Aktivointipolitiikalla aktiivisia kansalaisia? : Nuorten kokemuksia työstä, työttömyydestä ja aktivoinnista

Aktivointipolitiikalla aktiivisia kansalaisia?

Nuorten kokemuksia työstä, työttömyydestä ja aktivoinnista

Ami Anders Westerholm

Helsingin yliopisto

Valtiotieteellinen tiedekunta Sosiaalityö

Pro gradu -tutkielma Toukokuu 2016

Tiedekunta/Osasto – Fakultet/Sektion – Faculty Valtiotieteellinen tiedekunta

Laitos – Institution – Department Sosiaalitieteiden laitos

Tekijä – Författare – Author Ami Anders Westerholm Työn nimi – Arbetets titel – Title

Aktivointipolitiikalla aktiivisia kansalaisia? Nuorten kokemuksia työstä, työttömyydestä ja aktivoinnista Oppiaine – Läroämne – Subject

Sosiaalityö

Työn laji – Arbetets art – Level Pro gradu -tutkielma

Aika – Datum – Month and year Toukokuu 2016

Sivumäärä – Sidoantal – Number of pages 66 + 4 liitettä

Tiivistelmä – Referat – Abstract

Tässä pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan työttömiin nuoriin kohdistuneita aktivoimistoimenpiteitä sekä Työvoiman palvelukeskus Duurin nuorten kokemuksia työstä ja työttömyydestä. Lähtökohdat ovat osallistavan sosiaaliturvan nimissä suunnitellut muutokset suomalaisessa sosiaalipolitiikassa sekä vallitseva keskustelu vastikkeellisesta sosiaaliturvasta. Taustana on Manner-Euroopassa 1990-luvulta lähtien vallinnut suuntaus työttömien aktivointiohjelmien luomisessa sekä sosiaaliturvan muuttamisessa osittain vastikkeel-liseksi. Tutkielmassa avataan osallistavan sosiaaliturvan käsitettä ja pohditaan sitä, miten se vaikuttaisi toteutuessaan työttömien aktivointiin.

Tutkimuksen teoreettisena viitekehyksenä on aktiivinen työvoima- ja sosiaalipolitiikka, sekä osallistava sosiaaliturva ja vastikkeelli-suus sisältäen aktiivisuuden ja osallisuuden käsitteet. Pro gradun tutkimuskysymykset ovat: 1) Millainen on työttömien nuorten arki? 2) Miten nuoret kokevat työllistymiseen tähtäävän aktivointiprosessin? 3) Millaisia näkemyksiä nuorilla on velvoittavasta työstä ja osallistavan sosiaaliturvan mallista? Toteutan tutkielmani kolmitasoisella makro-, meso- ja mikrotason rakenteella. Tutkielmassani yhteiskunnallinen ja politiikkataso näyttäytyy makrotasona, palvelutaso mesotasona ja asiakastaso mikrotasona.

Tutkimusaineisto koostuu Helsingin työvoiman palvelukeskus Duurin kuuden 17–29-vuotiaan asiakasnuoren teemahaastatteluista sekä asiakastapaamisten aikana tehdyistä muistiinpanoista. Haastateltavat ovat osallistuneet kuntouttavan työtoiminnan ryhmiin. Laa-dullinen haastatteluaineisto ja muistiinpanot analysoitiin sisällönanalyysin avulla. Tutkielman tavoitteena on paikantaa sitä, miten aktivoivat työvoimapoliittiset toimenpiteet osallistavat ja aktivoivat työtöntä työnhakijaa työelämään ja yhteiskuntaan. Tutkielmassa selvitetään myös kuntouttavan työtoiminnan aktivointisuunnitelmaa ja sen merkitystä työttömälle työnhakijalle oikeuden ja velvolli-suuden näkökulmasta.

Mikrotason tarkastelu tuotti tietoa Duurin nuorten arjesta sekä työn ja työttömyyden kokemuksesta. Mesotason tarkastelu tuotti tietoa Duurin palvelukokonaisuudesta työttömien nuorten kohtaamana ja kokemuksista kuntouttavasta työtoiminnasta. Makrotason tarkas-telu tuotti tietoa nuorten ajatuksista ja näkemyksistä osallistavan sosiaaliturvan mallia sekä vastikkeellista työtä kohtaan.

Tulosten mukaan haastatellut työttömät nuoret kokivat aktivointisuunnitelman auttaneen heitä eteenpäin elämässään ja he kokivat tärkeäksi asiaksi sen, että Duurin yhteistyötahot olivat suunnittelussa mukana. Kuntouttava työtoiminta oli tuonut toivottua säännöl-lisyyttä päivärytmiin ja mielekästä sisältöä nuorten elämään. Nuoret kokivat työttömyyden turhauttavana ja olivat halukkaita työnte-koon sekä opiskelemaan. Nuorten aiemmat palkkatyösuhteet olivat olleet lyhyitä määräaikaisia työsuhteita. Nuorten haastattelupu-heessa nousi esille työpaikkojen vähyys avoimilla työmarkkinoilla.

Osallistavan sosiaaliturvan mallin mukainen velvoittavuus ja vastikkeellisuus eivät nuorten mukaan lisäisi motivaatiota työtä kohtaan. Osallistavaan sosiaaliturvaan suhtauduttiin myönteisesti varsinkin silloin kun se sisälsi valinnanvapauden. Nuoret olivat valmiita tekemään kaikkensa saadakseen palkkatyötä. Haastateltujen nuorten mukaan osallistavan työn pitäisi olla sellaista, että siinä viihtyisi ja kehittyisi ihmisenä, myös valinnan mahdollisuus eri työtehtävien osalta nousi tärkeäksi kriteeriksi osallistumisessa. Makrotason aktivointitavoitteiden voi katsoa toteutuvan mesotason palveluissa ja mikrotasolla vahvistavan nuorten osallisuutta ja työelämäsuun-tautumista, nuorten omilla ehdoilla. