja ilmaista tiedontarpeensa 2. etsiä informaatiota tehokkaasti ja tuloksekkaasti 3. arvioida kriittisesti informaatiota sekä vertailla informaation lähteitä ja kanavia 4. käyttää informaatiota tehokkaasti haluttuihin tarkoituksiin, uuden tiedon rakentamiseen 5. ymmärtää informaation käyttöön liittyvät taloudelliset, juridiset ja eettiset näkökohdat ja toimia niiden mukaan.

23. Kirjastojen järjestämän tiedonhaunopetuksen tavoitteet eivät toteudu ja edellä määritelty oppiminen jää vähäiseksi, ellei tiedonhaun opetusta integroida opetussuunnitelmiin. (Sormunen & Poikela 2008, 20–21.). 3.8 Kirjavinkkaus Suomen kieleen vakiintui 1990-luvulla uusi termi, kirjavinkkaus, joka on ”käännös” sanoista booktalk, bokprat. Aidan Chambers käyttää booktalk-termiä sen kirjallisessa merkityksessä: se on puhetta, puhumista kirjoista, kirjojen herättämien ajatusten ääneen lausumista. Hänen mukaansa booktalk, kirjoista ja lukemisen herättämistä ajatuksista ja tuntemuksista kertominen on kirjallisuudenopetuksen ydin. Chambersille booktalk on siis, kouluympäristöön sijoitettuna, opettajan ja oppilaiden sekä oppilaiden keskinäistä suullista vuorovaikusta luetun tiimoilta. (Champers 1985, 118.) Joni Bodart ja hänen oppeihinsa ja käsitteisiinsä tukeutuva Marja-Leena Mäkelä näkevät booktalk -käsitteen laajimmillaan siten, että se on jotain, mitä sanot saadaksesi lapsen ja nuoren harrastamaan lukemista vähän enemmän kuin he nyt harrastavat. Vinkkausta voi siis harrastaa kuka tahansa missä tahansa. (Bodart 1985, 2; Mäkelä 2003, 13.) Suomen kirjavinkkauksen äiti, kirjastonhoitaja Marja-Leena Mäkelä Seinäjoelta on Kirjavinkkarikirjan 3. uudistetussa painoksessa todennut, että kirjavinkkaus on ilosanoman levittämistä kirjasta. Vinkkaus on lukemaan innostamista, julistamista ja houkuttamista jopa saarnaamista, maanittelemista ja paasaamista hyvistä kirjoista. (Mäkelä 2003, 13.) Kokemukseni mukaan kirjavinkkari kulkee koululta toiselle isot kassit täynnä kirjoja ja vinkkaa niitä oppilaille. Vinkkarin kassissa kannattaa olla aina mukana sekä klassikoita että uutuuksia. Vinkkari kertoo hieman juonesta, kirjan miljööstä sekä henkilöistä, mutta jättää lopun avoimeksi. Vinkkauksen tulisi tapahtua niin, että kuulijalle jää halu lukea kirja loppuun. Kirjavinkkarin tehtävänä on saada kuka tahansa mahdollinen lukija innostumaan lukemisesta ja etsimään itse uusia elämyksiä kirjallisuudesta. Kirjavinkkari ikään kuin toimii välikätenä kirjallisuuden ja lukijan välillä. Kirjavinkkarin tekemä työ on mielestäni juuri sitä lukuhalun herättä-.

