Kalasto-, kalakantamuutokset ja
vieraslajit ilmaston muuttuessa
Tekijät: Lauri Urho
Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos, Helsinki 2011
Julkaisija:
Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos Helsinki 2011
ISBN 978-951-776-824-5 (Verkkojulkaisu) ISSN 1799-4756 (Verkkojulkaisu)
Tekijät
Lauri Urho
Nimeke
Kalasto-, kalakantamuutokset ja vieraslajit ilmaston muuttuessa
Vuosi 2011 Sivumäärä 111 ISBN 978-951-776-824-5 ISSN ISSN 1799-4756 (PDF) Yksikkö/tutkimusohjelma Kalantutkimusyksikkö Hyväksynyt
Martti Rask, kalantutkimusyksikkö
Tiivistelmä
Tutkimuksessa on esimerkkien avulla tuotettu tietoa siitä miten rannikon kalakannat ja kalasto sekä kalastus ovat muuttuneet ja tulevat mahdollisesti muuttumaan ilmaston muutoksen seurauksena. Lämpimät kesät tuottavat hyviä ahven- ja kuhavuosiluokkia, jotka normaalisti näkyvät parempina saaliina noin 4-10 vuoden kuluttua. Siika- ja madekannat sen sijaan ovat kärsineet ja niiden saaliit vähentyneet lämpiminä jaksoina ja niiden jälkeen. Paitsi kohonneet lämpötilat yleisesti, niin myös rehevöityminen yhdessä talvisen lämpökuorman takia ovat muodosta-neet epäedullisemmat olosuhteet näille lajeille, joiden lisääntyminen tapahtuu kylmän veden aikana. Lisäksi tar-kasteltiin vieraslajitilannettamme ja siinä tapahtuneita muutoksia. Uusimmista lajeista mustatäplätokko ja hopea-ruutana ovat voimakkaasti runsastumassa rannikollamme.
Asiasanat
ilmastonmuutos, kalakannat, vieraslajit
Julkaisun verkko-osoite
http://www.rktl.fi/www/uploads/pdf/uudet%20julkaisut/tyoraportit/kalasto_ilmastonmuutos.pdf
Yhteydenotot
Lauri Urho, etunimi.sukunimi@rktl.fi
Muita tietoja
Loppuraporttia varten tietoja ovat tuottaneet useat henkilöt. Tekijäksi on merkitty vain Lauri Urho, joka on koon-nut tiedot, tekstin ja johtopäätökset, sillä muut mukana olleet eivät ole voineet ajan puutteen takia vaikuttaa kaikkien eri osien sisältöön ja siten vastata koko sisällöstä. Riikka Puntila (RP) ja Jussi Pennanen (JP) ovat varsinai-sesti ottaneet osaa myös kirjoitustyöhön; JP lähinnä vieraslajien osalta ja RP ympäristömuuttujien sekä saalistieto-jen vertailussa. RP on lisäksi vastannut pitkälti kuvien piirtämisestä, aineiston tilastollisesta ja muusta käsittelystä yhdessä Zeynep Peckan-Hekimin kanssa. Richard Hudd on osallistunut potentiaalisia vieraslajeja, madetta ja siikaa käsittelevien osien valmistumiseen. Lari Veneranta osallistui siikaosaan ja potentiaalisiin vieraslajeihin. Outi Hei-kinheimo, Jari Raitaniemi ja Heikki Auvinen ovat osallistuneet kuha-, ahven- ja siikaosaan. Jyrki Lappalinen osallis-tui kuhaosaan ja Hannu Lehtonen sampia käsittelevään osaan.
Yhteenveto 7
1. Johdanto 11
1.1. Yleistä ilmastonmuutoksesta 11
1.1.1. Ilmastonmuutos Suomessa 11
1.1.2. Muutoksia ja mitä niistä seuraa? 11
1.2. Hankkeen tavoitteet 12 1.3. Menetelmät 12 1.3.1. Historian näkökulma 14 1.3.2. Saalistiedot 15 1.3.3. Lisääntyminen 15 1.3.4. Vieraslajit ja levittäytyjät 15 1.4. Ympäristömuutoksesta Itämeressä 15
1.4.1. Lämpenemistä lähes kaikkialla meressä 15
1.4.2. Jääpeite hupenee lämpimien vuosien mukana 24
1.4.3. Suolapitoisuus pulsseista ja virtaamista 25
1.4.4. Rehevyyden kuvaajat 28
2. Ilmasto kalaston ja kalakantojen muokkaajana 30
2.1. Kalasto-, kalakantamuutokset ja vieraslajit ilmaston muuttuessa 30
2.2. Ilmastonmuutoksen vaikutuksia rannikon kalojen levinneisyyteen, kannan kokoon ja saaliisiin,
esimerkkeinä kuha, siika, ahven ja made 31
2.2.1. Kuha ja sen kalastus hyötyvät lämpenemisestä 31
2.2.2. Ahvenen hyötymiselle useita käyttäjiä 40
2.2.3. Made ja sen kalastus kärsineet 47
2.2.4. Siiat sinnittelevät – istutuksista saalista 56 2.2.5. Useimmat särkikalat hyötyvät lämpenemisestä 65 2.2.6. Kilohaili näyttäisi hyötyvän lämpimämmistä talvista 66
2.2.7. Kampelasaaliit pohjalukemissa 67
2.2.8. Nokkakala on alkanut lisääntyä Suomen rannikolla 69 2.2.9. Mahdollisia muita etelästä levittäytyviä lajeja 70 2.2.10. Joesta mereen levittäytyminenkin mahdollista 71
2.3. Vieraslajitilanne nykyisten ja joidenkin potentiaalisten lajien osalta 71
2.3.1. Nykyiset vakiintuneet vieraslajit ja niiden tilanne 72
2.3.2. Mustatäplätokko tuli jäädäkseen 72
2.3.3. Hopearuutana lisääntyy tehokkaasti, hyötyy lämmöstä ja rehevyydestä 75 2.3.4. Piikkimonni sinnittelee lähinnä sisävesissä 78
2.3.8. Karppia istutettuna järvissä ja merialueella muutamilla alueilla 83 2.3.9. Puronieriä on vieraslajistrategiassa luokiteltu haitalliseksi 83
2.3.10. Kirjolohi viljelyssä ja istutettuna 83
2.3.11. Peledsiika 84
2.3.12. Harmaanieriä 84
2.4. Potentiaalisimmat uudet tulokaskalalajit 84
2.4.1. Putkikuonotokko (Proterorhinus marmoratus) 85
2.4.2. Rohmutokko (Perccottus glenii) 86
2.4.3. Muita mahdollisia lajeja 86
3. Mitä muutokset tarkoittavat ja miten sopeutua muutoksiin? 87 3.1. Alkuperäislajien hyötyjät saaliiksi kantokyvyn puitteissa ja häviäjille tukitoimia muita paineita
helpottamalla 87
3.1.1. Kuhakantojen järkevä käyttö turvattava 87
3.1.2. Ahvenkantojen hyödyntämisessä sovittamista 90 3.1.3. Madekantojen tarkkailu syytä käynnistää ja ehkä hoitokin 92
3.1.4. Kampelakantojen tulevaisuus epäselvä 95
3.1.5. Kilohailin runsastumisen yhteys lämpimiin talviin lisätutkimusta samoin kuin sen merkitys
ekosysteemitasolla 96
3.1.6. Muut kalat 96
3.1.7. Kriittisiä arvoja lämpötiloissa 96
3.2. Uhanalaiset lajit puristuksessa 96
3.2.1. Siikakannat hälyttävän uhanalaisia 96
3.2.2. Harjus meressä – menetettykö? 98
3.3. Vieraslajien levittäytyminen kiihtymässä 98
3.3.1. Hopearuutana uhkana sisävesien kalastolle 98
3.3.2. Mustatäplätokkoa kannattaisi tarkkailla 99
3.3.3. Pitäisikö piikkimonni saada hyötykäyttöön? 99
3.3.4. Vieraslajeja tulossa 99
3.4. Sopeutumiseen huomioita ja toimenpidetarpeita 99
4. Alan tietoaukkoja ja mihin tutkimusta tulisi suunnata 100
4.1. Ilmastonmuutoksen seurannan kehittäminen 100
4.2. Kalakantaseurannan kehittäminen 100
4.3. Vaikutukset kalayhteisöön ja ekosysteemiin selvitettävä 100
4.4. Merikalakantojen ja eliöyhteisö tason muutoksia seurattava 101
7
Yhteenveto
Ilmastonmuutoksen myötä Itämeren olosuhteissa on jo tapahtunut suuria muutoksia, jotka heijastu-vat sekä kalakantoihin että kalastukseen. Suomenlahdella ja Saaristomerellä meriveden pintalämpöti-la kasvukaudelpintalämpöti-la on arviomme mukaan noussut noin 0,8-0,9 astetta siirryttäessä 1980-luvulta 2000-luvulle. Meriveden pintalämpötila on kaikilla merialueillamme noussut, paitsi kasvukaudella niin myös talvella, ja jääpeitteisyysaika on samalla vähentynyt. Suolapitoisuuden vaihtelut ovat olleet verrattain vähäisiä, mutta hienoisen nousun jälkeen suolapitoisuus laski viime vuosisadan lopussa kaikilla alueilla noin puoli promillea. Fosforipitoisuudet ovat viime vuosikymmeninä olleet eteläisim-millä alueilla selvästi korkeimpia ja niiden vaihtelut suurempia kuin pohjoisemmilla alueilla. Saaris-tomerellä suunta näyttäisi olevan vielä rehevämpään päin. 2000-luvulla pintavesien lämpeneminen on selvästi kiihtynyt, ja varsinkin talvilämpötilat ovat kohonneet.
Kalansaaliit ovat tunnetusti vaihtelevia, ja niihin vaikuttavat merkittävästi sääolot ja ilmasto pait-si kalastuksen, niin myös kalakantojen tilan kautta. Kalakantojen tilaan vaikuttavat kalojen vuopait-sittai- vuosittai-nen lisääntymismenestys ja lisääntymisajan olosuhteet. Saalismuutoksia tarkasteltiin ensisijaisesti jaksolla 1980–2009, mutta myös aikaisemmista muutoksista etsittiin tietoa. Made- ja siikasaaliit ovat voimakkaasti pienentyneet, kun taas ahven- ja kuhasaaliit ovat kasvaneet. Lämpimät kesät ovat tuot-taneet hyviä ahven- ja kuhavuosiluokkia ja mahdollistuot-taneet ahven- ja kuhasaaliiden paranemisen. Kantojen kehityksessä on silti eroja merialueiden välillä. Useiden lajien kalastuksessa on viime vuosi-kymmenien aikana tapahtunut muutoksia, jotka näyttävät merkittävältä osin olevan seurausta ilmas-tonmuutoksesta, joko suoraan tai välillisesti, mahdollisesti myös kalojen muuttuneen käyttäytymisen takia. Jäätalven lyeheminen ja jääpeitteen väheneminen on muuttanut kalastusaikoja ja kalapaikkoja. Pyyntiajat ovat useilla lajeilla pidentyneet.
