Laihian seurakunnan päiväkerhotyön historia

LAIHIAN SEURAKUNNAN PÄIVÄKERHOTYÖN HISTORIA. Eero Piekkari Opinnäytetyö kevät 2012 Diakonia-ammattikorkeakoulu Diak Etelä, Järvenpää Sosiaalialan koulutusohjelma Kristillisen lapsi- ja nuorisotyön suuntautumisvaihtoehto Sosionomi (AMK) + kirkon nuorisotyönohjaajan virkakelpoisuus + lastentarhanopettajan virkakelpoisuus.

TIIVISTELMÄ Eero Piekkari. Laihian seurakunnan päiväkerhotyön historia. DIAK Etelä, Järvenpää, Kevät 2012, 64 s., 1 liite. Diakonia-ammattikorkeakoulu, Diak Etelä, Järvenpää. Sosiaalialan koulutusohjelma. Kristillisen lapsi- ja nuorisotyön suuntautumisvaihtoehto, sosionomi (AMK) + kirkon nuorisotyönohjaajan virkakelpoisuus + lastentarhanopettajan virkakelpoisuus. Työn tavoitteena oli kirjoittaa historiikki Laihian seurakunnalle. Historiikki on Laihian seurakunnan päiväkerhotyöstä ja se alkaa päiväkerhotyön perustamisesta ja jatkuu vuoden 2011 loppuun. Idea työhön tuli Laihian seurakunnalta tulleen pyynnön kautta. Historiikki on tarkoitettu kaikkien luettavaksi ja se tehtiin julkaistavaksi Laihian seurakunnan päiväkerhotyön 40-vuotisjuhlille. Historiikki pitää sisällään päiväkerhotyön perustamisvaiheen ja sen kokemat muutokset, haasteet ja onnistumiset. Historiikki kuvaa tarkasti päiväkerhotyössä tapahtuneet muutokset tiloissa, työntekijöissä, kävijämäärissä ja tapahtumissa sekä se pitää sisällään kronikalle ominaisia muistelmia tapahtuneista kohtaamisista päiväkerhoissa. Historiikki on kirjoitettu käyttäen Laihian seurakunnan toimintakertomuksia, lapsityön johtokunnan pöytäkirjoja ja lehtiartikkeleita päiväkerhosta sekä haastattelemalla eläkkeellä olevia seurakunnan työntekijöitä ja nykyisiä lastenohjaajia. Opinnäytetyö koostuu teoriaosuudesta, historiikin valmistumisesta sekä historiikista. Teoriaosuudessa käsitellään päiväkerhotyö ja lastenohjaaja käsitettä sekä niiden historiaa. Teoriaosuudessa kerrotaan myös varhaiskasvatuksesta, leikkiiästä ja historiikista sekä esitellään myös työssä käytetyt tutkimusmenetelmät. Avainsanat: varhaiskasvatus, päiväkerhotyö, lastenohjaaja, leikki-ikä, historiikki, kvalitatiivinen tutkimusmenetelmä, historiantutkimus, teemahaastattelu.

ABSTRACT Eero Piekkari. History of children’s clubs in Laihia congregation, Järvenpää, Spring 2012, 64 p., 1 appendix. Language: Finnish. Järvenpää, Spring 2012. Diaconia University of Applied Sciences. Degree Programme in Social Services, Option in Christian Youth Work and Education. Degree: Bachelor of Social Services. The aim of this study was to create a history for Laihia congregation. The history is about children’s clubs of Laihia congregation and it starts from founding the children´s clubs and it continues to the end of 2011. The idea of this work came through a request from Laihia congregation. The history is intended for everyone to read and it was made to be published in Laihia congregation children’s clubs 40th Anniversary celebrations. The history includes the founding of children’s clubs and the changes, challenges and successes it has experienced. The history accurately reflects the changes that have happened in the premises, the employees and the visitors in events and it includes the memoirs of encounters that have occurred in children’s clubs. The history is written by using the Laihia congregation activity reports, minutes of the board of child work and journal articles on children’s clubs and also by interviewing retired church workers and current children´s instructors. The thesis consists of the theoretical part, writing of the history and the history itself. The theoretical part deals the concept of the children’s clubs and children´s instructors as well as their history. The theoretical part explains the early childhood education, pre-school age and history and it also presents the research methods of the thesis. Key words: early childhood education, children’s club, children´s instructor, preschool age, history, qualitative research method, historical research, theme interview.

SISÄLLYS. 1 JOHDANTO ..................................................................................................... 5 2 TEOREETTISET LÄHTÖKOHDAT .................................................................. 7 2.1 Varhaiskasvatus ........................................................................................ 7 2.2 Päiväkerhotyö ............................................................................................ 9 2.3 Lastenohjaaja .......................................................................................... 12 2.4 Leikki-ikä ................................................................................................. 15 2.5 Historiikki ................................................................................................. 17 3 TOIMINTAYMPÄRISTÖ ................................................................................. 19 4 TUTKIMUSMENETELMÄT ............................................................................ 21 4.1 Kvalitatiivinen tutkimusmenetelmä .......................................................... 21 4.2 Historiantutkimus ..................................................................................... 21 4.3 Teemahaastattelu .................................................................................... 23 5 HISTORIIKIN KIRJOITTAMINEN................................................................... 24 5.1 Tiedon hankinta ja valmistelu .................................................................. 24 5.2 Kirjoitusprosessi ...................................................................................... 26 5.3 Katsaus historiaan ................................................................................... 28 6 POHDINTA .................................................................................................... 33 LÄHTEET .......................................................................................................... 36 LIITTEET .......................................................................................................... 38. LIITE 1. HISTORIIKKI.

1 JOHDANTO. Historialliset kirjoitukset ovat olleet ihmisten tapa ylläpitää tietoutta jo tuhansia vuosia. Siksi nykyisinkin on tärkeää kirjoittaa ylös kaikki mahdollinen historia. Historian tarkoitus ei ole vain kertoa, mitä joskus on tapahtunut, vaan sitä voidaan käyttää apuna tulevaisuuden kehittämisessä. Opinnäytetyön taustana oli Laihian seurakunnalta tullut pyyntö saada opiskelija kirjoittamaan seurakunnan päiväkerhotyön historia yhdeksi teokseksi. Työn valmistumiseen annettiin ajankohdaksi maaliskuu 2012. Tällöin työ olisi valmiina kesällä 2012 järjestettävään päiväkerhotyön 40-vuotis juhlaan. Opinnäytetyöni on kaksiosainen. Siihen kuuluu teoreettinen osuus, joka keskittyy työn viitekehykseen, työalan historiaan sekä työn tutkimusmenetelmiin. Toinen osa koostuu produktiosta, joka on Laihian seurakunnan päiväkehotyön historiikki. Historiikin tarkoituksena oli kuvata Laihian seurakunnan päiväkerhotyötä koskevat vaiheet sen perustamisesta lähtien. Tietojen kerääminen tapahtui haastattelemalla työntekijöitä, etsimällä tietoa toimintakertomuksista, pöytäkirjoista sekä lehdistä ja lukemalla aikaisempia historiasta kirjoitettuja teoksia. Aiheen rajaus oli hyvin selkeä alusta alkaen, koska työssä piti kuvata päiväkerhotyön historian kaikki merkittävät vaiheet. Tavoitteena oli antaa selkeä kuva päiväkerhotyön vaiheista jokaiselle lukijalle. Päiväkerhotyötä on tehty Laihian seurakunnassa 40 vuotta ja se mainitaan vuonna 2004 valmistuneessa Laihian seurakunnan historiateoksessa. Tämän historiikin tarkoitus on tutkia päiväkerhotyötä syvemmin ja antaa tulevaisuuden työntekijöille ja vanhemmille tietoa tulevaisuutta varten. Laihian seurakunnan päiväkerhotyö on kokenut alkamisestaan asti paljon muutoksia ja sen on täytynyt muokata toimintaansa. Haasteita päiväkerhotyölle ovat luoneet uusien kerhomuotojen tuleminen ja vanhojen poistuminen, vanhojen työntekijöiden eläkkeelle siirtyminen, 1990-luvulla puhjennut lama ja sen tuomat resurssileikkaukset, viranhaltijoiden vaihtuvuus sekä kirkon aseman heikentyminen. Historiikissa on kuvailtu näitä vaiheita sekä se pitää sisällään myös kronikalle ominaisia piirteitä luoden lukijalle mielikuvan tehtävästä työstä..

6 Opinnäytetyöni on tehty yhteistyössä Laihian seurakunnan nykyisten työntekijöiden, eläkkeellä olevien työntekijöiden ja Diakonia-ammattikorkeakoulun kanssa. Opinnäytetyöni käsittelee aihetta sellaisen ihmisen näkökulmasta, joka ei tunne aihetta aikaisemmin. Työni antaa pohjatiedot varhaiskasvatuksesta ja tarkan kuvan päiväkerhotyön vaiheista yleisesti sekä paikallisesti Laihian seurakunnassa..