24. mistä, mistä oli kysymys, jo silloin kun kirjastolaitos Suomeen syntyi, mutta tapahtuu vain ajallemme ominaisin keinoin ja menetelmin.. 3.9 Sanataidekasvatus Opetushallitus on vahvistanut taiteen perusopetuksen yleisen oppimäärän mukaisen opetussuunnitelman myös sanataiteelle. Sanataiteen tavoitteena on kielen ja mielikuvituksen rikastuttaminen. Kirjoittamisen ja kirjallisuuteen tutustumisen avulla pyritään kehittämään ajattelutaitoa ja jäsentämään maailmaan. Sanataideopetuksen tulee myös tarjota monipuolisia kokemuksia, auttaa rakentamaan oppilaiden identiteettiä, etsimään persoonallista ilmaisua ja laajentamaan sanavarastoa. (http://www.oph.fi/koulutus_ja_tutkinnot/taiteen_perusopetus/sanataide.) Sanataidekasvatuksen perustavoite on kehittää opiskelijassa rohkeutta, taitoa ja halua ilmaista itseään suullisesti ja kirjallisesti. Sanataideohjaajan ja -kasvattajan tehtävä on suunnitella oppilaan tutkimusmatka taiteeseen, kulttuuriin, ympäröivään maailmaan, itseensä ja toisiin ihmisiin sellaiseksi, että omatoimisuus ja uteliaisuus jäävät hänessä pysyviksi ominaisuuksiksi. Kirjoittaminen on keino jäsentää todellisuutta, muuttaa ajatukset näkyviksi ja tulla tietoiseksi omasta tavasta ajatella. Sanataiteen ja luovan kirjoittamisen opetuksessa ei pidä korostaa vain sanojen ja kielen välineellistä merkitystä, hallitun kielen käytön hyödyllisyyttä. Tärkeintä on välittää se mielekkyys, jossa itsensä taiteellinen ilmaisu, tässä tapauksessa kirjoittaminen ja näytteleminen, tuo ihmisenä olemiseen. (Takkinen & Tolonen 2004, 88.) Sanataide on taiteellista ja kielellistä ilmaisua, jonka opetuksessa kehitetään ja rohkaistaan luovuutta ja omaperäisyyttä. Sanataideharrastaja kokeilee kirjoittamisen ja puhumisen eri muotoja, oppii lukemisen eri tapoja sekä taitoa kuunnella. Asioita lähestytään sekä tiedollisen että taidollisen oppimisen kautta: oma kokemus kirjoittamisesta auttaa katsomaan kaunokirjallisuutta uudesta näkökulmasta. (Takkinen & Tolonen 2004, 88.).

25. Sanataide on kirjoittamista ja kirjallisuutta, mutta se on myös ilmaisutaitoa, improvisaatiota, sanoilla leikkimistä, mielikuvien luomista ja tunteiden vapaata ilmaisua. Sanataide on konkreettisia mahdollisuuksia ja välineitä lapsille ja nuorille kokeiluun ja itsensä ilmaisuun kielellisesti. (Veijalainen 2007, 5.). 4 Kirjasto ja koulu yhteistyössä jo 1800-luvulla Kirjastojen perustaminen oli niiden kirjavista omistussuhteista ja vaihtelevista sijainneista huolimatta paljolti sidoksissa kansanopetukseen. Ensimmäinen ”kansankirjastolakimme” on vuoden 1866 kansakouluasetuksen § 122, jossa sanotaan, että ”… koulut tulee varustaa tarpeellisilla opetusvälineillä ja perustaa niihin aikaa myöten myös kirjasto…”. Asetuksella rinnastettiin kirjasto opetusvälineisiin, mutta koska kunnat eivät saaneet niihin avustusta kuten muihin opetusvälineisiin, niiden perustaminen oli hidasta ja kouluilla sijainneet kirjastot olivat rajoitetusti saatavissa olevan kirjallisuuden vuoksi suunnattu lähinnä aikuisväestölle. (Vatanen 2002, 47.) Koulu oli usein ainut luonteva ja mahdollinen kirjaston paikka ja opettaja, jonka virkavelvollisuuksiin kaikki valistustyö katsottiin kuuluvan, oli näin myös sopivin kirjastonhoitaja. Kirjaston avulla torjuttiin huonoa kirjallisuutta ja huonoja harrastuksia. Lukuhalusta tuli toivottavaa, ja koulun tehtävä oli herättää ja kirjaston ylläpitää ja kehittää. (Vatanen 2002, 47–48.) Kansakoulun täydentäjänä ja jatkokoulutuslaitoksena kirjasto alkoi esiintyä vasta 1860-luvulla, jolloin kansakoululaitos alkoi kehittyä. Omapohjainen sivistys ja omakielinen kirjallisuus olivat pienen kansakoulun turva ja näiden kummankin edistäjänä toimi myös kirjasto. (Vatanen 2002, 48.) Kansakouluverkko oli 1800-luvun loppuun mennessä levittäytynyt jo lähes kaikkiin kuntiin. Kirjastojen perustaminen kouluille oli kuitenkin hitaampaa ja kirjastoliike esitti toiveensa, että yleisiin kirjastoihin perustettaisiin erillinen lastenosasto siellä missä koulukirjastoa ei ollut. Tavoitteena ei ollut päällekkäisten kirjastopalvelujen välttäminen tai yleisten kirjastojen reviirin laajennus vaan yksinkertaisesti lasten kirjastopalvelujen järjestäminen tavalla tai toisella. Se.