Lämpimien kesien synnyttämät runsaat vuosiluokat ovat tuottaneet ennätyksellisiä kuhasaaliita. Parhaiden vuosien 1988 ja 1997 kuhavuosiluokat tuottivat ammattikalastajien noin neljännesvuosi-sadan (1980–2007) kuhasaaliista Saaristomerellä 29 % ja Suomenlahdella 27 %. Eli ns. vahvojen vuo-siluokkien osuus kuhasaaliissa on erittäin merkittävä. Vajaan asteen lämpimämmät olosuhteet vii-meisen kahden vuosikymmenen aikana 1980-lukuun verrattuna voidaan arvioida antaneen noin 10 miljoonaa kiloa enemmän kuhaa merialueelta, mikä nykyisten tuottajahintojen mukaan vastaa noin 35 miljoonaa euroa.
Hyvistä kuhavuosiluokista ja kannan koosta huolimatta kuhasaaliit ovat vuodesta 2003 alkaen laskeneet pyyntiponnistuksen vähennyttyä. Tämä johtuu osin yksilökoon pienenemisestä. Ammatti-kalastus ei siis ole pystynyt täysimääräisesti hyödyntämään kuhakannan kasvua. Tämä on voinut joh-tua osittain hylkeiden aiheuttamasta haitasta, mutta myös kuhien käyttäytyminen näyttää muuttu-neen. Syy kalojen käyttäytymismuutoksiin ei ole selvillä, mutta se saattaa liittyä ilmastonmuutok-seen. Uusien pyyntitapojen ja pyyntipaikkojen löytäminen sekä suurempi solmuvälisten verkkojen käyttäminen voisi auttaa ammattikalastusta, tehostaen suuremmiksi kasvaneiden kuhien pyyntiä ja vähentäen alamittaisia sekä sivusaalista. Tämän suhteen tarvitaan lisätutkimusta, joka auttaisi kalas-tuksen ohjaamisessa. Suurten vuosiluokkien todennäköisyys kuhakannoissa kasvaa, jos ilmastonmuu-tos skenaarioiden ennustukset lämpenevistä kesistä toteutuvat.
Tilastojen mukaan noin miljoona kesänvanhaa kuhaa on myös istutettu vuosittain. Suurin osa is-tutuksista on kuitenkin todennäköisesti väärin kohdistettuja, sillä lämpiminä vuosina istutuksia
kuha-8
vesiin ei juuri kannata tehdä. Jos kuhaistutuksia halutaan tehdä, niin ne kannattaisi joko tehdä kylmi-nä kesikylmi-nä tai sitten pohjoisemmille alueille, missä ei ole kuhan luonnontuotantoa.
Suomenlahdella ja Saaristomerellä kuha- ja ahvenkannat näyttävät usein tuottavan samoina lämpiminä vuosina hyviä vuosiluokkia, mutta niiden kalastuksessa on jonkin verran eroja. Ahven on mm. kalastuksen kohteena pidempään, hyvät vuosiluokat jopa 13 vuotta. Ilmastonmuutoksen myötä ahvenen kalastuskausi on pidentynyt ja kalastuksen painopisteen muuttuminen pois kutukalastukses-ta on terve piirre ahvenen hyödyntämisen kannalkutukalastukses-ta. Ahvenen kalastuskutukalastukses-ta tulisi vielä pyrkiä sovitkutukalastukses-ta- sovitta-maan niin, että sivusaaliiksi ei tulisi alamittaisia kuhia eikä taimenia. Usein ahvenen kalastuksessa käytetyt 38–45 mm verkot ovat sivusaaliin kannalta liian tiheitä.
Pitkään nousussa olleet ahvensaaliit ovat viime vuosina kääntyneet laskuun. Saaristomerellä jopa yksikkösaaliit ovat laskeneet. Keskimääräistä heikommat vuosiluokat 2003–2005 ja kantojen voima-kas kalastus ovat paikoin pudottaneet ahvenkannan kokoa. Paitsi kalastus, niin ahvenia verottavat ainakin hylkeet, merimetsot, kuhat, hauet ja isommat ahvenet. Rehevöityminen, levien runsastumi-nen ja vähähappiset alueet yhdessä muuttuneiden lämpötilojen kanssa ovat saattaneet vaikuttaa ahvenen lisääntymiseen, mutta myös niiden käyttäytymiseen. Voimakkaamman rehevöitymisen hait-taa ahvenkannoille ei vielä kovin hyvin tunneta ja myös kumpuamisen johdosta tapahtuvien muutos-ten merkitystä ahvenille olisi syytä selvittää. Kalastuksesta riippumattomia näytteitä tai arvioita tar-vittaisiin, jotta voitaisiin arvioida tulevia saalismahdollisuuksia nopeammin ja tarkemmin.
Kylmänveden lajit ovat sen sijaan heikoimmassa asemassa ilmaston lämmetessä. Talvella kute-vana mateen alkionkehitys on herkkä lämpötilan vaihteluille, erityisesti nousulle. Vaikka made on Suomessa yleinen järvi- ja rannikkoalueen kala, niin sitä ei esiinny Etelä-Euroopassa ja Keski-Euroopassa lähes lainkaan ja se on monin paikoin pohjoisempanakin käynyt harvinaiseksi tai jopa uhanalaiseksi. Made kärsii voimakkaasta rehevöitymisestä ja happamoitumisesta. Rannikollamme saaliit ovat myös laskeneet ennätysalhaisiksi ja ennen kutuaikaa saatu saalis on vähentynyt eniten. Mateen kalastus on keskittynyt vuodenvaihteen molemmin puolin ja leudot talvet ovat vaikeuttaneet mateen kalastusta. Perämerellä saaliskausi on selvästi pisin. Saaliiden väheneminen selittyy vain osit-tain pyyntiponnistuksen vähenemisellä, ja kohonneilla lämpötiloilla ja rehevöitymisellä näyttäisi myös olevan vaikutusta lisääntymisen heikkenemisen takia. Runsaimmat madevuosiluokat näyttävät syntyvän kylminä talvina. Alimmillaan madesaaliit olivatkin 2000-luvulla, jolloin talven lämpötilat ovat olleet korkeimmillaan ja toisaalta tätä edelsivät 1990-luvun niukempijäiset talvet. Mateenpyynnin tulevaisuus näyttäisi olevan kiinni kunnon talvista. Vuoden 2010–2011 talven kylmyys antaisi odottaa käännettä parempaan. Jos madesaaliit eivät huomattavasti ja pysyvästi lähde paranemaan on syytä harkita viljely- ja istutustoimia. Myös madekantojen tarkempi seuranta ja kalakantanäyden keräämi-nen ja analysointi olisi syytä käynnistää. Vuonna 2008 madesaalis oli kautta aikain pienin, vain 36 tonnia.
Siika on myös kylmää vettä suosivana lajina selvästi vähentynyt koko Itämeren alueella. Meilläkin kari- ja vaellussiiat on luokiteltu uhanalaisiksi. Siikojen luontainen lisääntyminen on Merenkurkun eteläpuolella selvästi heikompaa kuin pohjoispuolella ja Suomen rannikolla siikasaaliit vähenevät selvästi etelään päin. Sekä karisiika- että vaellussiikasaaliit ovat vähentyneet Pohjanlahdella. Siikasaa-liiden väheneminen alkoi jo 1970–80 luvun taitteessa, mutta siikaistutusten ansiosta saaliit alkoivat taas nousta. 1990-luvulta saaliit ovat lähteneet uudelleen laskuun, vaikka merialueelle istutetaan kymmeniä miljoonia vastakuoriutuneita ja 4-8 miljoonaa kesänvanhaa siikaa vuosittain. Suomenlah-della ja Saaristomerellä istukkaat selvästi ovat parantaneet saalistasoa.
9
Ilmasto vaikuttaa siikakantoihin ilmeisesti lämpötilojen kautta. Myös rehevöitymisellä on vaiku-tuksensa, sillä siian mätimunissa alkiot kehittyvät pohjalla koko talven ja voimakas rehevöityminen voi aiheuttaa happikatoa pohjien tuntumaan. Kokeellisissa tutkimuksissa poikasten kuoriutumisen todettiin olevan mahdollista vielä Saaristomerellä ja Hankoniemen pohjoispuolella, mutta kuoriutu-neiden poikasten määrä oli vähäinen. Luonnosta löydettyjen poikasten määrä oli etelässä niin ikään vähäisempi, ja joillakin alueilla lisääntymistä ei havaittu ollenkaan ja toisilla vain jonain vuosina.
Siian maantieteellisen esiintymisen painopiste on siirtymässä pohjoisemmaksi ilmastonmuutok-sen myötä. Muutoksia on silti havaittavissa kaikilla alueilla. Saaliin vähenemistä voidaan hidastaa istutuksilla, vaikka niiden tuloksellisuudessa näyttäisi olevan parannettavaa. Siian lisääntymiseen kohdistuu paineita useista suunnista; jääpeitteisyyden väheneminen, lämpeneminen, rehevöitymi-nen, rihmalevien ja ruovikon runsastumirehevöitymi-nen, hapettomat alueet, vesistörakentamirehevöitymi-nen, happamuus, tuuli- ja ydinvoimalaitokset ja jokien patoaminen. Siikakantojen pelastamiseksi pitäisi ryhtyä tarmok-kaisiin toimenpiteisiin. Kokeellista tutkimusta ja poikasseurantoja tarvitaan lisää, jotta tarkempi syy siian lisääntymisen heikkenemiseen saataisiin selville.
Ilmaston lämpeneminen vaikuttaa myös muiden kalalajien kantoihin ja elinalueisiin. Kilohailikan-noille ja -saaliille on tyypillistä voimakas jaksoittaisuus peräkkäisten hyvien tai huonojen vuosiluokki-en seurauksvuosiluokki-ena. Kilohailisaaliit moninkertaistuivat 1990-luvun puolivälissä. Tämä näyttäisi olevan yhteydessä lämpimiin talviin. Kampelasaaliiden väheneminen 2000-luvulla ovat mahdollisesti yhtey-dessä suolapitoisuuden vähenemiseen, mutta myös muut tekijät ovat voineet vaikuttaa tähän voi-makkaaseen saaliiden ja yksikkösaaliiden vähenemiseen. Nokkakala on mahdollisesti ilmaston läm-penemisen seurauksena voinut laajentaa lisääntymisaluettaan Suomen lounaisrannikolle asti. Vuo-den 2003 jälkeen nokkakala on onnistunut lisääntymään rannikollamme useassa paikassa Inkoon ja Uudenkaupungin välisellä alueella. Nokkakalan pyyntimahdollisuuksien voi odottaa paranevan lähi-vuosina, niinpä pyyntimahdollisuuksia pitäisi kartoittaa ja lajin lisääntyminen hyödyntää.
Ilmastonmuutoksen ja kasvaneen laivaliikenteen seurauksena Suomeen on jo asettunut vierasla-jeja. Näiden määrä tulee todennäköisesti kasvamaan. 2000-luvulla Suomesta on löytynyt jo kaksi uutta vierasta kalalajia. Nämä kaksi kalalajia, mustatäplätokko ja hopearuutana, ovat alkaneet lisään-tyä ja levittäylisään-tyä rannikollamme.