7 2 TEOREETTISET LÄHTÖKOHDAT. 2.1 Varhaiskasvatus Varhaiskasvatuksella tarkoitetaan alle kouluikäisten lasten kasvattamista. Tarkoituksena on tukea lapsen kehitystä tasapainoisesti ja vaikuttaa lapsen kasvuolosuhteisiin niin, että ne olisivat mahdollisimman laadukkaat. Varhaiskasvatuksesta voidaan puhua silloin, kun lapsen ja aikuisen välillä vallitsee kasvatuksellinen vuorovaikutussuhde. Tällaista voidaan havaita erilaisissa päivähoidon muodoissa, kolmannen sektorin tuottamissa palveluissa sekä lasten omassa kodissa. Kasvatustilanteet ovat joko suunniteltua toimintaa, jonkinlaisia tukitoimia tai sitten vain arkisia tilanteita, joissa vuorovaikutuksella on jonkinlainen kasvatuksellinen merkitys. (Isoaho 2010, 8.) Lapsen kasvatuksesta on vastuussa ensisijaisesti vanhemmat. Yhteiskunnan tuomien kasvatuspalvelujen tulee tukea vanhempien kotikasvatusta. Keskeinen lähtökohta on käydä suunnitelmallista ja tavoitteellista vuorovaikutusta, joka keskittyy leikin kautta toimimiseen. Yhteiskunnan tarjoamissa varhaiskasvatuspalveluissa tulee työntekijöiden omata kokonaisvaltainen käsitys lapsen kehityksestä sekä kasvusta. (Sosiaalija terveysvirasto 2002, 9.) Seurakuntien tekemä lapsityö lasketaan myös varhaiskasvatukseksi. Se on suunnattu alle kouluikäisiin lapsiin. Päiväkerhotyö, lasten kanssa toteutettavat leirit ja seurakunnan päivähoito ovat hyviä esimerkkejä siitä, miten seurakunnassa toteutetaan varhaiskasvatusta. Seurakunnan toteuttama varhaiskasvatus luetaan kolmannen sektorin tuottamiin palveluihin. Seurakunnan varhaiskasvatuksessa on kristillinen näkökulma ja siksi sitä kutsutaan kristilliseksi kasvatukseksi. Toiminnassa seurataan kirkon perustehtävää ja Raamatun sanomaa. Kristillisessä kasvatuksessa lapsia tuetaan kasvamaan tasapainoisesti sosiaalisiksi persooniksi, jotka ovat fyysisesti ja psyykkisesti terveitä. Hengellisyys on kuitenkin erottava tekijä, kun verrataan muihin varhaiskasvatuksen toteuttajiin. Kaikissa varhaiskasvatuksen muodoissa hengellisyyttä käsitellään, mutta seurakunnassa sitä luonnollisesti painotetaan enemmän ja se sisällytetään arkeen..

8 Jumala suhde pyritään alusta asti rakentamaan vahvaksi ja sellaiseksi, että sitä osaisi päivittäin hoitaa. (Isoaho 2010, 8.) Kristillisessä kasvatuksessa halutaan ohjata lapsi hyvään elämään, joka noudattaa Raamatun opetuksia sekä toimii yhteiskunnassa toimivana jäsenenä. Kristillisen kasvatuksen toimintamuotoja ovat pyhäkoulu, erilaiset kerhot, musiikki- ja kuorotoiminta, leiritoiminta sekä erilaiset tapahtumat, joita voidaan järjestää seurakunnassa tai sen ulkopuolella. Kasvatustyötä tehdään seurakuntalaisten lasten kanssa, mutta myös kirkkoon kuulumattomien lasten kanssa. Vanhempien läsnäolo kasvatuksessa on tärkeää, joten siksi varhaiskasvatuksen toteuttamisessa täytyy aina toimia kasvatuskumppanuussuhde vanhempien kanssa. Vanhemmat tai lapsen muut huoltajat ovat kuitenkin aina ensisijaisesti vastuussa lapsesta ja hänelle toteutettavasta kasvatuksesta. (Isoaho 2010, 8.) Kristillinen varhaiskasvatus luetaan seurakunnassa lastenohjaajien, lapsityönohjaajien ja lapsi- ja perhetyön pappien työksi. Ohjaava sisältö tulee varhaiskasvatuksen näkökulmasta katsotusta kristillisestä kasvatuksesta. Jokaisen työntekijän yksilöllinen kasvatusajattelu ja kristilliset arvot tulevat työssä näkyviin. (Kirkon varhaiskasvatuksen kehittämisryhmä 2008, 11.) Seurakunnalla kasvatuksen toteuttamisessa on osittain myös tuloksellisia tavoitteita, koska seurakunnan tulee pystyä jatkamaan omaa toimintaansa ja sen mahdollistaminen vaatii seurakuntalaisia. Kasvatuksessa pyritään siis siirtämään kulttuuriperintöä seuraavalle sukupolvelle. Kristillisessä kasvatuksessa ei tarkoituksena ole vain kasvattaa lasta uskoon, vaan kasvattaa lasta uskonnon avulla. Käyttämällä erilaisia opetuksia ja uskon vertauskuvia pyritään saamaan lapsi tiedostamaan oman toimintansa vaikutukset ja samoin lasta yritetään saada tutkimaan omaa minäkuvaansa. Kristillisessä kasvatuksessa on aina selkeästi kasvattaja ja kasvatettava, jotka toimivat vuorovaikutuksessa, mutta on tilanteita, joissa he toimivat yhdessä kasvajina. Kasvatuksen luonne tulee suoraan kirkolta ja sen arvoista. Kirkon oma olemus ja tehtävä määrittelevät toiminnan tavoitteet kasvatuksellisten tavoitteiden lisäksi. Kasvatus on siis kirkon tunnustukseen sitoutuvaa seurakunnan varhaiskasvatuksessa. (Tamminen, Vermasvuori, Niemi & Kontula 1987, 10–13.).

9 2.2 Päiväkerhotyö Päiväkerhoissa ikäryhmä vaihtelee seurakunnittain, mutta useimmiten kerhon voi aloittaa, kun on täyttänyt kolme vuotta. Kerhot loppuvat viimeistään, kun kouluikä on saavutettu. Päiväkerhotoiminta sisältää paljon erilaista toimintaa ja puuhaa. Yhdessäolon tärkeyttä painotetaan monissa seurakunnissa sekä kokonaisvaltaisen kasvatuksen tukemista. Kerhoissa leikitään, lauletaan, askarrellaan, pelataan ja pidetään satuhetkiä. Mielestäni päiväkerho on sosiaalisen kasvun kannalta lapselle hyvä kontakti. Kerhossa voi tavata uusia ystäviä ja siellä on mahdollisuus päästä opettelemaan yhdessä olemisen taitoja. Lastenohjaajat valvovat kerhoja ja tukevat lapsen oppimista ja kehittymistä. On vaikeaa sanoa, koska päiväkerhotoiminta on alkanut. Alussa toimintaa ei ollut määritelty työmuodoksi, vaan sitä oli siellä, missä sitä tarvittiin. Toimintaa on ensin ollut suurissa kaupungeissa, joista se on sitten levinnyt pienempiin. Päiväkerhotyö on saanut alkunsa siitä, että vanhemmat ovat toivoneet lapsillensa jotain mielekästä tekemistä. Kaupunkilaistuminen on ollut yksi syy toiminnan alkamiseen, koska perheet ovat muuttaneet kaupunkiin ja kaikille lapsille ei ole pystytty tarjoamaan mahdollisuutta osallistua päivähoitoon. Apua siis pyydettiin kirkolta. Tällöin kirkko tarjosi perheille apua järjestämällä päiväkerhoja. (Wennermark & Alopaeus – Karhunen 2004, 17.) Yksi vanhimmista päiväkerhoista on aloittanut Turussa. Vuonna 1945 tuomiokirkkoseurakunnassa aloitettiin leikkikoulu. Toive tällaiseen toimintaan oli tullut lasten vanhemmilta. Silloinen rovasti Väinö E. Hyvönen alkoi viedä asiaa eteenpäin, jolloin leikkikenttätoiminta määriteltiin yhdeksi työtehtäväksi tyttötyön alle. Näin monet äidit saivat tarpeellista apua lastensa kasvattamiseen. (Ahteenmäki–Pelkonen, Alopaeus–Karhunen, Porio & Suuronen 1986, 10.) Tampereella aloitettiin vuonna 1949 kokeiluluontoisesti päiväkerhotoiminta ja vuotta myöhemmin se virallistettiin vakituiseksi toiminnaksi. Silloin työtä pidettiin kotien auttamisena sekä diakoniana. Työtä tekivät diakonissat ja tyttötyönohjaajat. Osallistujamäärät kerhossa olivat heti suuret. Ensimmäisenä vuonna kerholaisia oli 200 ja heidän kanssaan toimi kuusi ohjaajaa. Pian alettiin huomata,.

10 että päiväkerhotyö ei palvele ainoastaan koteja ja lapsia virikkeellisenä toimintana, vaan se on hyvä mahdollisuus antaa kasteopetusta. Tavoitteeksi tuli opettaa Jeesuksesta, antaa mahdollisuus eri toimintojen avulla älylliseen kehitykseen sekä opettaa lapsia toimimaan ryhmän jäseninä. Kotien auttaminen otti askeleen eteenpäin, kun alettiin järjestää vanhempainiltoja ja äitikerhoja. Vanhempainilloissa oli mahdollisuus keskustella kasvatukseen liittyvistä kysymyksistä ja saada tukea kasvatukseen asiantuntijoilta. Päiväkerhotoiminnan kasvaessa haluttiin alkaa huomioida muut ryhmät, jotka olivat vielä toiminnan ulkopuolella. Toimintaa haluttiin laajentaa koskemaan erilaisia lapsiryhmiä. Ensimmäisenä järjestettiin kerhoja kuulovammaisille ja seuraavaksi kehitysvammaisille. Kerhot eivät kuitenkaan jääneet päiväkerhotyön piiriin, vaan niille muotoutui myöhemmässä vaiheessa omat työmuodot seurakunnassa. Näillä kerhoilla oli kuitenkin tärkeä merkitys päiväkerhojen luonteelle. Päiväkerhoissa halutaan auttaa kaikkia lapsia, vaikka heillä olisi vaikeuksia. Erilaiset vaikeudet tulee huomioida ja lapsia pyrittiin ohjaamaan tarvittavan alan asiantuntijoille. (Ahteenmäki–Pelkonen ym. 1986, 10–11.) Helsingissä päiväkerhotoiminta alkoi vuonna 1952. Ensimmäinen kokoontuminen järjestettiin Suurkirkon seurakuntakodissa. Vastaavaksi työntekijäksi ryhtyi lehtori Katri Ruusuvaara. Pääpaino uskonnollisissa asioissa oli turvallisuus. Vasta vuonna 1962 kirkkovaltuustossa päätettiin, että päiväkerhotoiminta on seurakunnallista toimintaa. Helsingissä lasten vanhemmat olivat toiminnassa aktiivisesti läsnä kehittäen toimintaa paremmaksi. Näin yhteys vanhempiin pysyi luontevana ja myönteisenä. Päiväkerhotyö on alkanut suurissa kaupungeissa, joista se on laajentunut pienempiin kaupunkeihin. Voidaan sanoa, että 1960luvulla päiväkerhot alkoivat olla yleisiä koko maassa. (Ahteenmäki–Pelkonen ym. 1986, 11–12.) Vuonna 1966 Suomen Pyhäkouluyhdistys asetti päiväkerhotoimikunnan. Toimikunnan ensimmäisenä tehtävän oli kartoittaa päiväkerhotoiminnan tarpeet ja luoda yleiskuva siitä, mitä päiväkerhotoiminta on. Tähän asti toimintaa on ollut vaikea määritellä ja se on ollut hyvin monimuotoista. Siitä kertoo sen eri nimitykset eri alueilla. Jossain toimintaa sanotaan päiväkerhoksi tai leikkikouluksi, jossain taas nappulakerhoksi. Toimikunta teki kyselyn seurakunnille. Se osoitti.