26. oli tärkeää, koska lapset siten kasvoivat käyttämään kirjaston palveluita myös aikuisiällä. Opettajan holhoavaa asennetta ja opettajanotetta kirjastonhoitajassa ei myöskään aluksi pidetty huonona vaan pikemminkin etuna ja hyötynä. (Vatanen 2002, 121.) 1800-luvun lopun kirjastoja ei olisi syntynyt maaseudulle ilman erilaisten yhdistysten ja seurojen aktiivista toimintaa, etenkin raittiusseuran ja nuorisoseurojen vaikutukset olivat merkittävät kirjastolaitoksen synnylle ja toiminnan jatkuvuudelle. Varhaiselle kirjastotoiminnalle oli ominaista kirjastojen kehityksen sattumanvaraisuus, hajanaisuus sekä jatkuvuuden puute. Vuosisadan vaihteeseen mennessä kirjastoja oli lähes 2000. Niiden kokoelmat olivat hyvin pieniä, yli puolessa oli korkeintaan 200 nidettä ja yli 1000 niteen kirjastot olivat todella harvinaisia (Vatanen 2002, 46–47). Kirjastot olivat lähinnä kirjakaappeja ja niiden hoito puutteellista etenkin maaseudulla. Kaupungeissa kirjastot olivat paremmin hoidettuja, mutta voimakkaan säätyajattelun vuoksi perustettiin joskus jopa omat kirjastot herrasväkeä ja rahvasta varten. (Kosonen 1985, 18.). 5 Kirjaston syntyvaiheet Pohjanmaalla Vuosikymmenten ajan Laihialla ja koko Pohjanmaan alueella on ollut vakavaraisuutta ja tiettyä vaurautta ja halua tukea kansansivistystä. Alueella on elänyt ja työskennellyt vaikuttajahenkilöitä, jotka ovat halunneet luoda, ylläpitää ja edistää kansansivistystyötä. Kirjat ovat jo vuosisatoja olleet väline uusiin maailmoihin. Kirjojen avulla on voitu tutustua uusiin maihin, kulttuureihin ja sielunmaisemiin.. 5.1 Kirjasosieteetit, lukuseurat, mystikot ja lukukirjastot Suomessa toimi jo 1760-luvulla lukupiiri, jota kutsuttiin ”kirjasosieteetiksi” (Book Societet). Pohjalaiset ovat olleet edelläkävijöitä lukupiirien perustamisessa Suomeen. Tietoja pohjalaisesta lukupiiristä on saatu monista lähteistä. Jäämistöistä löytyy tietoja mm. siitä, että Lapväärtin kirkkoherra Jacob Estlander (1713–1785) on kuulunut lukupiiriin. Myös virkamiesälymystöön kuulunut, Vähässäkyrössäkin maanmittarina toiminut, Oulun läänin lääninkamreeri.