Mustatäplätokko, joka on tullut Itämereen laivojen mukana Mustan- ja Kaspianmeren alueelta, on alkanut lisääntyä ainakin Helsingissä, ja se levittäytyy paikallisen runsastumisen kautta.
Aasiasta kotoisin olevaa hopearuutanaa levitettiin viime vuosisadan puolivälissä Baltian maiden sisävesiin, ja Itämereen päästyään se runsastui Viron matalissa rantavesissä ja levittäytyi 2000-luvulla Suomenlahden pohjoisosiin. Hopearuutanaa tavataan nyt Suomen rannikkovesissä Kotkan ja Turun välisellä alueella ja sitä on noussut ainakin pariin jokeen ja muutamiin mereen yhteydessä oleviin lampiin. Eräissä lammikoissa se on lisääntynyt suvuttomasti muodostaen triploideja naaraskantoja. Hopearuutanan tehokas lisääntyminen, nopea kasvu ja vähähappisten ja rehevien olosuhteiden sie-täminen, lämmenneistä vesistä hyötyminen ja nousuhalukkuus jokiin ja ojiin, tekevät tästä lajista uhan sisävesien kalastolle. Kymmenen hehtaarin lammikon yli kuuden tonnin poistosaalis on esi-merkki hopearuutanan kyvystä lisääntyä erittäin tehokkaasti ja tuottaa paljon kilpailukykyisiä jälkeläi-siä, uhaten alkuperäislajeja. Sieltä kerätyn saalismateriaalin ja näytteiden avulla voitaisiin osoittaa miten hopearuutana meillä vaikuttaa alkuperäislajeihin. Jos lajien syrjäytymistä ilmenee, mihin alus-tavat tiedot viittaavat, niin vastaavanlaisia paikkoja tulisi etsiä ja ryhtyä niissä torjuntatoimiin. Hopea-ruutanan eteneminen sisävesiin tulisi pyrkiä estämään tai ainakin hidastamaan. HopeaHopea-ruutanan siir-tämisen estämiseksi tulisi myös lisätä valistusta.
10
Slovakiaan, Puolaan ja Pohjois-Amerikan suurille järville levinneitä vieraslajeja, rohmutokkoa ja putkikuonotokkoa, on jo tavattu naapurimaissamme Venäjällä ja Virossa, joten niiden ilmestyminen meillekin on mahdollista. Akvaarioissa pidettäviä rohmutokkoja ei missään nimessä saisi päästää luonnon vesiin.
Meille 1920-luvulla tuotua piikkimonnia levitettiin aikoinaan kymmeniin järviin Etelä-Suomessa. Muutamista lammista piikkimonni on ilmeisesti hävinnyt talvisten happikatojen takia. Vielä 2000-luvulla sitä on siirretty muutamiin paikkoihin.
Kalastajat ovat jo joutuneet osittain sopeutumaan Ilmastonmuutoksen aiheuttamiin muutoksiin kalastossa toisten kantojen heiketessä, toisten vahvistuessa. Kalapaikkojen ja kalastusaikojen muu-toksiin sopeutuminen on vielä kesken. Runsaiden istutusten vuoksi siikasaaliit eivät ole romahtaneet, vaikkakin monin paikoin ne ovat heikentyneet. Sopeutumistoimia tarvitaan vielä jatkossakin kun muutokset jatkuvat. Ennusteiden mukaan ilmastonmuutoksen vauhti vain kiihtyy.
11
1.
Johdanto
1.1.
Yleistä ilmastonmuutoksesta
Hallitustenvälinen ilmastonmuutospaneeli, IPCC, on todennut maapallon ilmaston ja maapallon me-rien lämmenneen merkittävästi viimeisen 50 vuoden aikana ja ennusteiden mukaan lämpeneminen jatkuu kiihtyvällä tahdilla tulevina vuosikymmeninä (IPCC 2007). Keskilämpötilan nousu on ollut mer-kittävintä arktisilla alueilla, missä lämpeneminen viimeisen sadan vuoden aikana on ollut kaksi kertaa voimakkaampaa kuin maapallolla keskimäärin (IPCC 2007). Maapallon meret ovat sitoneet ilmakehän lisääntyneestä lämmöstä noin 80 % ja vesimassojen on havaittu lämmenneen jopa 3000 metrin sy-vyyksissä. Tämä on heijastunut erityisesti meren pinnan tasoon, minkä on raportoitu nousseen kes-kimäärin 3,1 mm vuodessa jäätiköiden ja mannerjäiden sulamisen ja lämpölaajenemisen johdosta vuosina 1996–2003 (IPCC 2007). Maapallon ilmaston odotetaan jatkavan lämpenemistään seuraavan kahden vuosikymmenen aikana keskimäärin 0,2 celsiusastetta vuosikymmenessä ja pohjoisten aluei-den ennustetaan lämpenevän vielä voimakkaammin. Eri mallien lämpötilaennusteialuei-den välillä on kui-tenkin suuria eroja varsinkin tarkastelujaksojen loppupäissä vuosisadan loppupuolella, johtuen useis-ta epävarmuustekijöistä ja tulevaisuudessa tehtävistä päätöksistä ja toimenpiteistä päästöjen rajoit-tamiseksi (IPCC 2007).
Ilmastonmuutoksesta aiheutuvia tulevaisuuden ilmastossa ja ekosysteemeissä tapahtuvia muu-toksia on vaikea arvioida varmuudella, sillä paikallisilmastossa ja varsinkin säätiloissa tapahtuu suurta luonnollista vaihtelua (Jylhä ym. 2009, The BACC Author Team 2008 a). Pitkän aikavälin ennusteisiin vaikuttaa lisäksi se, miten ilmastonmuutosta aiheuttavia kasvihuonekaasupäästöjä vähennetään (IPCC 2007). Pohjois-Euroopan ilmastoa määrittelee voimakkaasti myös Pohjois-Atlantin Oskillaatio, NAO. Oskillaation vaihe vaikuttaa Pohjois-Euroopassa erityisesti talven säätiloihin ja leutojen länsi-tuulten voimakkuuteen. Ilmastonmuutoksesta aiheutuvat muutokset lämpötiloissa ja sateisuudessa saattavat siis lyhyen aikavälin tarkasteluissa jäädä muiden ilmastoon vaikuttavien tekijöiden, kuten NAO, varjoon (Jylhä ym. 2009).
1.1.1.
Ilmastonmuutos Suomessa
Suomen ilmasto on muuttunut ja muuttumassa. Ilmatieteenlaitoksen mukaan vuosikeskilämpötila on viimeisen 100 vuoden aikana kohonnut noin asteen ja voimakkainta lämpeneminen on ollut kevät-kuukausina (maalis-toukokuu) - vajaat 2 astetta (Tietäväinen ym. 2011). Talvet ovat lämmenneet 0,7 °C sekä kesät ja syksyt puolisen astetta. Kun ilmastoa tarkastellaan 30-vuoden jaksoissa 1800-luvulta lähtien, on viimeisin jakso 1981–2010 ollut kaikkein lämpimin (Tietäväinen ym. 2011).
1.1.2.
Muutoksia ja mitä niistä seuraa?
Ilmastonmuutoksen myötä Itämeren lämpötilassa, suolapitoisuudessa, jääpeitteessä ja ravinnepitoi-suuksissa, sadannassa sekä myös jokien virtaamissa tapahtuu muutoksia, jotka vaikuttavat kalojen lisääntymiseen. Sen vuoksi on todennäköistä, että muutoksia tapahtuu myös Suomen kalastossa ja kalakannoissa. Lajeista osa hyötyy ja osa taantuu. Ilmastonmuutos (jo lämpeneminen) tulee aiheut-tamaan merkittäviä muutoksia kalojemme levinneisyyteen, runsauteen ja kasvuun. Yleisen käsityksen mukaan ns. lämpimänveden lajit luultavasti hyötyvät ja kylmänveden lajit taantuvat. Asia ei kuiten-kaan ole aivan yksiselitteinen, sillä vaikuttavia tekijöitä on muitakin.
12
Vieraslajit ovat lajeja, jotka ovat levinneet luontaiselta levinneisyysalueeltaan uudelle alueelle ihmisen avustamana joko tahattomasti tai tarkoituksella (kts. tarkemmin Suomen alustava vieraslaji-strategia). Ne voivat järkyttää ekosysteemejä ja jopa syrjäyttää alkuperäislajeja. Lukuisat varottavat kansainväliset esimerkit vieraslajien aiheuttamista muutoksista, kuten alkuperäislajien katoamisesta tai voimakkaasta taantumisesta ja muista haitoista, ovat tiukentaneet tuontimääräyksiä ja lisänneet suosituksia asioista, jotka tulisi selvittää ennen uusien lajien tuontia (Gollasch ym. 2004). Viime vuo-sikymmeninä Suomeen ei olekaan tuotu luontoon istutettaviksi uusia kalalajeja. Sen sijaan ruokaka-lakasvatukseen on tuotu mm. siperiansampi, kitasampi ja nelma sekä värimuunnoksia edustavat kul-tasäyne ja kultakirjolohi. Itämereen on niin ikään ilmestynyt uusia lajeja, myös kalalajeja. Niitä tulee uusille elinalueille sekä itse uimalla, levittäytymällä, että ihmisen avustamana, esimerkiksi laivojen mukana. Vieraslajeista tai joskus jopa levittäytyjistä saattaa olla haittaa alkuperäislajeille, mutta aina-kin osaa tulisi pyrkiä hyödyntämään. Suomen vieraslajistrategia on valmistumassa ja siinä otetaan tarkemmin kantaa vieraslajeihin ja eri lajien haitallisuuteen.
1.2.
Hankkeen tavoitteet
Tässä hankkeessa selvitettiin mitä muutoksia Suomen merialueilla on jo tapahtunut ja miten nämä muutokset ovat mahdollisesti vaikuttaneet kalakantoihin tai kalastukseen. Hankkeessa selvitettiin myös onko muutoksia tapahtunut kaikilla merialueilla ja ovatko ne kaikkialla samansuuntaisia. Tulkin-taa muutosten vaikutuksista vaikeutTulkin-taa kuitenkin vuosittainen luonnollinen vaihtelu, ekosysteemin sisäiset muutokset ja kalaistutukset. On myös epäselvää, ovatko muutokset kaikilla alueilla vielä riit-tävän voimakkaita että kalakannat ovat niihin reagoineet. Aineiston perusteella voidaan lähinnä arvi-oida miten muutokset ovat vaikuttaneet kalakantoihin ja kalastukseen lähimenneisyydessä, mutta arvioita varsinkaan pitkälle tulevaisuuteen ei tässä yhteydessä tehdä.
Hankkeen tuloksilla pyritään auttamaan muutoksiin sopeutumisessa. Tavoitteena oli arvioida miten ilmastonmuutos on vaikuttanut ja tulee mahdollisesti vaikuttamaan tulevaisuudessa Suomen kalas-toon, kalakantoihin ja kalasaaliisiin. Erityistä huomiota kiinnitettiin vieraslajeihin.