11 työntekijöiden koulutuksen ja kerhotilojen olevan hyvin erilaisia. Suosituimmaksi toiminnaksi kerhoissa todettiin laulaminen, leikkiminen ja askarteleminen. Kerhoissa toteutettava uskonnollinen kasvatus oli hyvin vaihtelevaa. Toisissa kerhoissa se oli säännöllinen 15 minuutin hartaushetki ja toisissa satunnaista keskustelua. Kysely johti siihen, että Suomen Pyhäkouluyhdistys alkoi valmistaa materiaalia päiväkerhotoiminnalle. Myös Kristillisen kasvatuksen keskuksessa oli huomattu päiväkerhojen mahdollisuudet. Kristillisen kasvatuksen keskuksen toimikunta laati muistion, jossa käsiteltiin kirkon kasvatustyön tarpeita. Tässä muistiossa päiväkerhot oli liitetty pyhäkoulutyöhön, joka tarkoitti sitä, että se kuului otsikon ”Kirkon oma kasvatustyö” alle. Kristillisen kasvatuksen keskus oli sitä mieltä, että päiväkerhoja tulisi käyttää hyväksi kotien tukemisessa kristillisessä kasvatuksessa. (Ahteenmäki–Pelkonen ym. 1986, 12.) Vuonna 1967 Seurakuntaopistolla Järvenpäässä järjestettiin ensimmäinen kerran neuvottelukokous, jossa käsiteltiin seurakunnan päiväkerhotyötä ja lastentarhatoimintaa. Kokouksessa olivat mukana Kristillisen kasvatuksen keskus, Suomen Pyhäkouluyhdistys ja Suomen Lastentarhanopettajaliitto, sekä lisäksi edustajia sosiaaliministeriöstä, koululaitoksesta, hiippakunnista ja eri seurakunnista. Päiväkerhotyön historian kannalta tämä neuvottelukokous oli hyvin merkittävä, koska paikalla oli paljon alan asiantuntijoita ja toiminnan kysymyksiä voitiin pohtia ääneen. Kokouksessa ehdotettiin, että päiväkerhotoiminta lisättäisiin osaksi kirkon kasvatustyötä. Toiminta haluttiin kehittää pysyväksi osaksi seurakunnan toimintaa, joka ei kuitenkaan kilpailisi muiden toimintamuotojen kanssa. Päiväkerhotoiminnasta tehtiin ensimmäiset tarkat tilastoinnit samana vuonna. Toimintaa järjestäviä seurakuntia oli 188 ja lapsia kerhoissa kävi 24640. Keskimäärin laskettiin, että lapsia jokaisessa kaupunkiryhmässä oli noin 28 ja maalaisryhmissä 32. (Ahteenmäki–Pelkonen ym. 1986, 13.) Järvenpäässä järjestetty neuvottelukokous johti siihen, että vuonna 1968 kokoontui laajennettu piispainkokous, jossa päiväkerhotyön kehittäminen ja ohjaaminen uskottiin Suomen Pyhäkouluyhdistykselle ja Finlands Svenska Söndagsskolförbundille. Piispainkokous kehotti heitä tekemään yhteistyötä suunnittelun ja opetussuunnitelman laatimisessa Kristillisen kasvatuksen keskuksen kanssa. Suomen Pyhäkouluyhdistys perusti päiväkerhotoimintaa varten koulu-.

12 tusohjaajan toimen ja työ uskottiin lehtori Anja Poriolle. (Ahteenmäki–Pelkonen ym. 1986, 13.) Kirkon kasvatusasiainkeskus hyväksyi vuonna 1971 malliohjesäännön päiväkerhotoiminnalle. Päiväkerhon ikäryhmäksi määriteltiin 4–7 -vuotiaat ja suurimmaksi ryhmäkooksi asetettiin 20 lasta. Tavallisesti ryhmä sai kokoontua kaksi kertaa viikossa ja kerho sai kestää kolme tuntia kerrallaan. (Hänninen & Valli 1986, 153.) Piispainkokouksessa vuonna 1975 hyväksyttiin päiväkerhotyölle tavoitteet. Tällöin päiväkerho on lisätty seurakunnan keskeiseksi työmuodoksi. Tämän lisäksi se antaa kristillistä kasvatusta ja kasteopetusta. Toiminnan tarkoituksena on myös antaa lapsien vanhemmille tukea kasvatustehtävässään. Jotta kasteopetusta voidaan toteuttaa alle kouluikäisen lapsen kanssa, tulee ottaa huomioon toimintaa suunnitellessa lapsen tarpeet ja kyvyt. Työmuoto on saanut luonteensa jo hyvin alkuvaiheessa, kun erityiskerhot olivat yleisempiä. Tästä muodostui perusperiaatteeksi tahto auttaa kaikkia lapsia. Toiminnassa on kyse vuorovaikutuksesta. Lapsi ja lastenohjaaja ovat kerhojen ajan monia tunteja yhdessä ja se tarkoittaa, että lapsen tarpeet täytyy pystyä ottamaan laaja-alaisesti huomioon. Toiminnan erilaisten muotojen täytyy välittää lapsille kristillistä sanomaa. (Wennermark & Alopaeus – Karhunen 2004, 20–21.). 2.3 Lastenohjaaja Lastenohjaajalla tarkoitetaan henkilöä, joka on suorittanut lapsi- ja perhetyön perustutkinnon tai sitä aikaisemman tutkinnon. Tutkinto on toisen asteen ammatillinen koulutus, joka edustaa humanistista ja kasvatuksellista alaa. Piispainkokouksessa on päätetty, että tällä tutkinnolla on mahdollista työskennellä kirkon päiväkerhoissa ja muissa lastenohjaajan tehtävissä. Lastenohjaajakoulutusta järjestää tällä hetkellä Jaakkiman kristillinen opisto, Jyväskylän kristillinen opisto, Seurakuntaopisto, Kalajoen kristillinen opisto, Kaustisen evankelinen kansanopisto, Kristliga folkhögskolan i Nykarleby, Lahden diakonian instituutti, Lapuan kristillinen opisto, Portaanpään kristillinen kansanopisto, Sisälähetysseu-.

13 ran oppilaitos, Turun kristillinen opisto ja Ylitornion kristillinen kansanopisto. (Suomen evankelis-luterilainen kirkko i.a.) Lastenohjaajan perustehtävä on tukea lapsen ja perheen kasvua kirkossa ja yhteiskunnassa. Kasvatuksessa pyrkimyksenä on osallistaa lapsi yhteiskuntaan ja omaan kulttuuriin sekä edistää lapsen hyvinvointia. Seurakunnassa työskennellessä lastenohjaajan tulee tukea lapsen ja hänen perheensä kristillistä kasvatusta. Lastenohjaajan työ on huolenpitoa, ohjausta, kasvatusta ja hoitoa. Lastenohjaajien tulee luoda hyvät suhteet vanhempiin edistämällä kasvatuskumppanuutta sekä tehdä yhteistyötä muiden lasta hoitavien tahojen kanssa, kuten päivähoito ja koulu. (Kirkon lastenohjaajat ry i.a.) Suomen Pyhäkouluyhdistys alkoi 1960-luvulla järjestää koulutusta lastenohjaajille. Halukkaille järjestettiin paljon erilaisia koulutuksia ja osanotto niihin oli odotettua suurempi. Myös Mannerheimin Lastensuojeluliitto järjesti paljon erilaisia lapsia koskevia kursseja, jotka olivat suosittuja. (Ahteenmäki–Pelkonen ym. 1986, 12.) Lastenohjaajakoulutus laajeni vuonna 1969. Suomen Raamattuopistossa, joka sijaitsee Kauniaisissa, aloitettiin pidempi kahden kuukauden kurssi. Aikaisemmat lastenohjaajakoulutukset olivat kestäneet muutaman päivän. Kurssia johti Lehtori Kirsti Ijäs. Tärkein teema kurssilla oli Raamatun tunteminen. Samana vuonna järjestettiin laajennettu piispainkokous, jossa hyväksyttiin toiminnanohjaajien pätevyysvaatimukset ja koulutussuunnitelma. Suomen Kirkon Seurakuntaopisto sai tehtäväkseen järjestää toiminnanohjaajakurssin. Ensimmäinen toiminnanohjaaja kurssi järjestettiin vuotta myöhemmin Suomen Kirkon Seurakuntaopiston Säätiön Pyhäkouluopistossa. Lehtori Hanna - Liisa Ranta toimi kurssin vetäjänä. (Ahteenmäki–Pelkonen ym. 1986, 13–15.) Kirkon kasvatusasiain keskus hyväksyi päiväkerhojen työntekijöiden koulutukseen liittyvät tarkennukset vuonna 1971. Päiväkerhojen lastenohjaajien tulisi suorittaa kolmen kuukauden kurssi ollakseen päteviä työskentelemään. Päiväkerhojen toiminnanohjaajille alettiin järjestää myös kolme kuukautta kestävää koulutusta. Kursseille oli mahdollista päästä, jos oli aikaisemmin suorittanut las-.