27. Erik Tulindberg (1728–1793) on ollut ahkera tiedonkerääjä. Virkamiesälymystöön kuului tiedonhallinnan avulla asemansa saavuttaneita henkilöitä, jotka tunsivat olevansa samanarvoisia kuin ne, jotka olivat asemansa ja asemansa tässä sääty-yhteiskunnassa saavuttaneet perimän ja syntyperän kautta. Tulinbergin nekrologista ilmenee hänen valtava tiedonhalunsa. Varattomuuden takia Tulinberg ei ollut saanut käydä kouluja, mutta myöhemmin hänen omakohtainen halunsa tiedonhankintaan vahvistui. Tulindberg oli taitava maanmittari ja ahkera työssään ja vapaa-ajan hän käytti hyödyllisten tietojen hankkimiseen. (Mäkinen 1997, 141– 150.) Myös Porin Satakunnan museon vanhojen kokoelmien joukosta on löydetty kirja ”Herr Montesquious tankar öfwer orsakerne til de romares wälde och förfall”. Kirja kiersi aikanaan papiston luettavana ympäri Suomea. Kyseisen kirjan on kiertänyt myös pohjanmaan oppineiden kesken ja he ovat kirjoittaneet siitä kommenttejaan, siitä löytyy mm. Isonkyrön kirkkoherra Johan Ejemelaeuksen (1718–1805) ja Laihian kappalaisen Israel Reiniuksen (1699–1771) kommentteja. Kumpikin kirkonmies on myös kirjoittanut valistuskirjallisuutta rahvaalle mm. lampaanhoidosta ja taloudenpidosta. Kirjasosieteetin ilmestyminen Suomeen ja juuri Pohjanmaalle ei ollut siis mikään yllätys. Pohjanmaan papit olivat olleet aikanaan hyvin uraauurtavia, valinneet edustajia valtiopäiville ja pitäneet omia pappeinkokouksia. Pohjanmaan yhteydet Ruotsiin olivat myös hyvin vilkkaat, jopa paremmat kuin Turkuun. Myös isojako alkoi Suomessa ensimmäisenä juuri Pohjanmaalla, aivan kirjasosieteetin maisemissa. (Mäkinen 1997, 141–150.) 1790-luvulta lähtien Suomen sivistyneistön keskuuteen syntyi lukuseuroja, ne olivat eräänlaisia osuustoiminnallisia yrityksiä, joiden tarkoituksena oli hankkia jäsenilleen luettavaa. Näitä lukuseuroja syntyi massamme lähinnä rannikkokaupunkeihin kuten Vaasaan, Turkuun ja Kokkolaan. Lukuseura ajatus tuli todennäköisesti maahamme Ruotsin ja Saksan kautta Yhdysvalloista. (Karjalainen 1977, 12–14.) Pohjanmaan lukuseurojen erikoisaseman historiassa osoittaa mm. se, ettei lukuseuratoiminta jäänyt ainoastaan sivistyneistön harrastukseksi, vaan levisi myös suomenkielisen talonpoikaisväestön keskuuteen mystikoiden avustuksella. (Mäkien 1997, 149.).

28. 1700-luvun lopussa ja 1800-luvun alussa, kirjojen jäljentäjäryhmä, Pohjanmaan mystikoiksi kutsuttu uskonnollinen lahko avasi kansalle mahdollisuuden uusiin maailmoihin. Sen lisäksi, että mystikot jäljensivät tekstejä, he myös käänsivät uskonnollisia sekä maallisia kirjoja muista kielistä, joita sitten käsikirjoituksina kierrätettiin talosta taloon. Uskonnollisten ja hengellisten tekstien lisäksi heidän kääntämissään ja jäljentämissään teksteissä oli myös maantieteellisiä teoksia sekä matkakirjallisuutta. Toiminnan ydinalueita olivat Vähänkyrön Merikaarto ja lähipitäjät. Myöhemmin joukkoon liittyi henkilöitä myös Keski-Pohjanmaalta Toholammilta, Lohtajalta ja Kannuksesta. Mystikot olivat vaatimattomia käsityöläisiä sekä maanviljelyksestä toimeentulonsa saavia henkilöitä. (Lankinen 1994, 45–46.) Varhaisin ”täyden palvelun” lukukirjasto perustettiin Vaasaan v. 1794. Sen toiminta oli vireää ja