Tuotetaan esimerkkilajien avulla arvioita siitä, miten Suomen kalasto ja kalakannat muuttuvat ilmas-ton muuttuessa
Kartoitetaan tulokas/vieraskalalajitilanne nykyisten ja joidenkin potentiaalisten tulokaslajien osalta
Arvioidaan potentiaalisimmat tulokas/vieraskalalajit sekä niiden ja täällä jo olevien lajien riskitekijöitä ja hyödyntämismahdollisuuksia
Selvitetään alan tietoaukkoja ja sitä mihin tutkimusta tulisi suunnata
1.3.
Menetelmät
Aineistoa tarkastelua varten kerättiin eri lähteistä. Ympäristöviranomaiset ja yliopistojen asemat ovat tarkkailleet vesien tilaa jo pitkään. Suomen Ympäristökeskuksen (SYKE) ylläpitämästä Hertta-tietokannasta on saatavilla aikasarjoja eri abioottisista muuttujista mittauspisteistä Suomen rannikon mittauspisteistä. Lämpötila, suolaisuus ja klorofyllipitoisuustietoja kerättiin pääasiassa Hertta-tietokannasta. Lisäksi tietoja täydennettiin HELCOM:in (Helsinki Commission) tietokannasta, mistä oli saatavilla myös pitkän aikavälin (1899–2010) sarjoja. Tutkimuksessa käytettyjen mittausasemien si-jainnit on listattu liitteessä 1. Mittauspisteiden tiedoista valittiin vain pintavedestä (yläsyvyys 0-1 m ja
13
alasyvyys max. 4 m) mitatut tulokset, jotta asemien väliset mittaustiedot olivat keskenään vertailu-kelpoisia.
Koska meriveden lämpötiloista ei ole päivittäisiä mittauksia, merialueiden lämpötiloja mallinnet-tiin perustuen ilman lämpötiloihin ja hajanaisiin vedenlämpötila mittauksiin Perämerellä, Saaristome-rellä ja Suomenlahdella. Tällä tavoin saatiin mm. laskettua näille merialueille biologisesti merkittävä suure, lämpösumma, eri ajanjaksoille.
Suolapitoisuus, fosforipitoisuus ja klorofyllipitoisuus eri merialueille laskettiin useamman mitta-uspisteen keskiarvona. Fosforipitoisuutta varten valittiin touko-heinäkuun keskiarvo niiltä vuosilta, joilta oli vähintään kaksi mittaustulosta. Klorofyllipitoisuutta varten valittiin kesä-elokuun keskiarvo ja tuloksiin sisällytettiin vain ne vuodet joilta oli mittaustulos kaikilta kolmelta kuukaudelta. Merialueen keskiarvo on aina laskettu vähintään neljän pisteen mittaustuloksista.
Pitkät aikasarjat, 1901–2009 on koostettu käyttäen HELCOM:in aineistoja. Koska mittauksia ei kaikkina vuosina ole tehty samoihin aikoihin, vuosittaisia keskiarvoja ei voitu laskea. Lämpötila-aineistosta onkin poimittu kesä-heinäkuun keskilämpötila, jonka muutosta seurataan vuosien välillä. Suolapitoisuuteen on poimittu mittaukset kesä-elokuulta, jolloin suolapitoisuus vaihtelee vähän. Näiden muutosta seurattiin vuosien välillä.
Kalansaalisaineisto on koottu Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksen (RKTL) keräämistä saalisti-lastoista. Tarkastelu on jaoteltu ICES-alueiden mukaan neljään merialueeseen: Perämeri (31), Selkä-meri (30), SaaristoSelkä-meri (29) ja Suomenlahti (32) (Kuva 1). Tarkasteluissa on tilastoruutu 47 liitetty Saaristomereen, mikäli toisin ei ole mainittu, sillä ekologisesti kalat ovat samoja kuin Saaristomeren alueella, vaikka tilastoinnissa ruutu kuuluukin Selkämeren alueeseen. Kuhan ja ahvenen kohdalla käytettiin myös RKTL:ssa kerättyjä, ikämääritettyjä saalisnäytteitä, joiden avulla voitiin saaliista arvi-oida saalisosuudet eri vuosina ja ympäristöolosuhteissa alkunsa saaneille kaloille.
Kala-aineistoa tarkasteltiin kokonaissaaliin tai yksikkösaaliin muodossa. Yksikkösaaliissa on otet-tu huomioon pyyntiponnisotet-tus (pyyntivälineiden lukumäärä*pyyntipäivien lukumäärä). Yksikkösaalis heijastaa paremmin kalakannan kokoa, sillä pyyntiponnistus vaikuttaa yleensä saatuun saaliiseen. Yksikkösaalis laskettiin jakamalla kokonaissaalis pyyntiponnistuksella. Yksikkösaalis laskettiin erikseen rysä- ja verkkopyynnille, mutta eripituisia tai erikorkuisia verkkoja ei ole eritelty, vaan ne on kaikki käsitelty yhtenä verkkoyksikkönä mitoista välittämättä.
Saalistilastoinnissa on tapahtunut vuosien varrella jonkun verran muutoksia. Ammattikalastajien rekisteröintitapa muuttui vuonna 1988. Myös ammattikalastajien saaliin arviointimenetelmät mtuivat vuonna 1988, mutta saalistilastot vuosilta 1980–1986 on myöhemmin päivitetty käyttäen uut-ta menetelmää. Tiedot pyyntiponnistuksisuut-ta ovat kaikkein luotetuut-tavimpia vuodesuut-ta 1998 lähtien ja luotettavuus on hieman heikompaa 1980-luvun alussa. Tämä aiheuttanee pienen virhelähteen ana-lyyseihin.
14
Kuva 1.Tarkastelussa käytetty merialuejaottelu.
1.3.1.
Historian näkökulma
Aikaisempien lämpimien ja kylmien kausien aikana tapahtuneet muutokset ovat eräs mahdollisuus arvioida tulevaa kalastoa ja saaliita. Tämä osuus perustuu kirjallisuuteen.
15
1.3.2.
Saalistiedot
Saalis- ja lisääntymistietojen yhdistäminen ympäristömuuttujiin oikealla tavalla voi antaa tietoa jo tapahtuneista ilmastomuutoksen vaikutuksista ja auttaa tulevan muutoksen hallintaa. Yhdistettäessä saaliita ympäristönmuutoksiin vaikutus voi ilmetä joko suorana kalastusmahdollisuuksien esim. kalas-tusolosuhteiden kautta tai kalojen käyttäytymisen kautta. Usein muutos ilmenee lisääntymisen muu-toksen kautta ja näkyy saaliissa vasta myöhemmin. Saalismuutoksissa on usein mukana monia tekijöi-tä. Yksikkösaalissa kalastuksen pyyntiponnistus on pyritty ottamaan huomioon. Tilastollista yhteyttä ilmastonmuutoksiin ei kuitenkaan yksikkösaaliidenkaan avulla usein löydetä, jos peräkkäiset vuodet eivät ole samankaltaisia keskenään ja peräkkäiset vuosiluokat vaihtelevat samassa saaliissa erisuurui-sina. Näiden erottaminen vaatii näytteenottoa saaliista ja saaliskalojen ikämäärityksiä. Yksikkösaalis-tietojen ja ikämääritettyjen saalisnäytteiden avulla on mahdollisuus löytää selkeämpiä yhteyksiä. Vertaamalla nykyistä ja mennyttä saaliskehitystä, kalakantoja ja kalastusta voidaan arvioida miten kalastus mahdollisesti tulee reagoimaan muutoksiin.
1.3.3.
Lisääntyminen
Lisääntymisalueilla tapahtuvat muutokset vaikuttavat herkästi kannan kokoon. Alkio(mäti) ja poikas-vaihe ovat herkkiä ympäristön muutoksille ja muutokset eloonjäännissä vaikuttavat helposti kannan kokoon. Vuosittaiset vaihtelut ovat normaaleja eikä yksi huono vuosi useinkaan vaikuta kalastettavan kannan kokoon, mutta jos huonoja vuosia on useita peräkkäin, niin tämä alkaa jo näkyä kannan koos-sa. Pidempiaikaiset muutokset lisääntymisolosuhteissa vaikuttavat siten kannan kokoon. Saaliissa nämä muutokset näkyvät eri lajeilla eri aikoina, lyhytikäisillä lajeilla jo kahden - viiden vuoden kulut-tua, mutta pidempi- ikäisillä viiden jopa vielä kymmenenkin vuoden kuluttua. Koska kalastuksessa on usean eri-ikäisiä kaloja samassa saaliissa, niin yhden vuoden vaikutukset usein peittyvä muiden vuo-sien alle.
1.3.4.
Vieraslajit ja levittäytyjät
Vieraat ja muut levittäytyvät lajit voivat ilmastonmuutoksen ansiosta voimakkaasti yleistyä uudella alueella ja syrjäyttää alkuperäislajeja. Vieraslajien tilannetta Suomessa ja lähialueilla selvitettiin kirjal-lisuuden, tiedustelujen, havaintojen ja koekalastusten avulla. Koekalastuksia tehtiin mm. Virolahdel-la, Kotkassa, Helsingissä, Hangossa, Salossa ja Turussa. Mustatäplätokon (aiemmin mustakitatokko) kantojen tilaa tutkittiin tarkemmin Helsingin alueella ja hopearuutanan Helsingissä ja Salossa kerää-mällä näytteitä. Piikkimonni otettiin vertailukohdaksi vanhemmasta vieraslajista, jonka asettumisesta on jo kulunut yli 80 vuotta. Piikkimonnin koekalastuksia tehtiin Etelä-Suomessa noin 15 paikalla, jois-ta piikkimonnitietoja saaduisjois-ta yksilöistä jois-tai istutuksisjois-ta oli saajois-tavilla.
1.4.
Ympäristömuutoksesta Itämeressä
1.4.1.
Lämpenemistä lähes kaikkialla meressä
Historiallisesti Itämeren alueen ilmastossa on ollut kylmempiä ja lämpimämpiä kausia. Viimeisen jääkauden (n. 115 000–11 500 vuotta sitten) jälkeen oli ns. Atlanttinen lämpökausi (n. 11 000-4 500 vuotta sitten) ja sen lämpimin ajanjakso oli noin 6 800-5 500 vuotta sitten, jolloin lämpötila oli 2-3 celsiusastetta nykyistä lämpimämpi ja ilmasto kosteampi. Itämeren suolapitoisuus on ehkä ollut sama tai jopa 4 PSU (Practical Salinity Unit) korkeampi kuin nyt (Emeis ym. 2003) ja myös veden pinta
kor-16
keammalla. Ilmasto on ollut lämpimin, mutta ei kuitenkaan nykyistä lämpimämpi, myös viime vuosi-sadan alkupuolella, mm. 1930-luvulla (Tietäväinen 2011). Keskimääräistä lämpimämpiä vuosia on ollut ainakin 1890-luvulla, 1930-luvulla, 1970-luvulla, 1990-luvulla ja erityisesti 2000-luvulla useita.
Itämeren alueella keskimääräisten lämpötilojen nousun on raportoitu olleen pidemmällä tarkas-telujaksolla (1861–2005) noin 0,08 astetta vuosikymmenessä, mikä on nopeampaa kuin maapallon keskimääräinen lämpeneminen 0,05 astetta vuosikymmenessä (HELCOM 2007). Keskimäärin täkäläi-nen ilmasto on siis lämmennyt maapallon keskiarvoa, 0,75 astetta (IPCC 2007), enemmän.