14 tentarhanopettajan, nuoriso-ohjaajan tai sosiaalikasvattajan tutkinnon. Viitenä päivänä viikossa kerhoa pitäviltä lastenohjaajilta vaadittiin sama kolmen kuukauden kurssi kuin toiminnanohjaajilta. (Hänninen & Valli 1986 153.) Vuonna 1975 piispainkokous käsitteli toiminnanohjaajankoulutusta ja lastenohjaajakoulutusta. Molemmat koulutukset tarkistettiin ja toiminnanohjaajien koulutus hyväksyttiin 450 tuntisena ja lastenohjaajien koulutus 500 tuntisena. Samoin hyväksyttiin neljä 80 tunnin pituista täydennyskoulutusta. Koulutuksien aihepiirit olivat raamattutieto ja päiväkerhon hartaushetket, ihmissuhteet päiväkerhotyössä, lapsen kasvu ja uskonnollinen kehitys sekä luova kokonaisilmaisu. Vuotta myöhemmin annettiin piispainkokouksen taholta uudet ohjeet lastenohjaajakoulutukseen hakeutumisesta. (Ahteenmäki–Pelkonen ym. 1986, 15–16.) Vuonna 1980 piispainkokouksessa tarkistettiin seurakunnan päiväkerhon lastenohjaajakurssin koulutussuunnitelma ja jatkokoulutussuunnitelma. Lastenohjaajille tarkoitettu täydennyskoulutus annettiin hiippakuntien tehtäväksi. Koulutussuunnitelman tarkistukseen päädyttiin, koska päiväkerhotyö oli vakiintunut seurakunnissa ja koulutuskokemukset olivat lisääntyneet. Seurakunnissa oli syntynyt uusia kerhomuotoja, jotka vaativat kouluttautumista. Yksi vaikuttava tekijä koulutussuunnitelman tarkistamiseen oli ilmapiirin muuttuminen. Seurakunnissa haluttiin päästä eroon työmuotokeskeisyydestä, joka korvattaisiin ikäryhmäkeskeisyydellä. Kirkon kasvatustoiminnan kokonaisohjelman syntyminen vuonna 1977 muutti myös lastenohjaajien koulutuksen perustavoitteita. Yleistavoite jaoteltiin kolmiosaiseksi. Lastenohjaajien tuli valmistuttuaan pystyä suunnittelemaan ja toteuttamaan toimintaa siten, että se edistää lasten persoonallisuuden monipuolista kehitystä, erityisesti huomioonottaen uskonnollisen elämän. Ohjaajan tuli luoda läheinen kontakti lapseen, lapsiryhmään ja lasten vanhempiin. Tarkistuksen jälkeen todettiin, että käymällä lastenohjaajakurssin (500 tuntia), voi ohjata lapsiryhmää, joka kokoontuu kaksi kertaa viikossa ja jonka kerhokerta kestää alle kolme tuntia. Jatkokoulutukseen mentäessä tuli lastenohjaajan osallistua kolmelle tunnille, jotka olivat kaikille yhteisiä sekä yhdelle vapaasti valittavalle jatkokurssille, joka oli kuitenkin piispainkokouksen hyväksymä. Vapaasti valittavan jatkokurssin tarkoitus oli pyrkiä erikoistamaan lastenohjaajia omalle työalalleen. Vaihtoehtoisesti oli mahdollista erikoistua päiväkerho-.

15 työhön, kolmivuotiaitten kerhon ohjaamiseen tai iltapäiväkerhon ohjaamiseen. Kun lastenohjaaja on saanut suoritettua neljä jatkokurssia, oli hän silloin pätevä ohjaamaan viisi kertaa viikossa kerhoa, jonka kesto on alle neljä tuntia. Jos lastenohjaajalla oli yli kaksi kerhoa viikossa, hänen tarvitsi käydä jatkokoulutus. (Ahteenmäki–Pelkonen ym. 1986, 16–17.) Aiemmin mainitun lastenohjaajakurssin lisäksi alettiin vuonna 1982 järjestää pidempää lastenohjaaja-leikinohjaajakoulutusta. Kurssi aloitettiin kokeiluluontoisena neljässä kristillisessä opistossa, joita olivat Jaakkiman Kristillinen opisto, Kaustisen Evankelinen Kansanopisto, Luther-opisto ja Kristliga Folkhögskolan i Nykarleby. Koulutuksen kesto oli yksi lukukausi, joka sisälsi noin 1300 tuntia. Aloitteen koulutukseen teki kouluhallitus ja siihen sisältyvä koulutussuunnitelma tehtiin yhteistyössä sosiaalihallituksen ja kouluhallituksen kanssa. Koulutuksesta noin kolmannes oli yleissivistäviä aineita. Koulutus sisälsi paljon varhaiskasvatuksen sekä leikkitoiminnan piiriin kuuluvia oppiaineita, kuten kasvatustiedettä, psykologiaa, ilmaisuaineita, teologisia aineita ja käytännön ohjaustoimintaa. Koulutuksesta sai pätevyyden päiväkerhojen lastenohjaajaksi ja se myös mahdollisti toimimisen perhepäivähoitajana. Samana vuonna tilastoitiin lastenohjaajia olevan Kirkon sopimusvaltuuskunnan mukaan 2470 ja tästä lukumäärästä 120 toimii vastaavan lastenohjaajan tehtävässä. Päiväkerhon toiminnanohjaajia tilastoitiin olevan 90 ja Pyhäkouluopistosta valmistuneita toiminnanohjaajia oli 135. Vuotta myöhemmin järjestettiin ensimmäistä kertaa Kirkon lapsityön neuvottelupäivät. Paikkana toimi Seurakuntaopisto. (Ahteenmäki–Pelkonen ym. 1986, 18.). 2.4 Leikki-ikä Leikki-ikä on lapsen kehityksen kannalta hyvin tärkeä vaihe, jolloin opittaviin taitoihin kuuluu muun muassa kielellinen kehitys, muistin kehittyminen, hieno- ja kokonaismotoriikan kehittyminen sekä sosiaalisten taitojen opetteleminen. Ikävaihe sijoittuu noin 2–6 -ikävuoden kohdalle. Lapsen kehittyminen on aina riippuvainen siitä ympäristöstä, joka lapselle tarjotaan. Leikki-iässä lapsen ympäristöjä ovat koti- ja päivähoitoympäristöt sekä mahdollisesti sukulaisten tuomat.

16 verkostot. Vuorovaikutussuhteet ovat näissä ympäristöissä tärkeät, koska ne luovat pohjan sosiaaliselle oppimiselle. Hyvässä kasvuympäristössä aikuinen toimii johdonmukaisesti, ennakoivasti sekä arvostaen lapsen olemassaoloa. Oppimiselle tärkeää on, että lapsi pystyy luomaan turvallisen suhteen läsnä olevaan aikuiseen. Luottamuksen kautta lapselle syntyy rohkeus tutkia ympäristöään ja opetella uusia asioita hyväksyvässä ympäristössä. Aikuisella on siis lapsen kehityksen kannalta hyvin tärkeä rooli kasvattajana. Aikuisen tulisi olla hyvin selvillä lapsen meneillään olevasta kehitysvaiheesta, jotta lapsen kehittymiselle ei aseteta esteitä tai lapselle ei anneta tarpeeksi aikaa oppia oman ikävaiheen asioita. (Nurmi ym. 2006, 18–19.) Leikki-ikä sijoittuu vaiheeseen, jota kutsutaan esioperationaaliseksi. Silloin lapsen ajattelussa tapahtuu muutoksia. Lapsi jättää sensomotorisen vaiheen ja alkaa ajatella esittävällä tavalla. Lapsen kielitaito alkaa kehittyä huomattavan nopeaa vauhtia ja lapsi pystyy luomaan kuvitteellisia leikkejä. Lapsi käy läpi myös intuitiivisen ajattelun vaiheen, jossa hän pystyy hahmottamaan ja luokittelemaan ympäristössään olevia asioita ja esineitä. Lapsi kuitenkin vaatii tässä vaiheessa vielä välittömän mahdollisuuden havaita asiat. Ikäkauden alussa lapsi alkaa oppia sanojen merkityksen ja sitä pidetään varsinaisen ajattelun alkuvaiheena. Lapsi kuvittelee tässä vaiheessa vielä oman sanansa olevan määrittäjä muutoksille. Samoin lapsi kokee oman näkökulmansa olevan ainoa oikea. Tätä kutsutaan egosentrisyydeksi, eli lapsi ei hahmota vielä eri näkökulmia. (Nurmi ym. 2006, 19–22; Vilkko–Riihelä & Laine 2005, 65–66.) Esioperationaalisen vaiheen lopussa lapset pystyvät jo hahmottamaan kokonaisuuksia. He pystyvät luomaan ja noudattamaan sääntöjä, joita leikeissä on sekä he ymmärtävät pääsääntöisesti oikean ja väärän sekä kielletyn ja sallitun erot. Lapsi kuitenkin sekoittaa vielä tässä vaiheessa vahingon ja tahallisuuden. Lapsi kokee useimmiten, että tapahtuman suuruus määrittelee teon tahallisuuden. Jos vahingossa pelissä kaverit törmäävät, sitä voidaan pitää vahinkona, mutta ikkunan rikkoutuminen nähdään tahallisena. Usein myös vahingontekijällä on merkitys. Turvallisen aikuisen kanssa pienet kopsahdukset tai törmäilyt ovat vahinkoja, mutta samanikäisen ja vertaisen lapsen kanssa tahallisia tekoja. (Nurmi ym. 2006, 19–22; Vilkko–Riihelä & Laine 2005, 65–66.).