hyvin järjestäytynyttä: kirjastolla oli pitkäaikaiset hoitajat, säännölliset aukioloajat sekä painetut kirjaluettelot. Vaasassa ja muissakin Pohjanmaan kaupungeissa lukukirjaston toiminta alkoi muistuttaa vakinaista kaupunginkirjaston toimintaa säännöllisine aukioloaikoineen. Vaasan lukukirjaston perustajia olivat kaupungin arvohenkilöt, mm. hovioikeuden presidentti, virkamiehet ja upseerit. Aluksi toiminta oli miesvaltaista, mutta myöhemmin toiminta porvarillistui ja myös naisia saatiin mukaan toimintaan. He olivat lähinnä osakkaiden puolisoita tai leskiä. (Mäkinen 1997, 159.) 1840-luvulla myös ylioppilaat omaksuivat kirjastoaatteen sillä he tunsivat omakohtaista vastuuta ja velvollisuutta kansavalistustyöhön ja niinpä Pohjalaisessa osakunnassa perustettiin ylioppilaiden kirjastoyhdistys vuonna 1849. Kirjastoyhdistyksen tarkoituksena oli kirjastojen perustaminen, kirjojen myyminen loma-aikoina sekä yleensä kirjastoharrastuksen levittäminen kotiseudulle. Tanskasta saapui maahamme kansanopistoaate. Pohjoismainen esimerkki innoitti myös suomalaista sivistyneistöä perustamaan vastaavaa toimintaa. Ylioppilaiden velvollisuudeksi nähtiin opettaa rahvasta ja saada se tietoiseksi siitä, että kaikilla säätyyn katsomatta oli oikeus vaikuttaa yhteisten asioitten hoitoon. Vuonna 1868 osakunta päätyi suosittelemaan kansankirjastojen perustamista ja kehittämistä, tiedon halua herättävien tilaisuuksien sekä kansanomaisten tilaisuuksien järjestämistä. (Kallio 1988, 56–71.) Kyrönmaa oli selvästi Etelä-Pohjanmaan kansankirjastoaatteen edelläkävijäaluetta. Suomessa oli ennen vuotta 1850 ainoastaan parikymmentä kansankirjastoa, mutta niiden määrä li-.

29. sääntyi voimakkaasti 1850–1880 välisenä aikana. Isonkyrön kirjasto perustettiin samana vuonna kuin Laihiankin eli vuonna 1858. Mystikoitten lisäksi Vähässäkyrössä oli nähtävillä kiinnostus kirjoihin ja kansansivistykseen, sillä Vähänkyrön lainakirjasto perustettiin vuonna 1856 Suomen ensimmäisten kirjastojen joukossa ja lisäksi Merikaarron kylä sai oman lainakirjaston jo vuonna 1863. Etelä-Pohjanmaalla kirjastolaitoksen kehitys kulki samaan tapaan kuin muuallakin Suomessa. Vähääkyröä lukuun ottamatta kirjastojen perustajina toimivat yleensä papit yhdessä muiden säätyläisten ja ylioppilaiden kanssa. Viidestäkymmenestä eteläpohjalaisesta kirjastonhoitajasta vuosina1851–1875 oli kirkollisia virka- ja luottamustoimenhaltijoita, kuten lukkareita ja kirkonisäntiä yhteensä 14, pappeja 9, kansa- ja kiertokoulunopettajia 13, talollisia 13, räätäleitä kaksi ja muita lähinnä säätyläisiin luettavia neljä. Papit ja säätyläiset eivät enää 1890-luvun lopulla kirjastonhoitajina, vaan tehtävää hoitivat lähinnä kansakoulunopettajat sekä talolliset ja heidän perheenjäsenensä. Jo varhaisimpien kansankirjastojen merkitys oli siinä, että ne toivat kansalle uskonnollisen kirjallisuuden lisäksi muutakin luettavaa. (Kallio 1988, 58–60; Lankinen 1994, 47.) Kirjastotoimen laajentuminen edellytti myös kirjakaupan kehittymistä. G. W. Londicer perusti Vaasaan kirjapainon vuonna 1776. Vaasa oli 1840-luvulla jo kahden kirjakaupan kaupunki. Vaasassa harjoitettiin myös merkittävää kirjankustannustoimintaa, kun Londicerin kirjapaino siirtyi C.G. Wolffin (1838) ja sitten P. M. F. Lundbergin (1846) omistukseen. Lundberg suhtautui herännäisiin myönteisesti ja sai heiltä täten runsaasti kustannettavaa. Maaseudun kirjakauppaverkosto sen sijaan kehittyi hitaasti, mikä vaikeutti kirjojen myyntiä. Sen vuoksi suomalaiset kustannusliikkeet pyrkivät levittämään suurteoksiaan yksityisten asiamiesten välityksellä ja perustivat Maalaiskauppaliiton vuonna 1902. Myös laihialainen Santeri Alkio toimi kirjanmyyjänä vuoden 1897. Alkio ei kuitenkaan saanut kirja-kauppaoikeuksia Suomen kustannusyhdistykseltä, koska kustannusyhdistystoiminta oli tuohon aikaan hyvin kielipoliittista ja täysin suomenkielisiä kirjanmyyjiä ei suosittu, eikä kirjakauppaoikeuksia mielellään myönnetty maaseudulle. (Kallio 1988, 61.) Kirjojen yleistyminen, kirjastojen perustaminen sekä kirjojen välitys olivat osoitus väestön henkisestä heräämisen Etelä-Pohjanmaalla. Kirjakulttuuri kokonaisuudessaan loi pohjaa lukutaidon parantumiselle, sanomalehdistön aseman kohentumiselle ja kansanopetuksen ja muiden henkisten harrastusten monipuolistumiselle. (Kallio 1988, 61.).

30. Katovuosien jälkeinen taloudellinen tilanne alkoi kohentua 1870-luvulla myös EteläPohjanmaalla. Juuri tuohon aikaan myös sanomalehdistön kasvu oli kiihkeimmillään: eteläpohjalaiseen pitäjään tilattiin keskimäärin 20–30 Suometarta ja lisäksi muita suomenkielisiä lehtiä. Kyrönmaalla esitettiin toivomuksia suomenkielisen sanomalehden perustamisesta Vaasaan. Vuonna 1878 toive sitten toteutui, kun Vaasaan perustettiin suomenkielinen Vaasan Sanomat ja Kristiinaan Ahti, aaltojen kuningas. Nämä lehdet olivat poliittisia ja suomenmielisiä. Autonomian aikana Etelä-Pohjanmaalla julkaistiin kaikkiaan 24 sanomalehteä. Runsaan lehtien määrän voidaan katsoa olevan osoitus sekä yritteliäisyydestä että tiedon tarpeen voimakkaasta lisääntymisestä. Lehtien avulla henkiset virtaukset, poliittiset aatteet ja talouselämän uudistukset levisivät paikkakunnalta toiselle. Sanomalehdistön valta oli suuri, lehdistö pystyi muokkaamaan lukijoitten mielipiteitä sekä poliittisesti että muutenkin. Yhdistys- ja seuraelämä saivat lehdistön avulla toimintansa esille ja näin lehdistö edesauttoi myös ihmisten sosiaalista elämää. Nuorison tiedonhalu herätettiin, lukemisen ja kirjallisuuden kammo poistettiin lehdissä ilmestyvien mielenkiintoisten jatkonovellien avulla. Lukutaidon yleistyminen, mielenkiinnon herääminen valtiollisiin tapahtumiin, yhteiskunnan alkava politisoituminen, taloudellisen hyvinvoinnin ja sivistyselämän nousu sekä tiedonvälityksen tekninen kehittymien vaikuttivat sanomalehdistön suureen suosioon 1800-luvun lopulla. (Kallio 1988, 63–66.) Kansanvalistusseura, joka perustettiin vuonna 1874, kehitti ja tuki kansankirjastojen toimintaa palkinnoin ja lahjoituksin. Vuosisadan taitteessa vallitsi myös Etelä-Pohjanmaalla kiinnostus lukemiseen, joten moneen kuntaan ja kylään perustettiin lukuyhdistyksiä, jotka hankkivat kirjallisuutta ja sanomalehtiä. Ne siirtyivät kiertävinä kirjastoina kylällä talosta taloon. Suomen kielen säilyminen ja Suomi suomalaisille olivat lukupiiriläistenkin tavoitteena, ja tätä tavoitetta uskottiin kirjallisuuden levittämisellä edesautettavan. Tuohon aikaan perustettujen kirjastojen toiminta ei kuitenkaan ole jatkunut yhtäjaksoisesti näihin päiviin saakka, vaan toiminnassa on saattanut olla useitakin katkoksia tai toiminta on loppunut kokonaan. Niin kauan kuin kirjastojen ylläpito oli yksityisen vapaaehtoisuuden varassa, oli vaarana toiminnan loppuminen varojen loppuessa ja aktiivisten toimijoiden muuttaessa pois. Autonomian ajan loppuun mennessä kirjastot kuitenkin alkoivat saada satunnaisesti tukea kunnilta. Kun kunnat täten omaksuivat kirjastot kunnalliseksi palvelukseksi, ne järjestivät kirjaston hallinnoinnin ja hoidon ja näin kirjastotoiminnasta tuli pysyvää ja sen jatkuvuus oli taattua. (Mäkinen 2006, 347-348.).

31. Etelä-Pohjanmaan kirjastotoiminnalle on tyypillistä, että nuorisoseurat olivat ahkerampia kirjastojen perustajia kuin muualla maassa, missä kyläkirjastot olivat enemmistönä, nuorisoseurojen kirjastot tosin toimivat myös usein kyläkirjastoina. Laadullisesti kyläkirjastot olivat hyvin eritasoisia, harvat maalaiskuntien kirjastot olivat korkeatasoisia, tärkeintä oli ensimmäisen kosketuksen luominen kirjalliseen kulttuuriin ja tiedonvälitykseen. (Mäkinen 2006, 349.) Vaikka kansankirjastojen alkuvaiheessa oli kyse paljon yksityisten henkilöitten aktiivisuudesta ja lahjoituksista, kuitenkin ei-kaupallisten kansankirjastojen eli nykyisten yleisten kirjastojen ylläpitäminen on alusta alkaen ollut yhteisöllistä toimintaa. Erilaisten yhteisöllisten tempausten ja juhlien avulla on kerätty rahaa toiminnalle ja toimintaa on hoidettu yhteisten pelisääntöjen mukaisesti. Kirjaston säännöistä, ja toiminnasta sekä hallinnoinnista ovat vastanneet vuorollaan mm. kirkolliskokous, kuntakokous, Kansanvalistusseura, Suomen kirjastoseura sekä valtion kirjastohallinto. Vuonna 1928 säädettiin ensimmäinen kirjastolaki ja valtion tuki kanavoitiin ensi sijassa kuntien kirjastotoimintaan, tässä vaiheessa järjestöjen ylläpitämät kirjastot joutuivat vähitellen syrjään ja niitä yhdistettiin kunnalliseen kirjastoon. Näin saavutettiin vakaat olosuhteet sekä kirjastonhoidossa ja rahoituksessa että kirjastotiloissa. Kirjastotoiminta säilyi kuitenkin kansanomaisena ja yhteisöllisenä, koska kirjastoilla oli sivutoimiset hoitajat ja kirjastojen johtokunnissa toimivat tavalliset ihmiset. (Mäkinen 2006, 350.). 5.2 Kirjastot kansakouluilla Suomen kirjastoseuran, Kansanvalistusseuran ja valtion kirjastohallinnon suosima keskitetysti hallitun kunnallisen kirjastojärjestelmän ja kirjastoverkon mallin toteuttaminen ei aina ollut helppoa. Usein kunnallisen piirikirjaston rinnalla eli yhteiseloaan vanha kyläkirjasto. Kirjastot, käytännössä kirjakaapit, sijaitsivat käytännössä kansakouluilla, joissa lisäksi saattoi olla myös erillinen oppilaskirjasto sekä opettajien ammattikirjasto. Samoissa tiloissa saattoi siis olla useita eri kirjastoja. Jos kirjakaapille ei löytynyt sopivaa tilaa koululta, se saatettiin sijoittaa kunnantalolle, seurojentalolle tai vaikkapa puhelinkeskuksen tiloihin. Harva kirjasto pääsi omaan kirjastotilaan, vaan ne joutuivat etsimään paikkaa milloin mistäkin. Piirikirjastot olivat useimmiten kansakouluilla, joskus koulun keittolassa, tai yksityisten kodeissa olohuoneessa.

32. tai ”porstuakamarissa” tai nuorisoseurantalolla. Lainausasemat sijoitettiin yksityiskoteihin tai kansakouluille. (Mäkinen 2006, 351, 361.) Etelä-Pohjanmaa kuului vuosina 1921– 1928 Pohjois-Suomen kirjastoneuvojan piiriin. Neuvoja kulki tutkimus- ja tarkistusmatkoillaan keräämässä tietoja, perustamassa kirjastoja tai elvyttämässä hiipumassa olevien kirjastojen toimintaa. Kirjastoneuvojat myös tukivat kouluttamattomia kirjastonhoitajia ja opastivat heitä kirjojen luettelointi- sekä kunnostustyössä. Vuoden 1928 jälkeen Etelä-Pohjanmaa kuului Vaasan läänin kirjastontarkastuspiiriin. Kirjastoneuvoja muuttui kirjastontarkastajaksi. Kirjastontarkastajien toimenkuva oli paljolti samankaltainen kuin kirjastoneuvojien, mutta heillä oli myös enemmän valtaa vaikuttaa kuntiin. (Mäkinen 2006, 352.) Kirjastojen toimintaan ovat vuosien kuluessa vaikuttaneet niin lamat kuin sodatkin. 1930-luvun laman aikana valtio alensi kirjastojen avustuksia ja kunnatkaan eivät pystyneet pitämään omia kirjastomäärärahojaan ennallaan. Uusia kirjoja ei pystytty hankkimaan ja kirjastojen aukioloajat pysyivät pieninä, joten kirjastojen lainausluvutkaan eivät voineet nousta. Toisen maailmansodan aikana kirjastojen lainausluvut laskivat ja erityisesti tietokirjojen lainaus väheni huomattavasti. Kirjastojen toimintaa vaikuttivat valtionavun pienentyminen, miesten rintamamiespalvelu sekä myös se, että kirjaston tarjonta ei ollut sitä, mitä kansa olisi sodan melskeessä halunnut. Kirjastojen laatukirjallisuus ei tarjonnut sitä viihdykettä ja lohtua, jota lukijat kaipasivat. Sodan voi sanoa kuitenkin opettaneen Suomen kansaa lukemaan, sillä kirjallisuutta ostettiin paljon, koska muuta viihdykettä ei juuri ollut saatavilla. (Mäkinen 2006, 354.) Niukoista valtionavuista huolimatta alettiin 1950-luvulla suhtautua myötämielisemmin kirjastoihin ja kun oppikouluja alettiin perustaa niiden tarpeet tuli huomioida myös kirjastoaineiston valinnoissa (Mäkinen 2006, 353). 1950-luvulle saakka maalaiskunnissa lastenkirjallisuuden asema sekä kirjakokoelmissa että lainauksessa olivat toisarvoisia, koska monissa sivukirjastoissa ja jopa kantakirjastoissa ei lainattu lainkaan kirjoja lapsille. Tuolloin lapset ja nuoret saivat kirjansa kansakoulujen oppilaskirjastoista. Sotien jälkeen koulukirjastojen kehitys ei kyennyt seuraamaan lasten kasvavaa lukuhalua ja näin lapset ja nuoret siirtyivät käyttämään yleisten kirjastojen palveluja (Mäkinen 2006, 355). Aloitettiin lasten kirjastopalvelujen järjestelmällinen parantaminen. Kirjastontarkastajat tähdensivät kuntien kirjastoille lasten ja nuorten.