Suomen osalta on arvioitu, että vuosikymmenen (2011–2020) aikana ilmasto lämpenee keski-määrin yhden asteen edelliseen havaintokauteen (1971–2000) verrattuna (Jylhä ym. 2009). Suomen oloissa suurimmat muutokset ilmaston lämpötilassa keskittyvät talviin. Vuosisadan loppupuolella talvilämpötilat tulevat arvioiden mukaan olemaan keskimäärin 3-9 astetta korkeammat ja terminen talvi (vuorokauden keskilämpötila on pakkasen puolella) lyhenee ja todennäköisesti häviää Etelä – Suomesta ja lounaisrannikolta (Jylhä ym. 2009). Maanlaajuisesti suurimmat muutokset havaittaneen talven alimmissa minimilämpötiloissa ja pakkaspäivien määrän vähenemisessä (Jylhä ym. 2009).
Ilmaston lämpeneminen vaikuttaa myös merien ja maa-alueiden lämpötiloihin ja muutokset etenkin talvilämpötiloissa heijastuvat voimakkaasti myös Itämereen ja sen hydrologiaan. Itämeren lämpötilan on havaittu nousseen jo viime vuosisadan aikana (Mackenzie ja Köster 2004, Mackenzie ym. 2007 sekä Kuva 2 a-d) ja sen arvioidaan nousevan 2-4 astetta vuosisadan loppuun mennessä (Döscher ja Meier 2004). Lauhojen talvien (Hagen ja Feistel 2005) ja sademäärien (Hänninen 2000) on myös raportoitu lisääntyneen Itämeren alueella viime vuosikymmeninä.
a)
17
Kuva 2.Pintaveden lämpötila a) Suomenlahdella 1903–2007, b) Saaristomerellä 1899–2007, c) Selkämerellä 1899–2006 ja d) Perämerellä 1899–2007. Viimeiset kolme vuosikymmentä on merkitty punaisella värillä (paitsi Suomenlahdella vihreällä) samoin tätä jaksoa kuvaava trendi. Huomattavaa on, että lämpötilan muutos on kaikilla merialueilla ollut suurinta tällä 1980–2007 ajanjaksolla.
Lämpötila meressä ei läheskään aina ole aina sama kuin ilmassa, vaikka noudattaakin viiveellä sen muutoksia, sitomalla ja luovuttamalla lämpöä; alueesta riippuen. Keväällä lämpeneminen tapahtuu meressä ilmaa hitaammin, samoin jäähtyminen syksyllä. Matalat ja suojaiset alueet lämpenevät usein nopeammin kuin syvät ja tuulille alttiit avoimet alueet, sen vuoksi alueiden sisällä saattaa ajoittain olla suuriakin lämpötilaeroja.
18
Kuva 3.Vuoden keskilämpötilojen muutos Suomen merialueilla vuosina 1980–2009. Selkämeren lämpötilatieto on mittausaineistoa eikä vertailukelpoisia mallinnettujen tulosten (Suomenlahti, Saaristomeri ja Perämeri) kanssa.
Viimeisen 30 vuoden aikana pintavesien keskimääräinen lämpeneminen eri merialueilla on ollut mel-ko samansuuntaista (Kuva 3). Suomenlahdella ja Saaristomerellä veden lämpötila on noussut 0,8 ja 0,9 astetta 1980-luvulta 2000-luvulle. Selvintä nousu on kuitenkin ollut kasvukauden lämpötiloissa (Kuva 4).
19
Kuva 4.Kasvukauden keskilämpötilojen muutos Suomen merialueilla vuosina 1980––2009.
Eri merialueiden lämpötiloja esittävät kuvaajat tulee tulkita alueen keskimääräistä veden lämpötilaa kuvaavina. Keskilämpötila on laskettu useiden alueen mittauspisteiden keskiarvona, ja alueen sisällä mittauspisteiden välillä voi olla suurtakin vaihtelua. Esimerkiksi Suomenlahdella kahdesta mittauspis-teestä, Helsingin Vanhankaupunginlahti (sisälahti) ja Hankoniemen Tvärminne (lähes ulkosaaristoa), mitatut lämpötilat eroavat selvästi toisistaan (Kuva 5). Läheisten mittauspisteiden välisiä eroja osoit-taa vielä tarkemmin pääkaupunkiseudun edustalta osana VELMU-tutkimuksia (Vedenalaisen meri-luonnon monimuotoisuuden inventointiohjelma) mitatut lämpötilat keväältä 2008 (Kuva 6). Mittaus-pisteen sijainti, suojainen sisäalue tai avoin ulkomerialue, vaikuttaa mittauksiin selvästi. Ulko- ja si-säsaariston vesien lämpötiloissa on keskimäärin 2-6 asteen ero. Erityisen lämpiminä vuosina (1980, 1990, 1997 ja 2002) ulkoalueen vesien lämpötilat ovat kuitenkin olleet sisäalueen lämpötilan suu-ruusluokkaa. Lämpötilakehitys on ollut molemmilla alueilla samaa luokkaa.
20
Kuva 5.Kasvukauden (touko-syyskuu) pintaveden keskilämpötila Helsingin Vanhankaupunginlahdella ja Han-gon Tvärminnessä.
Kuva 6.Pintaveden lämpötilan vaihtelu läheisten mittauspisteiden välillä.
Arvioiden mukaan ilmastonmuutoksesta johtuva nousu ilman keskilämpötiloissa on ollut merkittävin-tä talvikuukausina. Talven (joulu-helmikuu) meriveden keskilämpötiloissa on myös havaittavissa muutos. Talven keskilämpötila on noussut tarkastelujaksolla 1980–2009 kaikilla merialueilla lukuun
21
ottamatta Perämerta. Tämä johtunee Perämeren talvisesta jääpeitteestä ja sen vuoksi veden lämpö-tila pysyy lähellä 0 astetta koko talvikauden ajan (Kuva 7).
Muutosta on tapahtunut myös vesien lämpimyydessä eri vuodenaikoina ja alkutalvi on muuttu-nut lämpimämmäksi. Esimerkiksi Saaristomerellä vuosina 1989 ja 1990 kevättalvi oli vielä syystalvea lämpimämpi, kun taas vuodesta 1996 lähtien syyslämpötila on yleensä ollut korkeampi (Kuva 8). Näi-den ajanjaksojen välinen lämpötilaero näyttää myös kasvaneen.
Lämpötilatarkasteluihin käytetystä aineistosta on huomattava, että talvilämpötilamittauksia ve-destä on tehty kesää harvemmin ja että niissä on jonkin verran puutteita.
22
Kuva 8.Erot syystalven (marras-joulukuu) ja kevättalven (tammi-huhtikuun) pintaveden lämpösummissa Saa-ristomerellä vuosina 1980–2008.
Lämpösumma kuvaa kenties mittayksiköistä herkimmin vedessä elävien eliöiden elinolosuhteiden muuttumista. Vuosien väliset erot ovat huomattavia jopa loppu- ja alkuvuoden välillä, mikä saattaa olla merkittävä eri lajien suhteen. Talvilämpötiloilla on keskeinen merkitys syys- ja talvikutuisten kalo-jen lisääntymisen kannalta. Näistä nieriä, lohi, taimen, siika ja muikku kutevat syksyllä tavallisesti ennen jääpeitteen muodostumista ja made yleensä tammi-helmikuussa. Lämpötila vaikuttaa alkioi-den kehittymisnopeuteen ja vararavinnon käyttöön sekä hapen tarpeeseen ja käyttöön ja siksi muu-tokset lämpötiloissa tänä ajanjaksona vaikuttavat syntyvän vuosiluokan kokoon.
Loppuvuoden (marras-joulukuu) pintaveden lämpösumma on noussut eniten Saaristomerellä, mutta muutos on selkeä myös Suomenlahdella ja näkyy jopa Perämerellä (Kuva 9). Alkuvuoden (tammi-huhtikuu) lämpösumma on noussut eniten Suomenlahdella, mutta Perämerellä muutos on ollut hyvin vähäistä (Kuva 10). Tämä johtunee siitä, että Perämeri on talvisin jääpeitteessä ja ilman lämpötilan nousu ei tällöin heijastu veden lämpötiloihin. Huomionarvoista on, että lämpimimpinä talvina (vuosina 1980, 1983, 1990, 1997, 2000 ja 2002) koko talvikauden (marras-huhtikuu) läm-pösumma Saaristomerellä ja Suomenlahdella on ollut lähes viisinkertainen kylmimpiin vuosiin verrat-tuna (Kuva 11).
23
Kuva 9.Muutos alkutalven lämpösummassa pintavesissä Suomen merialueilla 1980–2009.
24
Kuva 11.Muutos koko talven lämpösummassa pintavesissä Suomen merialueilla vuosina 1980–2009.
1.4.2.
Jääpeite hupenee lämpimien vuosien mukana
Itämeri on tyypillisesti jäätynyt talvisin ja jääpeitteen kattavuus puolestaan määräytyy talvien lämpö-tilojen perusteella. Jäätyminen alkaa kun pintaveden lämpötila on pysyvästi -0,2 ja -0,8 asteen välillä, veden suolapitoisuudesta riippuen. Jään muodostuminen on nopeinta tyynellä ja kirkkaalla säällä, sillä pilvisyys estää tehokkaasti vedestä haihtuvan lämmön siirtymistä ilmakehän ylempiin osiin. Jään peittävyys vaihtelee vuosittain merkittävästi, mutta nykyisin keskimäärin noin puolet Itämeren pinta-alasta on talvisin jääpeitteessä (Meier ym. 2004). Itämeren tulevaa jäätilannetta on mallinnettu useissa tutkimuksissa (The BACC Author Team 2008 a ja siinä olevat viitteet) ja niistä kaikki ennusta-vat keskimääräisen jääpeitteen merkittävää pinta-alan vähenemistä ja keston lyhenemistä vuosisa-dan loppua kohti mentäessä.
Jäätalven kesto on lyhentynyt tarkastelujaksolla 1979–2009 kaikilla merialueilla (Kuva 12) ja jäi-den lähtö on aikaistunut tarkastelujaksolla 1979–2009 etenkin Perämerellä (Kuva 13). Jääpeite ja sen edellyttämä kylmä talvi vaikuttaa erityisesti kevään kasviplanktonyhteisöön. Jää estää tehokkaasti valon pääsyn veteen ja siksi jään lähtö ajoittaa kevään kasviplanktonkukinnan. Leutoina talvina keväi-sin tyypillisesti tapahtuva vesimassojen täyskierto saattaa häiriintyä, jolloin vesipatsaan kerrostunei-suus säilyy ja vain voimistuu kevään mittaan. Tämä muuttanee kasviplanktonyhteisöä, suosien ker-rostuneisuutta ja lämpimiä vesiä suosivia lajeja (esim. dinoflagellaatit)(Wasmund ym. 1998). Muutos kasviplanktonyhteisössä heijastuu luonnollisesti myös eläinplanktoniin ja muille ylemmille ravinto-verkon tasoille (The BACC Author Team 2008 b). Jään sisällä huokosvedessä elää rikas kasvi ja eläin-plankton-, levä-, ja bakteerilajiyhteisö (Meiners ym. 2002). Nämä eliöt ovat myös suoraan riippuvaisia jääpeitteestä ja muutokset jääpeitteessä heijastunevat niiden ja niistä riippuvaisten muiden eliöiden runsauksiin.
25
Kuva 12.Jäätalven pituuden muutos Suomen merialueilla vuosina 1979–2009.
Kuva 13.Keskimääräinen jäiden lähtöpäivä Suomen merialueilla vuosina 1979–2009.
1.4.3.
Suolapitoisuus pulsseista ja virtaamista
Ilmaston lämpenemisen vaikutukset ovat maapallon eri osissa hyvin erilaisia ja lämpeneminen muut-taa myös muun muassa sateiden jakautumista maapallolla (IPCC 2007). Sateiden on jo raportoitu lisääntyneen vuosina 1900–2005 monilla alueilla, esimerkiksi Pohjois-Euroopassa (IPCC 2007).
Suo-26
messa sateiden on arvioitu todennäköisesti lisääntyvän edelleen hieman jo seuraavalla vuosikymme-nellä, mutta vuosisadan loppua kohden talvien sademäärien odotetaan olevan jopa 10–40 % suu-remmat jaksoon 1971–2000 verrattuna (Jylhä ym. 2009). Sademäärien lisääntyminen saattaa muut-taa jokien virmuut-taamia, minkä johdosta makean veden virtauksen määrä ja ajoitus joista Itämereen voi muuttua. Koska sademäärien ennustetaan kasvavan etenkin talvikaudella, on myös virtaamien en-nustettu kasvavan talvella. Kesävirtaamien on sen sijaan enen-nustettu vähenevän (The BACC Author Team 2008 a, Jylhä ym. 2009). Sademäärien, kuten myös keskilämpötilojen, kasvu on voimakkainta maan pohjoisosissa ja on ennustettu, että lisääntynyt makeanveden virtaus joista Itämereen vähen-tänee itämeren suolapitoisuutta etenkin pohjoisissa osissa (The BACC Author Team 2008 a). Vaikka eri mallien välillä on eroja sademäärän lisääntymisen suurusluokkien suhteen, kaikki kuitenkin osoit-tavat samansuuntaista, lisääntyvää, muutosta (The BACC Author Team 2008 a). Toisaalta, sademääri-en kasvu ei välttämättä heijastu jokisademääri-en virtaamiin suoraviivaisesti, sillä lämpötilan noustessa myös haihtuminen ja kasvien käyttämä veden määrä kasvaa (Meier ja Kauker 2003). Itämeren suolapitoi-suuden on todettu vähentyneen viime vuosikymmenten aikana ja arvioiden mukaan väheneminen jatkuu sateiden lisääntyessä, joskin lyhyellä aikavälillä tämä muutos peittynee luontaisen vaihtelun alle (Alheit ym. 2005, Möllmann ym. 2005, sekä Kuva 14 a-d).
a)
27
Kuva 14.Pintaveden suolapitoisuus a) Suomenlahdella 1903–2010, b) Saaristomerellä 1899–2007, c) Selkäme-rellä 1899–2007 ja d) PerämeSelkäme-rellä 1899–2007. Viimeiset kolme vuosikymmentä on merkitty punaisella värillä (paitsi Suomenlahdella vihreällä) samoin tätä jaksoa kuvaava trendi. Esimerkiksi Suomenlahdella on huomatta-vaa, että suolapitoisuus nousi ensimmäiset viisi vuosikymmentä ja kääntyi sen jälkeen laskuun. Suolapitoisuu-den lasku on kaikilla merialueilla ollut suurinta tällä viimeisimmällä 1980–2007 ajanjaksolla.
Itämerelle, kuten muillekin murtovesialtaille, on tyypillistä voimakas suolaisuusgradientti sekä poh-jois-etelä suunnassa, että syvyyssuunnassa. Gradientin muodostaa Tanskan salmien kautta Itämereen työntyvä merivesi ja toisaalta valuma-alueen joista virtaava makea vesi joiden tiheysominaisuudet (lämpötila ja suolaisuus) poikkeavat toisistaan. Itämeri on suurimman osan vuodesta voimakkaasti kerrostunut, missä painava, kylmä ja suolainen vesi on pohjalla ja kevyt, lämpimämpi ja vähäsuolai-nen vesi pinnassa. Itämeren lämpötilan vaihdellessa voimakkaasti vuodenaikojen mukaan, tapahtuu kahdesti vuodessa vesimassojen kierto, jolloin pintavesien viilentyessä ne painuvat tuulisella säällä pohjaa kohti vieden mukanaan muun muassa happea. Ilmastonmuutoksen todennäköisesti aiheut-tama sadannan lisääntyminen saattaa siis johtaa pintavesien suolaisuuden vähentymiseen. Yhdessä lämpötilan ennustetun nousun kanssa, kerrostuneisuus saattaa voimistua ja vesimassojen kierto vai-keutua (The BACC Author Team 2008 a).
Osassa ennusteista kuitenkin arvioidaan, että tuulisuus saattaa lisääntyä ja tuulien keskimääräi-nen suunta muuttuu länkeskimääräi-nenpuoleiseksi (Jylhä, 2011). Voimakkaita suolapulsseja Tanskan salmista Itämereen työntyy aina voimakkaiden länsituulten seurauksena ja tässä valossa on mahdollista, että suolapulssit ja niiden myötä suolapitoisuus lisääntyy. Lisäksi, voimakas tuulisuus lisää vesipatsaan sekoittumista ja täten vähentää kerrostuneisuutta ainakin pintavesissä.
Suolapitoisuus on laskenut kaikilla tarkastelluilla merialueilla vuosina 1980–2009, joskin se on vaihdellut merkittävästi esimerkiksi Perämerellä (Kuva 15).
c)
28
Kuva 15.Veden keskimääräisen suolapitoisuuden muutos tarkastelluilla merialueilla vuosina 1980–2009.
1.4.4.
Rehevyyden kuvaajat
Rehevyyden on ennustettu ilmastonmuutoksen myötä lisääntyvän erityisesti rannikolla. Tähän on suurimmaksi osaksi syynä ennustettu sadannan ja sen vuoksi huuhtouman lisääntyminen valuma-alueelta (The BACC Author Team 2008b). Toisaalta pintavesien lämpeneminen saattaa häiritä keväi-sin ja syksyikeväi-sin tapahtuvaa vesimassojen täyskiertoa ja ravinteiden kulkeutumista pohjan vesistä pin-nalle, missä valo ja lämpöolosuhteet levien ja kasviplanktonin kasvulle ovat suotuisat, estyy. Tämän johdosta pintavedet saattavat muuttua vähäravinteisimmiksi (The BACC Author Team 2008b).
Selvää muutosta Suomen merialueiden keskimääräisessä rehevyydessä kesäaikana ei tarkastelu-jaksolla näillä muuttujilla ilmennyt (Kuva 16 ja 17). Paikallisesti sekä fosfori, että klorofyllipitoisuudet ovat varsinkin sisälahdissa muuttuneet, mutta keskimääräisesti merialueilla muutos on näin tarkas-teltuna ollut vähäistä. Saaristomerellä kesäinen fosforikuormitus näyttäisi kasvaneen.
29
Kuva 16.Kesäkuukausien (touko-heinäkuu) pintaveden keskimääräinen kokonaisfosforipitoisuus Suomen meri-alueilla 1980–2010. Yhden rehevän mittauspisteen merkitys ilmenee kun vertaillaan merialueen keskiarvoja sekä ilman tätä pistettä, että tämän kanssa (Suomenlahti, Vanhakaupunginlahti ja Selkämeri, Humalainen).
Kuva 17.Kesäkuukausien (kesä-elokuu) keskimääräinen klorofyllipitoisuus Suomen merialueilla 1980–2010. Yhden rehevän mittauspisteen, Vanhakaupunginlahti, merkitys ilmenee kun vertaillaan Suomenlahden meri-alueen keskiarvoa sekä ilman tätä pistettä, että tämän kanssa.
30
2.
Ilmasto kalaston ja kalakantojen muokkaajana
2.1.
Kalasto-, kalakantamuutokset ja vieraslajit
ilmaston muuttuessa
Itämeren kalalajisto on sekoitus murtoveteen sopeutuneita meri- ja makeanveden lajeja. Kalat alkoi-vat vähitellen levittäytyä Suomen nykyiselle alueelle, silloiseen Baltian jääjärveen, kun Itämeren allas syntyi viimeisimmän jääkauden lopulla, runsaat 10 000 vuotta sitten. Alkuperäinen kalastomme oli muotoutunut jo noin 4 000 vuotta sitten, Itämeren suolaisten ja makeiden vaiheiden ja lämpimien ja kylmempien kausien aikana. Tähän alkuperäiseen, vakituiseen, kalastoon voidaan katsoa kuuluvaksi noin 58 kalalajia (Urho ja Lehtonen 2008).
Kun ilmasto kivikaudella oli 1-3 celsiusastetta lämpimämpi kuin nykyään, niin kalalajien levinnei-syys ulottui Suomen alueella joidenkin lajien osalta nykyistä pohjoisemmaksi (Nurminen 2006, Koli 1998).
Lähihistoriassa Suomen kalastossa on tapahtunut vähän muutoksia. Monni on hävinnyt sisävesis-tämme 1800-luvulla. Sampi, joka meillä ei tiettävästi kuitenkaan lisääntynyt, vaihtui ilmeisesti koko Itämeren alueella sinisammeksi, minkä on katsottu johtuneen ilmaston muuttumisesta. Sittemmin sinisampikin on hävinnyt koko Itämeren alueelta. Sitä on kuitenkin viime vuosina kotiutettu uudes-taan pariin Etelä-Itämereen laskevaan jokeen ja näitä merkittyjä sinisampia voi uida meidänkin meri-alueillemme. Rannikollamme esiintyy kuitenkin aika ajoin muitakin sampilajeja, jotka ovat karkulasia tai istukkaita naapurimaiden kalanviljelylaitoksista (Urho ja Lehtonen 2010). Tällaisia vieraslajeja ovat mm. siperiansampi, venäjänsampi ja tähtisampi (ks. tarkemmin kohta 2.3.5).
Viime vuosisadalla Suomeen tuotiin ulkomailta 14 uutta kalalajia ja joitakin tuontiyrityksiä oli tehty jo 1800-luvun lopussa (Urho ym. 1995, Urho ja Lehtonen 2008). Istutuksia (esim. puronieriä ja peledsiika) lukuun ottamatta uusia lajeja ei juuri ole havaittu Suomen vesialueilla. Viime vuosisadalla listatut liejutokko ja seitsenruototokko eivät sinänsä olleet uusia lajeja, niitä ei vain ollut tunnistettu. Piikkimonni ja allikkosalakka ovat ainoat muut vieraslajit Suomessa, jotka viime vuosisadan aikana muodostivat pysyviä kantoja Suomen sisävesiin, viljelyn mukana tulleen viisipiikin lisäksi. 2000-luvulla on jo havaittu kaksi Suomelle aivan uutta kalalajia (hopearuutana ja mustatäplätokko). (ks. Tarkem-min kohta 2.3.2. ja 2.3.3.)