17 Sosiaaliset taidot kuvaavat lapsen kykyä pystyä tulemaan toimeen arkipäivän tilanteissa. Ongelmien ratkaiseminen, onnistumisen kokemukset, omien tunteiden ymmärtäminen ja tunteiden ilmaiseminen ovat esimerkkejä tilanteista, joita tämän ikävaiheen lapset kohtaavat päivittäin. Lapsen sosiaaliset taidot kehittyvät tässä ikävaiheessa kaikista eniten. Lapsen kielellinen kehitys parantuu jatkuvasti ja se tuo kommunikointiin uuden ulottuvuuden. Mielikuvitus- ja roolileikit tulevat mukaan tässä vaiheessa. On tärkeää, että lapsi kuuluu johonkin ryhmään, koska sieltä lapsi saa ystävyyssuhteita ja yhteenkuuluvuuden tunteen. Ryhmässä hän oppii vastavuoroisuutta ja hän voi kasvattaa empatian kykyä. Vuorovaikutuksella oman perheen kanssa on tärkeä merkitys lapsen sosiaalisten taitojen kannalta. (Nurmi ym. 2005. 54–55.) Vuorovaikutusta voidaan tarkastella kahdelta eri kantilta, joita ovat suorat ja epäsuorat vaikutukset. Vanhemmat voivat vaikuttaa suoralla tavalla lapsen sosiaalisiin taitoihin luomalla tilanteita, joissa lapsi pääsee kohtaamaan ystäviään. Suoraa vaikuttamista on myös se, että aikuiset seuraavat lasten leikkiä ja auttavat riitatilanteissa, luovat leikille sääntöjä sekä auttavat leikin toteuttamisessa. Aikuisten ei tule kuitenkaan ohjata leikkiä. Epäsuora vaikuttaminen tarkoittaa tulkitsemista. Lapsi tulkitsee perheen ilmapiiriä ja sitä kuinka ihmiset ovat vuorovaikutuksissa toisiinsa. Tällöin lapsi tulkitsee myös vanhempien huono oloa ja ristiriitoja. On tutkittu, että turvallinen ympäristö ja vanhempiin kiintyminen helpottaa lapsia luomaan ystävyyssuhteita ja parantaa heidän vuorovaikutustaan leikeissä sekä ongelmatilanteissa. (Nurmi ym. 2005. 54–55.). 2.5 Historiikki On vaikeaa määritellä yksityiskohtaisesti mitä historiikki tarkoittaa. Sen toteutus voi olla monenlainen. Historiikkia tehtäessä on hyvä olla tietoinen siitä, mitä siinä tulee olla ja varsinkin, mitä siinä ei saa olla. Näin voidaan tehdä sellainen työ, jonka tavoitteet ovat realistiset. Historiikki ei ole tieteellinen tutkimus menneisyydestä, mutta sen ei myöskään tule olla vain kuulopuheiden perusteella kirjoitettu kirjoitelma, jonka todenperäisyydestä ei voida olla varmoja. Historialli-.

18 sia kirjoituksia on monenlaisia. Vertaamalla historiikkia muihin kirjoituksiin on helpointa saada kuva historiikin ominaisuuksista. (Katajala 1990, 18–19.) Useasti erilaisten järjestöjen tai yhdistysten juhlissa esitellään kronikka, joka tarkoittaa historiaan liittyvää esitystä, jossa yleensä muistellaan menneisyyttä kirjoittajan omasta näkökulmasta ja muistelmien tukena saattaa olla jonkinlainen kirjallinen lähde. Lähteinä voi olla järjestöjen tai yhdistysten kokousten pöytäkirjat. Jos työssä ei ole ollenkaan lähteitä, niin silloin kyseessä on muistelmat. Historiikkia tehdessä käytetään lähteenä paikallishistoriallista kirjallisuutta. Pelkästään kirjallisuutta lähteenä käyttävää kirjoitelmaa ei kuitenkaan voida sanoa historiikiksi. Historiikissa tulee aina olla mukana alkuperäislähteitä. Kun verrataan historiikkia paikallishistoriaan ja historiantutkimukseen on se yleensä paljon suppeampi ja keskittyy vain yhteen osa-alueeseen, kun taas paikallishistorian tarkoitus on antaa kokonaisvaltainen kuva paikan historiasta ja sen vaiheista ja historiantutkimuksen tarkoituksena on selvittää jokin historiaa koskeva ongelma. Toinen eroavaisuus näihin kahteen kirjoitelmaan on niihin kohdistuva kritiikki. Paikallishistorian ja tieteellisen historiatutkimuksen tulee pystyä vakuuttamaan tieteelliseltä näkökannalta, kun taas historiikin tavoitteena ei ole tehdä kirjoitelmaa, jota voitaisiin käyttää tieteelliseen tutkimukseen. Historiikin tulee kuitenkin olla luotettava kuvaus kuvattavan asian menneisyydestä. Voidaan siis sanoa, että historiikkia tehdessä käytetään useita lähteitä ja se on suorasanainen kirjoitelma. Työn laajuus voi vaihdella paljon riippuen käsiteltävän aiheen historian laajuudesta. (Katajala 1990, 18–19.).

19 3 TOIMINTAYMPÄRISTÖ. Toimintaympäristönä tutkimukselleni toimii Laihian seurakunta. Laihian seurakuntaan kuuluu noin 7000 jäsentä ja se sijaitsee Pohjanmaan maakunnassa Laihianjoen yläjuoksulla. Laihia irtaantui Mustasaaren ja Isonkyrön osista omaksi kappeliksi vuonna 1508 ja myöhemmin omaksi seurakunnaksi. Laihian seurakunta on osa Lapuan hiippakuntaa ja sen puukirkko on vuodelta 1805. Seurakunnalla on noin 20 työntekijää ja suuri vapaaehtoisten joukko. (Laihian Seurakunta i.a. a.) Seurakunnan toiminta koskettaa kaikkia ikäluokkia. Toiminta on hyvin monipuolista ja säännöllistä kaikissa ikäluokissa. Seurakunnan toiminta on kokoajan kehittyvää ja sitä kehittämässä ovat seurakunnan työntekijät, luottamushenkilöt ja seurakuntalaiset. Sunnuntain jumalanpalvelus on toiminnan ydin, jossa ihminen kohtaa Jumalan ja Jumala ihmisen. Muita seurakunnan työmuotoja ovat mm. diakoniatyö, lähetystyö, pyhäkoulutyö, päiväkerhotyö, rippikoulutyö ja aikuistyö. (Laihian Seurakunta i.a. b.) Laihian seurakunnassa päiväkerholla tarkoitetaan seurakunnan järjestämää kerhotoimintaa pääsääntöisesti 3–5 -vuotiaille lapsille. Päätehtävä on kastekäskyn toteuttaminen ja kristillinen kasvatus. Päiväkerhotoiminta tapahtuu kristillisessä hengessä yhteistyössä kotien kanssa. Sen tarkoituksena on edistää lasten yksilöllistä ja sosiaalista kehitystä heidän ikäkauttaan ja edellytyksiään vastaavalla tavalla. Hartauksien, leikkien ja yhteisen tekemisen lähtökohtana on kirkon varhaiskasvatuksen visio ”Lapsi on osallinen”. Sitä toteutetaan lapsilähtöisesti ja aikuisjohtoisesti. (Laihian seurakunta 2010, 32.) Päiväkerhojen pituudet vaihtelevat kahden ja kolmen tunnin välillä riippuen kerholaisten iästä. Kerhokerta alkaa aina vapaalla leikillä, jonka jälkeen pidetään nimenhuuto. Nimenhuudon jälkeen on vuorossa alkuhartaus. Hartaudessa luetaan yleensä jokin raamatunkertomus ja lauletaan. Hartaus saatetaan myös lopettaa yhteiseen leikkiin. Hartauden jälkeen on vuorossa ruokarukous ja omien eväiden syöminen. Tämän jälkeen usein alkaa askarteluhetki tai jokin muu.

20 ohjattu toiminta. Ohjatun toiminnan jälkeen on taas vuorossa vapaa leikki. Viimeiseksi kerhossa on vuorossa loppupiiri, joka sisältää lyhyen rukouksen ja kiitoksen kerhopäivästä. (Marjatta Järvimäki, henkilökohtainen tiedonanto 7.6.2011.) Tällä hetkellä Laihian seurakunnassa kokoontuu kevätkaudella yhdeksän päiväkerhoryhmää ja syksyllä viisitoista. Myös kaksi avointa päiväkerhoryhmää kokoontuu viikoittain. Päiväkerhotyölle kuuluu myös esikouluvierailut. Jokaisessa esikouluryhmässä vieraillaan kerran kuukaudessa ja pidetään hartaus. (Laihian seurakunta 2010, 32–33.).

21 4 TUTKIMUSMENETELMÄT. 4.1 Kvalitatiivinen tutkimusmenetelmä Tyypillisiä piirteitä kvalitatiiviselle tutkimukselle on, että tarkoituksena on kerätä aineistoa luonnollisista ja todellisista tilanteista. Tiedonkeruussa suositaan ihmisten käyttämistä, koska tutkija pystyy paremmin luottamaan haastatteluissa tekemiin havaintoihinsa. Apuvälineinä käytetään lomakkeita ja testejä. Tutkimuksen tarkoituksena on tuoda esiin yllättäviä seikkoja, eikä niinkään tutkia ja testata olemassa olevia teorioita. Metodeina suositaan sellaisia, joissa erilaiset näkökulmat tulevat esille, sekä tutkittavan ääni pääsee kuuluviin. Teemahaastattelu, osallistuva havainnointi, ryhmähaastattelut, ja dokumenttien diskursiiviset analyysit ovat esimerkkejä toimivista metodeista. Tutkimukseen osallistuvat valitaan tietyin perustein eikä satunnaisesti. Tällä tavoin pyritään pääsemään tutkittavassa aiheessa syvälle asiantuntijatasolle. Tutkimusta ei voida aikataulullisesti ja suunnitelmallisesti sitoa, vaan sen tulee olla joustava ja muuntautumiskykyinen olosuhteiden mukaan. Aineisto ja tutkimuskohde ovat ainutlaatuisia, koska tutkijan havainnot eroavat tutkijan arvomaailman mukaisesti aiemmin tehdyistä tutkimuksista. (Hirsjärvi, Remes & Sajavaara 2007, 156–160.). 4.2 Historiantutkimus Historiantutkimus on ollut tieteenalana vasta vähän aikaa. Siitä muodostui akateeminen oppiaine vasta 1800-luvulla. Historiaa on kuitenkin esitetty niin kauan, kun ihmisiä on ollut olemassa. Historian kirjoittamisen tieteellistyminen voidaan huomata, kun tarkastellaan historiantutkimusta Leopold von Ranken esittämästä näkökulmasta. Hänen mielestä historiantutkijan tehtävä on selkeästi vain selvittää miten asiat olivat. Hän halusi päästä ulos siitä ajatusmallista, että historia olisi elämän opettaja. Edellytys tähän näkökulmaan on se, että historiantutkimuksella pyritään oikomaan tai erottamaan niitä näkemyksiä, joita asiasta ennen historiantutkimusta on ollut. (Kalela 2000, 50–51.).

22 Historiantutkimuksen tavoitteena on rekonstruoida menneisyys. Tutkijan on pystyttävä irtaantumaan nykypäivästä. Tällä tavoin tutkimuskohde tulee esitettyä aidommin ja totuudenmukaisesti. Itsensä irtaannuttamisella pyritään poistamaan omat mielipiteet ja suhtautumiset. Oman yhteiskunnan nykyisyys ja tulevaisuus on muuten vaarassa sekaantua historiantutkimukseen. (Elton 1989, 65–66.) Historiantutkimusta käytetään nykyään monissa tiedekunnissa. Jotkut yliopistot pitävät sitä yhteiskuntatieteellisenä tai valtio-opillisena alana, kun taas jotkut luokittelevat sen humanistiseen tieteenalaan. Nykyään historiantutkimusta tehdään enemmän subjektiivisesta näkökulmasta kuin ennen. Historian tulkinta tulee yhä enemmän tutkijan omista lähtökodista. Teorioita ja erilaisia tutkimusmetodeita käytetään yhä enemmän. Historiantutkimusta halutaan vertailla ja rinnastaa yhteiskuntatieteelliseen ja humanistisen tieteen alaan. Subjektiivisuutta pyritään kuitenkin vähentämään itsensä irtaannuttamisella. Historiantutkimus pitää sisällään monia ominaisuuksia ja lähestymistapoja, joten siksi se on tänä päivänä moni- ja poikkitieteisempää. Historiantutkimusta sanotaan hyvin lähdekeskeiseksi ja tutkimustulokset riippuvat lähteiden saatavuudesta. Ennen historiantutkimusta tehtiin vain ja ainoastaan arkistoista löytyvän materiaalin avulla, mutta historiantutkimuksen monipuolistumisen vuoksi nykyään lähteinä voi olla valokuvat, äänitteet, elokuvat, lehdet, haastattelut ja esineet. Lähes kaikki ihmisen tuottama materiaali voi toimia aineistona historiantutkimuksessa. Kuitenkin tulee pitää mielessä lähteistäminen ja lähdemateriaalin analysointi. (Autio– Sarasmo 2008.) Ensimmäisenä historiantutkimusta aloittaessa on tärkeää määritellä tutkimuskysymykset. Tutkimuskysymyksellä määritellään se, mitä koko tutkimuksella halutaan selvittää. Prosessi on hyvä aloittaa tekemällä tutkimussuunnitelma, joka pitää sisällään tavoitteet, kysymykset, hypoteesit ja aineistot. Työn edetessä kysymykset saattavat muuttua. Historiantutkimusta aloittaessa on myös tärkeää pohtia sitä, kenelle tutkimus suuntautuu. Useimmat tutkimukset ovat suunnattu kansainväliseen työhön, mutta tilaustyöt ovat alkaneet yleistyä. Erilaiset tilaustutkimukset ja historiikit ovat usein suunnattu tavalliselle lukijalle, jolloin työn tekstin tulee olla jokaiselle ymmärrettävää. (Autio–Sarasmo 2008.).

23 4.3 Teemahaastattelu Teemahaastattelu eli puolistrukturoitu haastattelu mielletään usein aluksi tavalliseksi haastatteluksi, mutta se eroaa monella tavalla muista tutkimushaastattelun lajeista. Teemahaastattelussa haastateltavat ovat tarkasti valittuja. He ovat haastateltavan aiheen asiantuntijoita. Teemahaastatteluun määritellyt kysymykset koskevat haastateltavan kokemia asioita. Haastattelussa korostetaan elämysmaailmaa ja haastateltavan omia näkemyksiä. Haastattelumetodi ei sido haastattelijaa noudattamaan mitään tiettyä kaavaa tai määritteitä. Haastattelukertoja voi olla useita ja haastattelun kulkua ei määrittele mikään valmis kaava. (Hirsjärvi & Hurme 2000, 47–48.) Haastateltavien kanssa on mahdollista päästä paljon syvemmälle aiheeseen esittämällä tarkentavia kysymyksiä heti, kun saa vastauksia aikaisemmin esitettyihin kysymyksiin. Tällä tavalla teemahaastattelu sivuaa strukturoimatonta haastattelua, koska haastateltavien vastauksien perusteella on tarkoitus luoda haastattelulle jatkoa. Teemahaastattelua kutsutaan puolistrukturoiduksi haastatteluksi. Se on enemmän lähempänä strukturoimatonta haastattelua. Yksi haastattelun osa-alue eli haastattelun aihepiiri tai teema-alue on kaikille sama, joten näin ollen teemahaastattelu luokitellaan puolistrukturoituihin haastattelumenetelmiin. (Hirsjärvi & Hurme 2000, 45–48.) Teemahaastattelua varten tulee tehdä haastattelurunko, joka pitää sisällään haastattelussa läpi käytäviä teemoja. Tarkoitus ei ole luoda yksityiskohtaista luetteloa kysymyksistä. Haastattelurunko toimii haastattelijan muistilistana ja samalla sillä voidaan ohjata haastattelua kulkemaan oikeilla raiteilla. Myös haastateltava voi toimia tarkentavana osapuolena haastattelussa. (Hirsjärvi & Hurme 2000, 66–67.).

24 5 HISTORIIKIN KIRJOITTAMINEN. 5.1 Tiedon hankinta ja valmistelu Ensimmäinen vaihe piti sisällään tutkimuskysymyksen asettamisen. Koska kyseessä oli tilaustyö, tulivat työni vaatimukset Laihian seurakunnalta. Tutkimuksen tarkoitus oli selvittää miten päiväkerhotyö on saanut alkunsa ja kuinka se on kehittynyt historiansa aikana. Yksi vaatimus työlle oli, että historiikki pitäisi sisällään sen tunnelman, joka päiväkerhossa on vuosien varrella ollut. Perinteinen historiikki ei itsessään pidä tällaista tunnelmointia sisällään. Kun yhteinen linja tulevasta historiikista oli saatu sovittua yhteistyötahon kanssa, alkoi yhteystietojen etsiminen. Sain listan mahdollisista haastateltavista henkilöistä toukokuussa 2011. Yhteyshenkilöni tahtoi, että teen historiikkia varten haastatteluja, jotta työ saisi kronikalle ominaisia piirteitä. Teemahaastattelu tuntui parhaimmalta haastattelumetodilta. Aloin sopia haastatteluja kesäkuulle. Sain sovittua neljä haastattelua yhdelle viikolle. Haastateltavat olivat eläkkeellä olevia lastenohjaajia sekä eläkkeellä oleva päiväkerhotyön toiminnanjohtaja. Matkustin Laihialle tekemään haastattelut ja keräämään muun materiaalin kesäkuun ensimmäisellä viikolla 2011. Kaikki kulut maksoi Laihian seurakunta. Heti saapuessani Laihialle oli ensimmäinen tapaaminen, jossa todettiin yhteinen linja tulevalle historiikille. Kävimme yhteyshenkilöni kanssa läpi arkistoja sekä hän näytti tilat haastatteluja varten. Aloin tutkia arkistoja ja valokopioida toimintakertomuksia vuodesta 1972 eteenpäin. Toimintakertomusten valokopioiminen oli pitkä prosessi ja se jatkui koko viikon ajan. Toimintakertomuksista oli olemassa sähköiset versiot vasta vuodesta 2006 alkaen. Toimintakertomuksien lisäksi materiaalia löytyi paljon kirkkoneuvoston ja kirkkovaltuuston pöytäkirjoista, sekä lapsityön johtokunnan pöytäkirjoista. Viikon aikana työntekijät toivat minulle kuvia ja lehtiartikkeleita, joita olivat ottaneet vuosien varrella talteen. Laihian seurakunnan historiasta on muutama vuosi sitten ilmestynyt kirja, joka piti sisällään myös lyhyen luvun päiväkerhotyöstä. Tämä lyhyt kuvaus antoi hieman suuntaa sille, mitä pääkohtia päiväkerhotyön historiassa on ollut..

25 Haastattelut aloitin toisena päivänä, kun olin Laihialla. Kaksi haastattelua pidin seurakuntatalolla ja kahteen muuhun haastatteluun matkasin haastateltavien luokse. Haastattelujen kestot olivat noin 30–45 minuuttia. Ennen haastattelun alkua tuli kuitenkin keskusteltua milloin mistäkin. Keskustelu ennen haastattelua auttoi varsinaista haastattelutilannetta. Haastateltavat saivat tietää tarkemmin, mistä oli kyse ja näin ilmapiiri oli heti rennompi. Ennen haastattelun alkamista tuli myös pyytää luvat haastattelun taltioimiseen. Haastattelujen taltioimiseen käytin tietokoneellani olevaa äänitysohjelmaa, ulkoista äänikorttia ja kondensaattorimikrofonia. Tavallinen dynaaminen mikrofoni tulisi asettaa suoraan haastateltavan suun eteen, kun taas kondensaattorimikrofoni nauhoittaa kaiken tilassa olevan äänen, joten mikrofonin pystyi sijoittamaan kauemmas haastateltavasta henkilöstä. Näin oli mahdollista suorittaa haastattelu luontevasti keskustelemalla. Haastattelut etenivät hyvin vapaamuotoisesti. Oli vaikea laatia etukäteen kysymyksiä, kun ei ollut mahdollista tietää mitä asioita haastateltava halusi kertoa. Minulla oli valmiina kysymyksiä, joilla johdatin haastateltavaa muistelemaan tiettyjä asioita. Aluksi selvitettiin haastateltavan taustat, kuten milloin hän on ollut töissä päiväkerhotyössä, mikä on ollut toimenkuva ja minkälainen koulutus haastateltavalla on ollut. Tästä eteenpäin haastattelu kulki hyvin avoimesti ja sen sisältö eli. Haastateltavien kertoessa muistojaan kysyin aina tarkentavia kysymyksiä sopivissa tilanteissa. Olin varautunut esittämään lisäkysymyksiä, jos haastattelu olisi pitänyt johdattaa takaisin aiheeseen tai jos keskustelua ei olisi syntynyt. Myöhemmässä vaiheessa, jo aloitettuani kirjoitusprosessin, ilmeni että on tarve lisähaastatteluille. Ensimmäisen palautteen yhteydessä todettiin, että lisätään kronikkamaisuutta työhön, joten aloin järjestää lisähaastatteluja. Haastattelut olivat tällä kertaa paljon haasteellisempia, koska en aikonut enää matkustaa Laihialle haastattelemaan ihmisiä. Lisähaastattelut toteutettiin kahdella tavalla. Tein puhelimitse haastatteluja, joiden tarkoitus oli saada yksityiskohtaista tietoa jostain tietystä asiasta. Puhelimitse tehdyt haastattelut olivat ihmisten kanssa, joita olin jo entuudestaan haastatellut. Puhuin puhelimessa kahden haastateltavan kanssa ja puhelujen kestot olivat molemmat noin 15 minuuttia. Tarkoitus oli saada tarkennuksia asioihin, joita he olivat kertoneet ollessani Laihialla. Saadessani tarkennuksen, niin kirjasin sen ylös saman tien. Toinen tapani tehdä.

26 haastatteluja oli sähköpostitse. Nämä haastattelut tehtiin ihmisten kanssa, joita en ollut vielä haastatellut. Idea tähän tuli haastateltavilta. Niinpä olin ensin yhteydessä haastateltaviin puhelimitse ja sen jälkeen lähetin heille sähköpostiin kysymykset. Lähetin kahdeksalle ihmiselle haastattelupyynnön ja heistä kaksi vastasi lähettämällä vastaukset kysymyksiin ja sen lisäksi kaksi ihmistä ilmoitti, että eivät halua, että heitä haastatellaan.. 5.2 Kirjoitusprosessi Saatuani kaiken tarvittavan materiaalin aloin työskennellä aineiston kanssa. Ensimmäiseksi litteroin haastattelut, jotka olin nauhoittanut. Litterointi oli pitkä prosessi ja se vei aikaa neljä päivää. Nauhoitettuja haastatteluja oli neljä ja jokaisen kesto oli 30–45 minuuttia. Edellisessä luvussa kerroin kuinka toteutin haastattelut ja millä tavoin nauhoitin keskustelut. Kyseisellä nauhoitusmenetelmällä sain hyvin laadukkaan äänen, joten oli helppoa saada selvää haastateltavan puheesta. Tällä tavoin litterointityö helpottui, koska ei tarvinnut selata uudelleen ääniraitaa. Kaikista luonnollisimmaksi tavaksi koin historiikin kirjoittamisen kronologisessa järjestyksessä. Tällä tavalla oli mahdollista elää historian mukana ja kuvitella itsensä aina kyseessä olevaan aikakauteen. Yhteyshenkilöni kanssa teimme alustavan kaavan historiikin jäsennyksestä ennen kirjoitusprosessin alkamista. Sovimme, että Laihian historia tultaisiin käsittelemään vuosikymmen kerrallaan. Tällöin historia saataisiin selkeästi jaettua neljään eri vaiheeseen. Tässä onnistuttiin hyvin. Ensimmäisen version lähettämisen jälkeen sain palautetta, että olisiko mahdollista jakaa työtä vielä pienempiin osiin, mutta siinä en onnistunut. Historian kannalta ratkaisevat tapahtumat kestivät yleensä muutaman vuoden verran ja se olisi tehnyt vuosikymmenen jaon keskeltä mahdottomaksi. Työn haastavimmaksi osioksi tuli yhdistää historiikki ja kronikka keskenään. Toimintakertomuksista, pöytäkirjoista ja lehtiartikkeleista oli helppoa löytää kaikki historiikkiin viittaavat aineistot, mutta kronikan pystyi saamaan työhön vain haastatteluista. Suurin osa haastatteluista saaduista materiaaleista oli.

27 myös historiikkiin tulevaa tekstiä. Kaikki haastateltujen kertomat muistelmat olivat siis niitä, joilla työhön luotiin kronikkamaisuutta. Muistelmat eri tapahtumista täytyi kuitenkin jotenkin sovittaa tekstiin. Niitä ei vaan voinut kirjoittaa siihen väliin mikä tuntui parhaalta. Yksi vaikeimmista tehtävistä oli sovittaa siis eläkkeellä olevien työntekijöiden muistelmat keskelle tekstiä niin, että se sulautuisi historiantutkimuksen mukaiseen tekstiin. Haastatteluiden kautta saatu aineisto oli muutenkin hankalaa yhdistää työhön, koska jokaisessa kertomuksessa oli jonkun verran aukkoja, joita täytyi täydentää myöhemmin. Kun käyttää haastatteluja materiaalina historiikissa, tulee aina ajatella aineiston luotettavuutta. Ensimmäinen versio historiikista valmistui ja lähetin sen arvosteltavaksi sekä tarkastettavaksi Laihialle. Tässä vaiheessa tiesin itsekin, että korjauksia tulee tehtäväksi ja aloin työstää lisäyksiä ennen palautteen saapumista. Koin tärkeäksi, että työ sisältää jonkinlaisen saatetekstin ja loppusanat. Palautetta odottaessa aloin kirjoittaa näitä. Jouduin odottamaan pitkään palautetta, mutta sain sen kuitenkin kahdelta eri taholta. Suurimmaksi osaksi palautteessa puututtiin kielioppiin ja muutamiin asiavirheisiin. Kuitenkin suurempi palaute oli, että kronikkamaisuutta haluttiin työhön paljon enemmän ja sitä varten tuli tehdä lisää haastatteluja. Asiakorjaukset ja tarkennukset oli helppo muuttaa ja kirjoittaa uudelleen. Toinen versio historiikista lähti heti näiden korjausten jälkeen tarkistettavaksi, jonka jälkeen aloin työstää sisältöön liittyviä korjauksia. Tein yksittäiset korjaukset olemalla yhteydessä haastateltaviin ja heti tiedon saatuani, kirjoitin sen työhön. Vaikeaksi muodostui sähköpostin välityksellä käytyjen haastatteluiden lisääminen työhön. Jouduin lähettämään uudestaan sähköpostia haastateltaville ihmisille, koska tarvitsin tarkennuksia heidän kertomaansa. Sähköposteista saadusta materiaalista hyvin pieni osa pääsi lopulliseen työhön, koska materiaali toisti itseään. Maaliskuun viimeisellä viikolla 2012 sain historiikin valmiiksi. Historiikki on 27 sivua pitkä ja se pitää sisällään Laihian seurakunnan päiväkerhotyön 40vuotisen historian ja saatetekstin sekä loppusanat. Historiikissa kuvataan tarkasti päiväkerhotyön tapahtumia sen perustamisesta tähän päivään asti. Kaikki.

28 työntekijävaihdokset ja tarkat tiedot kerhojen kävijämääristä löytyvät työstä. Historiikki pitää sisällään myös kronikanomaisia muistelmia työn parista.. 5.3 Katsaus historiaan Laihian seurakunnan historiikki on kirjoitettu kronologisesti. Ensimmäisenä on saateteksti, jonka jälkeen historiikki etenee päiväkerhotyön perustamisesta Laihian seurakuntaan. Historiikki on jaettu vuosikymmeniin ja jokainen vuosikymmen on otsikoitu tekstistä nousevien teemojen mukaan. Historiikki on kirjoitettu tähän päivään asti ja loppuun on liitetty lopetussanat. Seuraavaksi käydään läpi historiikin pääkohtia. Päiväkerhotyön perustamisesta ei ole kovin paljon kirjoitettua tietoa. Perustamisvaiheesta on saatu tietoa haastattelemalla eläkkeellä olevia työntekijöitä ja lukemalla toimintakertomuksia. Laihian seurakunnassa alettiin käydä keskustelua tarpeesta saada alle pyhäkouluikäisille lapsille toimintaa 1960-luvun lopulla. Pyhäkoulu oli toiminut seurakunnassa, jo pidemmän aikaa, mutta se tavoitti vain lapsia, jotka olivat tarpeeksi vanhoja istumaan tunneilla ja opettelemaan uskonasioita sekä seurakunnassa elämistä. Seurakuntalaisille haluttiin antaa mahdollisuus liittyä toimintaan vielä aikaisemmassa vaiheessa. Näin päätettiin perustaa päiväkerhoja. Ensimmäiset päiväkerhot aloittivat toimintansa vuonna 1972. (LIITE 1.) Päiväkerhotyön alkuajoista lähtien työmuoto tavoitti valtavasti lapsiperheitä ja kävijämäärät olivat hyvin suuria. Työmuodon vakiinnuttaminen alkoi. Seurakunnassa koettiin myös muita muutoksia. Päiväkerhotyölle perustettiin oma johtokunta ja he loivat uudelle työalalle perustan. Vuonna 1975 alettiin tehdä päiväkerhonohjaajan työsopimusta ja sen myötä luotiin päiväkerhonohjaajan virka, joka ensimmäisen kerran virallisesti mainitaan vuodelta 1975. Ensimmäinen viranhaltija oli Sirkka Kallio. Hän on ennen tätä jo ollut hyvin aktiivinen jäsen lapsityössä ja kokenut pyhäkoulutyöntekijä. Tästä vuotta myöhemmin 1976 sovittiin päiväkerhonohjaajien palkkausperusteita. Vuosi 1976 oli seurakunnassa hyvin kiireistä ja vilkasta aikaa. Seurakunnan hallinnossa tehtiin paljon muutoksia. Kirkkohallintokunta ja.

29 kirkkoneuvosto yhdistettiin ja sitä myötä kirkkohallintokunta lakkautettiin. Samoin rakenteilla ollut seurakuntatalon laajennus valmistui. Kerhoille tuli lisää tilaa, jossa toteuttaa toimintaa. Päiväkerhotyö aloitti toimintansa seurakuntatalon alakerrassa, jossa se toimii nykyisin. (LIITE 1.) Perustamisvuosikymmenen aikana tuli vastaan kritiikkiä, jonka perusteella jouduttiin muuttamaan työmuodon rakennetta. Muutoksen kautta toimintaa saatiin yhtenäistettyä. Vuoden 1978 loppulausunnossa kritisoitiin hieman sitä, kuinka vaikeasti asioiden päätökset tällä uudella hallintomallilla toteutetaan. Jokainen johtokunta on virallinen hallintoelin, joka vaikuttaa asioihin omalta kannaltaan. Pyhäkoulutyö ja päiväkerhotyö toimivat lasten kanssa ja heidän kristillisen kasvatuksen kanssa, joten vuonna 1979 näiden työmuotojen johtokunnat yhdistettiin yhdeksi, jonka nimeksi tuli lapsityönjohtokunta. (LIITE 1.) Laihian päiväkerhotyössä 1980-lukua kuvaillaan kasvunajaksi. Työmuodon perustamisesta asti päiväkerhoissa oli paljon lapsia ja uusia kerhoryhmiä perustettiin kokoajan lisää. Päiväkerhoryhmiä kevätkaudella 1980 oli 14. Kirkonkylässä 10, Torstilasssa 2, Skottitalossa ja Jokikylän koululla kummasikin yksi. Lapsia näissä ryhmissä on käynyt 232, joista kirkonkylässä 157, Torstilassa 37, Skottitalossa 17 ja Jokikylässä 22. (LIITE 1.) Päiväkerhotyöhön vaikuttava tekijä oli tavoitteiden yhtenäistäminen. Laihian seurakunnassa työstettiin yhtenäinen kasvatussuunnitelma 1980-luvulla. Seurakunnassa alettiin jo 1980 luvulla valmistautua oman kasvatussuunnitelman luomiseen. Tähän asti seurakunnalla ei ole ollut mitään yhtenäistä suunnitelmaa kristillisen kasvatuksen toteuttamisesta. Osa kirkon työntekijöistä laitettiin opiskelemaan kirkon kasvatustoiminnan kokonaisohjelmaa. Vuonna 1981 seurakunnan kasvatussuunnitelman valmistelu laitettiin sitten käyntiin. Vastuu sen laatimisesta annettiin 28. päivä maaliskuuta toimikunnalla, jonka kirkkoneuvosto nimesi. Aikaa tämän laatimiseen annettiin vuoden 1982 loppuun asti. Uusi kasvatussuunnitelma valmistuikin nopeasti ja se hyväksyttiin kirkkoneuvoston kokouksessa 27. päivä joulukuuta vuonna 1982. (LIITE 1.) Päiväkerhotyölle haluttiin antaa lisää toiminta-aikaa vuoden sisällä, joten luotiin leikkikenttätoiminta..

30 Päiväkerhotyö laajensi toimintaansa kesälle vuonna 1983. Silloin seurakunta alkoi järjestää lapsille leikkikenttätoimintaa. Lapset saivat mahdollisuuden kokoontua viikoittain yhteen. Toimintaa pidettiin Kirkonkylän seurakuntatalon leikkikentällä. Toiminta osoitti heti olevan suosittua ja se muutamien vuosien sisällä alkoi kehittyä. Alku vaiheessa mukana oli 50 lasta. (LIITE 1.) Suomi ja koko maailma elivät kehittymisen aikakautta 90-luvulla. Silloin luotiin uudet määritteet ja tavoitteet kaikelle toiminnalle. Päiväkerhollekin haluttiin antaa selkeä toimenkuva. Päiväkerholla tarkoitetaan seurakunnan järjestämää arkitoimintaa lapsille. Päiväkerhotoiminta tapahtuu kristillisessä hengessä yhteistyössä kotien kanssa kirkkoneuvoston alaisena. Sen tarkoituksena on edistää lapsen yksilöllistä ja sosiaalista kehitystä heidän ikäkauttaan ja edellytyksiään vastaavalla tavalla.. (LIITE 1.) Laihian seurakuntaa alkoi 1990-luvulla varjostaa taloudellinen lama. Päiväkerhotyön toiminta sai osansa laman vaikutuksista, mutta työmuoto pysyi kuitenkin voimissaan. Seurakunnassa täytyi tehdä leikkauksia välineissä, koska toiminta ei ollut yhtä tuottoisaa. Tilanne kuitenkin tiedostettiin ja sen vuoksi toiminnassa oltiin varovaisempia. Seurakunta alkoi luottaa enemmän vapaaehtoisen apuun. Laman vaikutukset olivat kaikista eniten näkyvissä vuonna 1993, kun päiväkerhoryhmiä oli 14, joka on sama, kun viime vuonna, mutta kävijöissä oli selkeä notkahdus alaspäin. Samoin 3-vuotiaille lapsille ei järjestetty enää kesäkaudella leikkikenttätoimintaa eikä päiväkerhotoimintaa. Samoin joka vuotuiselle teatteriretkelle, joka järjestetään 6-vuotiaille, oli paljon vähemmän osallistujia. (LIITE 1.) Vaikka taloudellinen tilanne oli kääntynyt parempaan suuntaan ja elpyminen oli hyvässä vaiheessa, niin päiväkerhotyössä vaikutukset oli huomattavissa. Laman tuoma taloudellinen tilanne ja kävijöiden vähentyminen kolmevuotiaiden kerhossa saivat aikaan sen, että kerho jäi pois toiminnasta ja kerhoja järjestettiin enää 4–5 vuotiaille ja 6-vuotiaille. Esikouluryhmät eli 6-vuotiaat kokoontuivat kaksi kertaa viikossa ja 4–5 vuotiaiden ryhmät kokoontuivat kerran viikossa. (LIITE 1.) Ennen uutta vuosituhatta ehdittiin vielä laajentaa toimintaa. Iltapäiväkerho tavoitti uuden ikäryhmän. Iltapäiväkerho kasvoi myöhemmin omaksi työmuodoksi, mutta se perustettiin päiväkerhotyön yhteydessä. Päiväkerhotyön puitteissa al-.

31 koi myös iltapäiväkerhotoiminta. Kerhon tarkoituksena oli tarjota lapsille turvallinen ja virikkeitä tarjoava paikka koulun ja vanhempien kotiintulon väliseksi ajaksi. Päiväkerhotyön puitteissa aloitettiin iltapäiväkerhotoiminta, jonka järjestämisessä oli mukana myös muita yhteistoimintatahoja. Se tarkoitettiin lähinnä ala-asteiden 1–3 luokan oppilaille. Toiminta tapahtui seurakuntatalolla. Perittävien osallistumismaksujen lisäksi eri tahoilta saatiin avustusta materiaalihankintoja varten. Ohjelma oli vapaamuotoista ja siinä annetaan mahdollisuus lepoon ja kotitehtävien suorittamiseen. (LIITE 1.) Uusi vuosituhat seurakunnassa tarkoitti muutoksen aikaa. Monet työsuhteet päättyivät ja uudet työntekijät aloittavat työnsä. Työmuodot kokivat uusien työntekijöiden myötä muutoksia ja painotukset siirtyivät työaloilta toisille. Uusia kokeiluja aloitettiin. Päiväkerhotyö aloitti avoimen päiväkerhoryhmän, joka suunnattiin 3–6 –vuotiaille. Avoimen päiväkerhotoiminnan suosio kasvoi sen aloittamisesta erittäin voimakkaasti. Vuonna 2004 on laskettu kerhossa käyneen 939 henkeä, joista lapsia oli 561 ja aikuisia 378. Aikaisempaan vuoteen verrattuna kävijämäärä oli moninkertaistunut. (LIITE 1.) Päiväkerhotyön alkuperäinen tarkoitus koki muutoksia uusien kokeilujen johdosta. Laihian seurakunnan toiminta säilytti samalla tavalla kävijänsä, mutta toimintaa pystyttiin täsmentämään niin, että ihmisten tarpeet tulivat paremmin huomioitua. Päiväkerhoryhmien määrä alkoi laskea vuonna 2005. Tähän syynä on varmasti se, että avoimen päiväkerhon suosio jatkoi edelleen kasvuaan. Kyseisenä vuonna osallistujia avoimeen päiväkerhoon oli 1330. (LIITE 1.) Päiväkerhotyötä koeteltiin eri tavoin ja tällä kertaa kyseessä oli työntekijöiden vaihtuvuus. Viimeiset työntekijät, jotka olivat perustamisesta asti mukana, jäivät eläkkeelle ja uuden työvoiman palkkaaminen ja pitkien työsuhteiden luominen oli haaste seurakunnassa. Pysyvän viranhaltijan puuttuminen ja viranhaltijoiden vaihtuminen hankaloitti päiväkerhon toiminnan ohjaamista. Viranhaltijan jäädes-.

32 sä virkavapaalle vuoden 2007 puolella, tehtävään tuli tammikuun lopulla sijainen. Myös hänen lähtönsä jälkeen tehtävä oli syyskaudella jonkin aikaa kokonaan ilman tekijäänsä. Onneksi seurakunnassa oli vankan kokemuksen omaavia päiväkerhonohjaajia, joilla oli voimavaroja selvitä työtilanteista, joissa heillä ei ollut tukenaan päiväkerhojen toiminnan ohjaaja. Työalasta vastaavan vs. pastori jätti tehtävänsä 31.12.2008. Työntekijätilanteesta johtuen osa suuremmista yhteisistä tapahtumista jäi toteuttamatta. Tärkeintä oli suunnata voimavarat perustehtävään eli päiväkerhojen sisältöön ja jatkuvuuteen. Siinä onnistuttiin erittäin hyvin. (LIITE 1.).