Vesistökohtaisesti vieraiksi lajeiksi voidaan toki laskea myös sinne toisista vesistä istutetut uudet kalalajit, mihin nykyisin tarvitaan paikallisen kalatalousviranomaisen lupa. Siirtoistutustoiminta on aikaisemmin koettu tärkeäksi kalavesien hoitokeinoksi ja onkin arvioitu, että joka kolmannessa Skan-dinavian vesistöistä on yksi tai useampi sinne istutettu laji, joka ei ole alkuperäinen (Tammi ym. 2003). Pohjoiseen Suomeen (=Inarijärveen) istutettujen tulokkaiden menestystä ovat lähiaikoina tarkastelleen mm. Erno Salonen ja Ahti Mutenia (2007).
Suomen nykyisellä vesialueella on vuoteen 2008 mennessä tavattu kaikkiaan 100 kala- ja 3 nah-kiaislajia (Urho ja Lehtonen 2008), joista monet elävät täällä levinneisyytensä pohjoisrajalla. Myö-hemmin samana vuonna havaittiin vielä uutena lajina silokampela, joka on yleisempi eteläisellä Itä-merellä. Nämä ns. vierailijat (tai levittäytyjät) esiintyvät meillä erittäin harvoin, ja niitä voidaan pitää tunnustelijoina, jotka olosuhteiden muuttuessa suotuisammiksi levittäytyvät eteläiseltä Itämereltä tai Pohjanmereltä katsastamaan elinmahdollisuuksia pohjoisempana. Yksi tällaisista tutkimusmatkaili-joista on sardelli, johon ilmaston lämpeneminen näyttää vaikuttavan positiivisesti. Viimeksi kesällä
31
2007 näitä myös anjovis-nimellä tunnettuja sillikaloja saatiin mm. Tammisaaren vesiltä. Tämä lienee heijastumaa anjoviksen yleistymisestä eteläisellä Itämerellä lämpimän jakson aikana (kts 2.2.6.).
Viimeisimmät Suomen vesille asettuneet vieraskalalajit ovat siis ihmisen avustuksella Itämereen saapuneet mustatäplätokko (mustakitatokko) ja hopearuutana, jotka tunnistettiin merialueeltamme vuonna 2005. Näiden lisäksi uusia vieraslajeja, joista on usein odotettavissa enemmän haittaa kuin hyötyä, on levittäytymässä rajan takaa Suomenlahdella idästä tai etelästä (kohta 2.4.).
2.2.
Ilmastonmuutoksen vaikutuksia rannikon kalojen levinneisyyteen,
kan-nan kokoon ja saaliisiin, esimerkkeinä kuha, siika, ahven ja made
Hankkeen tarkoituksena oli analysoida eräiden taloudellisesti tärkeiden kalalajien kanta- ja saaliske-hitystä erityisesti ilmastonmuutoksen näkökulmasta alueellista vertailua hyödyntäen. Osiossa tarkas-tellaan myös eräiden tärkeiden talouskalalajien kalakantojen luontaista lisääntymistä ja kan-nan/saaliiden kehityssuuntaa suhteessa hyödyntämiseen ja istutustoimintaan. Esimerkkeinä käsitel-lään kuha ja siika, joihin ilmastonmuutoksen on arveltu vaikuttavan eri tavoin. Lisäksi hieman lähem-pään tarkasteluun otettiin ahven ja made. Lyhyinä mainintoina tuodaan esille myös muutama muu laji, jonka kohdalla selkeämpi muutos on ilmeinen.
Tutkimuksen tulosten tarkastelussa otettiin huomioon myös muita tarkastelujakson 1980–2009 aikana tapahtunut muutoksia. Esimerkiksi Suomen merialueilla kalastavien ammattikalastajien määrä on vähentynyt tällä ajanjaksolla alle puoleen, (Kuva 18).
Kuva 18.Ammattikalastajien määrä Suomen merialueella vuosina 1980–2009.
2.2.1.
Kuha ja sen kalastus hyötyvät lämpenemisestä
Kuhaa esiintyy Euroopassa itäpainotteisesti ja sen luontainen esiintyminen ulottuu Kaspianmerestä Itämereen laskeviin vesistöihin. Istutuksilla kuhaa on levitetty myös Länsi- ja Keski-Eurooppaan. Sa-moin Suomessa kuhaa on istutettu useisiin järviin ja siten sen levinneisyyttä on ulotettu pohjoiseen päin. Merialueella kuhan tiedetään lisääntyvän vielä Merenkurkussa Kyrönjoen suistossa. Muita mahdollisia lisääntymisalueita Saaristomeren pohjoispuolelta ei yleisesti ole tiedossa. Kuhan
pääasi-32
allinen esiintyminen, lisääntyminen ja pyynti ovat keskittyneet Saaristomeren ja Suomenlahden alu-eille. Suomenlahdellakin pyyntialueet ovat perinteisesti lähinnä lisääntymisalueilla tai niiden lähei-syydessä. Parina viimeisenä vuosikymmenenä saalista on kuitenkin saatu laajemmalta alueelta.
Tilastojen mukaan vuotuinen kuhasaalis Suomessa on kasvanut 1980-luvun 600–1076 tonnin vuosisaaliista 1786–3371 tonniin 1990–2000-luvuilla eli noin kolminkertaiseksi. Tämän ovat mahdol-listaneet hyvät kuhavuosiluokat. Tarkoituksenamme oli selvittää kuinka paljon lämpötila vaikuttaa hyvien kuhavuosiluokkien syntyyn ja niistä saataviin saaliisiin. Kuhasaaliit ovat kasvaneet, mutta eivät suoraviivaisesti ja ammattikalastajien pyyntiponnistus ja saaliit rannikolla ovat 2000-luvulla käänty-neet laskuun.
Kuhasaaliista yli puolet on saatu merialueelta, paitsi 2000-luvulla, jolloin sisävesien saalis on ylit-tänyt merisaaliin. Sisävesien kuhasaaliin on tosin aikaisemminkin arvioitu olleen merisaalista huomat-tavasti suurempi (Nuorteva 1957). Viime vuosikymmeninä vapaa-ajankalastajat ovat saaneet meri-alueen saaliista usein hieman yli puolet (40–80 %), mutta sisävesissä vähintään 80–95 %.
Ammattikalastajien saaliista noin 40–60 % ilmoitettiin saadun Saaristomereltä ja 30 % Suomen-lahdelta (Kuva 19). Selkämeren ja varsinkin sen eteläosan osuus on viime vuosikymmeninä kasvanut. Seuraavassa tarkastellaan kuhan kalastusta lähinnä ammattikalastuksen merialueen pyynnin ja saa-liiden perusteella. Suurin osa pyynnistä (yli 90 %) on verkkokalastusta, joka tapahtuu syksyllä tai ke-väällä ennen kutua.
Kuva 19.Ammattikalastajien kuhasaalis merialueittain 1980–2009.
Ammattikalastuksen kokonaiskuhasaalis ja pyyntiponnistus kasvoivat vuoden 1994 jälkeen Suomen-lahdella ja Saaristomerellä (Kuvat 19 ja 20). Vuoden 2003 jälkeen sekä pyyntiponnistus että saalis ovat laskeneet kaikilla kolmella alueella. Silti yksikkösaalis (kg/verkkovuorokausi) on pysynyt melkein samalla tasolla (0,2–0,4) koko ajanjakson lukuun ottamatta muutamia vuosia 1990-luvulla, jolloin se
33
oli hieman korkeampi Suomenlahdella (0,3) ja Saaristomerellä (0,5) sekä 1980-luvun alussa alle 2 Suomenlahdella (Kuva 21). Selkämerellä yksikkösaalis pysyi koko tutkimusjakson samalla tasolla (0,1– 0,2). Yksikkösaalis välillä tuntuu vaikuttavan kalastajien pyyntiponnistukseen, kuten Saaristomerellä vuonna 1994: yksikkösaaliin noustua pyyntiponnistusta lisättiin seuraavina vuosina. Vaikka yksik-kösaalis palautui takaisin vuonna 1998–99, pyyntiponnistusta ei kuitenkaan vähennetty.
Tarkasteltaessa ammattikalastuksen keskimääräisiä verkkosaaliita kolmena kymmenvuotiskautena, kuhasaalis oli korkein keskimmäisellä kaudella (1991–2000) Suomenlahdella (140 tonnia) ja Saaris-tomerellä (238 tonnia). Selkämerellä korkein saalis saavutettiin viimeisellä kaudella 2001–2008 (120 tonnia). Ruuduissa 47, 51 ja 52 Saaristomerellä kuhan ammattikalastuksen saalis kasvoi 1990-luvulla (Kuva 20). Selkämerellä ruuduissa 42 ja 37 selvin saalisnousu havaittiin viimeisellä ajanjaksolla 2001– 2008, vaikka pyyntiponnistus lisääntyi jo hieman 1990-luvulla. Yksikkösaaliit nousivat jo silloin ja py-syivät korkeammalla kuin ensimmäisellä ajanjaksolla varsinkin ruudussa 47. Yksikkösaaliit eivät vaih-delleet suuresti vaikka nousivat huippuun 1990-luvulla Suomenlahdella ja vielä selvemmin Saaristo-merellä. Selkämerellä yksikkösaalis pysyi pienestä noususta huolimatta eteläisempiä alueita alhai-simmalla tasolla. Tasainen yksikkösaalis viittaa siihen, ettei kuhakannan koossa ole ehkä tapahtunut sellaista radikaalia vähenemistä, joka heijastuisi kalastukseen.
34
Kuva 21.Kuhan pyyntiponnistus Suomen merialueilla 1980–2009.
35
Kuva 23.Kuhasaaliin jakautuminen eri kuukausille vuosina 1980–2007.
Kuhaa saadaan saaliiksi ympäri vuoden, mutta ammattikalastuksessa kesäkuukausina (kesä-elo) ka-lastus on vähäistä. Tärkein pyyntikausi on loppuvuodesta eli loka-joulukuun saalis on usein ollut 50– 60 % kokonaissaaliista. Suomenlahdella viimeisinä vuosikymmeninä saaliit ovat olleet suhteellisesti runsaampia huhtikuussa ja syys-joulukuussa (Kuva 23). Tähän on mahdollisesti vaikuttanut avovesi-kauden pidentyminen. Saaristomerellä muutos on ollut samansuuntainen (Kuva 24). Loppuvuoden saalis on kuitenkin alkanut pienentyä voimakkaammin 2000-luvun puolivälin tienoilla. Ainakin eräät kalastajat ovat ilmoittaneet vähentäneensä syyskalastusta hylkeiden takia, osin veteen laitetaan enemmän verkkoja vasta kun aletaan saada enemmän kuhia muutamilla verkoilla, eikä vain ei-toivottua sivusaalista. Yleisemmin käytössä olevilla 36–45 mm:n verkoilla pyynti oli vähäisempää ainakin vuonna 2008. Vähemmän käytettyjen suurempisilmäisempien (46–50 mm) verkkojen pyyntiin laskettu määrä on puoliintunut. Selkämerellä sen sijaan saalis taas on lisääntynyt erityisen voimak-kaasti juuri syys-joulukuussa (Kuva 24).
36
Kuva 24.Kuhasaaliin jakautuminen eri kuukausille eri vuosikymmeninä Suomenlahdella, Saaristomerellä ja Selkämerellä.
37
Kuva 25.Ammattikalastuksen kuhasaaliin painopisteen muuttuminen kuukausi tasolla 4-vuotis jaksoissa.
Lämpötilan merkitys kuhasaaliisiin
Selvittääksemme lämpötilan merkitystä kuhasaaliisiin laskimme Suomenlahdelta ja Saaristomereltä ikämääritettyjen kalakantanäytteiden avulla kuhankalastuksen saaliista ns. vuosiluokkasaaliita. Vuosi-luokka saalis on tietyn kuhavuosiluokan (yhtenä vuonna alkunsa saaneiden eli ”syntyneiden” ja kehit-tyneiden) kuhien tuottama yhteenlaskettu kokonaissaalis. Kuhayksilöt alkavat ilmestyä saaliiseen pari kolme vuotta ”syntymänsä” jälkeen ja hyvät vuosiluokat tuottavat tavallisesti saalista tuhansia kiloja 4-10 vuoden ikäisinä. Suurin osa saaliista saadaan 5-8 vuotiaista, saalishuipun koostuessa usein 6-vuotiaista kuhista molemmilla alueilla (Kuva 26).
38
Kuva 26.Eri vuosiluokkien osuus saaliista vuosina 1981–2007.
Vertasimme näitä eri vuosien vuosiluokkasaaliita niiden ”syntymävuoden” ympäristöolosuhteisiin ja lämpötila näytti selvästi vaikuttavan myöhempinä vuosina saatuihin kuhasaalismääriin (Peckan-Hekim ym. 2011). Kolmen viime vuosikymmenen kasvukauden keskilämpötila kuhan lisääntymisalu-eilla oli noussut 0,8 celsiusastetta Suomenlahden ja 0,9 celsiusastetta (Kuva 4) Saaristomeren mitta-uspisteessä kymmenen vuoden keskiarvoja verrattaessa, ollen korkein siis 2000-luvulla. Kasvukauden alkupuolen lämpötila oli Suomenlahdella hieman korkeampi ja lopussa taas Saaristomerellä.
39
Kuhan kutu alkaa toukokuun lopulla tai aikaisin kesäkuussa, kun lämpötila saavuttaa 10–14 celsi-usastetta. Kutu tapahtuu matalilla mantereen läheisillä alueilla, usein jokisuiden lähellä. Poikaset kuoriutuvat yleensä kesäkuussa. Lämpötila vaikuttaa merkittävästi poikasten eloonjääntiin ja kasvuun (Kudrinskaya 1970). Lämpötila vaikuttaa myös nuorten ja aikuisten kuhien kasvuun.
Vuosiluokkasaalis ja veden lämpötila
Saalishuippu saavutettiin 1990-luvulla ammattimaisen kuhankalastuksen pääalueilla, ja vain pohjoi-simmalla alueella saaliit nousivat vielä vuoteen 2003 asti. Vuosiluokista 1988 ja 1997, jotka olivat lämpimien kesien tuotosta, saatiin parhaimmat saaliit molemmilla alueilla. Selvä korrelaatio vuosi-luokkasaaliin ja kesän lämpötilojen välillä todettiin molemmilla alueilla. Suomenlahdella kesä-heinäkuun lämpötila selitti 40 % saalisvaihteluista ja vastaavasti heinä-elokuun lämpötila Saaristome-rellä selitti 73 % saalisvaihtelusta (Kuva 27).
Kuva 27.Lämpötilan vaikutus kuhan vuosiluokkasaaliiseen Saaristomerellä.
Kuhan yksikkösaaliit ja vuosiluokkasaaliit näillä kahdella kuhan pääkalastusalueella korreloivat positii-visesti keskenään, vaikka selitettäviä erojakin silti jää. Verrattain lämpimän kesän 1999 ennustetta heikompi saalistuotto Suomenlahdella voi selittyä kylmän veden kumpuamisella ainakin osalle poi-kasalueista keskikesällä.Kumpuaminen aiheutti lämpötilan putoamisen jyrkästi noin 11 celsiusastee-seen (Vahteri 2005). Kuhanpoikaset lopettavat syömisen kun lämpötila laskee liian alas (Ruuhijärvi 1984). Toinen poikkeama alueiden välillä oli vuonna 1991, jolloin Saaristomerellä kuhan vuosiluokka oli lämpötilaan nähden poikkeuksellisen runsas. Vuoden 1991 heinä-elokuun keskilämpötila Saaris-tomerellä oli 18 C, mikä jää vain puoli astetta tulkitusta hyvän vuosiluokan edellytyksen rajasta. Tar-kasteltaessa heinäkuun lämpötilaa tarkemmin havaittiin sen pysyneen 16 asteessa, mutta toisaalta elokuussa oli hyvin lämmintä, yli 19 celsiusastetta.
40
On muistettava, että saaliisiin vaikuttivat myös pyyntiponnistus, kalojen käyttäytyminen ja kalas-tusmahdollisuudet. Nopeasti kasvaneet harmaahylje- ja merimetsokannat hyödyntävät ensisijaisesti runsaina esiintyviä lajeja. Täten ne käyttävät myös ravinnokseen runsastuneita kuhamääriä. Tutki-muksia on käynnissä siitä, minkälainen vaikutus harmaahylkeellä ja merimetsolla on kuhakantaan. Kuhakannan kokoon vaikuttavat myös mahdolliset useat muut tekijät, kuten poikasvaiheen aikaiset olosuhteet, mahdollinen kylmän veden kumpuaminen poikasalueille, ravintokilpailu sekä poikasiin ja nuoriin kuhiin kohdistunut saalistus muiden tai oman lajin taholta. Kannan koon kasvaessa nopeasti, myös kannan yksilöiden välinen paine saattaa kasvaa ja merialueella yksi mahdollisuus tämän pur-kamiseen on yksilöiden levittäytyminen entistä laajemmalle alueelle. Erittäin runsaiden vuosiluokkien 1988 ja 1997 jälkeiset saalistason nousut Selkämerellä viittaavat siihen että kuhat ovat lähteneet vaeltamaan ja saaliita on saatu perinteisten pyyntialueiden ulkopuolella muutamien vuosien kulut-tua. Kuhan mahdollista lisääntymisestä Selkämerellä ei toistaiseksi ole tietoa, mutta sen selvittämi-seksi olisi eri keinoja ja tämä saattaisi olla vaivan arvoista.
Saaristomerellä on joka tapauksessa syntynyt hyvä vuosiluokka aina kun veden keskilämpötila poikasalueilla on heinä-elokuussa ylittänyt 18,5 celsiusastetta. Suomenlahdella, sen sijaan, vastaava on tapahtunut kun kesä-heinäkuun lämpötila on ylittänyt yllämainitun kynnysarvon (poikkeuksena vuosi 1999). Todennäköisyys hyvän vuosiluokan syntymiselle lämpimänä kesänä ja toisaalta huonon vuosiluokan syntymiselle kylmänä kesänä, oli erittäin korkea (Peckan-Hekim ym. 2011).
2.2.2.
Ahvenen hyötymiselle useita käyttäjiä
Ahven on laajalle levinnyt makeanveden kala ja hyvä sopeutumaan erilaisiin olosuhteisiin ja siksi sitä esiintyy lähes kaikissa Suomen järvissä ja joissa, useimmissa lammissa sekä koko rannikkoalueellam-me. Ahven onkin pyydetyin sisävesikalamme, vapaa-ajankalastajien ykköslaji ja kilomääräisesti sila-kan ja kilohailin jälkeen kolmanneksi eniten saatu saaliskala. Vuonna 2009 ahventa arvioitiin saadun saaliiksi yli 10 miljoonaa kiloa, kun se parhaina vuosina 1990-luvulla oli 20 miljoonaa kiloa (Kuva 28). Ammattikalastajien ahvensaaliit olivat pitkään kasvusuunnassa, mutta 2000-luvulla Suomenlahdella saaliit ovat olleet hieman heikompia ja aivan viime vuosina myös Saaristomerellä saaliit ovat laske-neet.
Ahvensaaliista noin 70 % arvioidaan olevan sisävesien vapaa-ajankalastajien pyytämää. Vapaa-ajankalastajaruokakunnan keskimääräisestä vuosittaisesta 33 kg:n kalasaalista suurin osa oli ahventa. Sisävesistä pyydetystä ahvensaaliista vapaa-ajankalastajat ovat saaneet yli 95 % (Kuva 28). Vapaa-ajankalastajien ilmoittamat saaliit olivat huipussaan 1990-luvulla. Puolet vapaa-Vapaa-ajankalastajien ah-vensaaliista vuonna 2008 saatiin verkoilla ja katiskoilla, toinen puoli pilkillä, ongella, virvelillä ja uisti-mella. Ammattikalastajien osuus koko ahvensaaliista on yllättävän vähäinen, alle 10 %.
41
Kuva 28.Suomen arvioitu kokonaisahvensaalis (sisävesi- ja merikalastus) vuosina 1980–2008.
Merialueella ahvensaaliit ovat nyt lähes samalla tasolla kuin 1980-luvun alkupuolella ja saaliista jopa neljäsosa voi olla ammattikalastajien pyydyksistä, kuten viime vuosinakin (Kuva 29).
Kuva 29.Ahvensaalis merialueilla vuosina 1953–2008.
Merialueen ammattikalastajien ahvensaaliit kasvoivat 1990-luvun lopulla lisääntyneen pyyntiponnis-tuksen ja kalaspyyntiponnis-tuksen piiriin tulleiden hyvien vuosiluokkien ansiosta. Suurimmat saaliit saadaan Saa-ristomereltä ja Selkämereltä. Vähiten saalista ilmoitetaan saaduksi Perämereltä ja Suomenlahdelta. Kaksi kolmasosaa saaliista pyydetään verkoilla ja loput rysän kaltaisilla pyydyksillä. Rysäkalastus on ollut yleisempää Selkä- ja Perämerellä kuin etelämpänä ja se on keskittynyt kevätkauteen.
Ahvensaaliiden väheneminen 1980-luvun tasolle vuoden 2008 tilastoissa johtuu ensisijaisesti si-sävesien vapaa-ajan saaliin vähenemisestä, joskin yhden vuoden tilastoarvosta osa kuuluu normaalin vaihtelun ja tilastojen epävarmuuden piiriin, mutta voi heijastaa myös muutoksia kalastuksessa tai ahvenkannassa. Suomenlahdella ahvensaaliit olivat suurimmillaan 1990–2000-lukujen vaihteessa ja sen jälkeen pienentyneet. Muista merialueista poiketen myös ammattikalastajien saaliit Suomenlah-della ovat koko 2000-luvun ajan hiljalleen pienentyneet. Pudotus huippuvuosien saaliista on selkeä, mutta näyttäisi pysähtyneen. Varsinkin vuosina 2007 ja 2008 saaliit olivat selvästi heikompia, mikä vain osin johtuu vähentyneestä kalastajamäärästä ja pyynnistä (Kuva 30).
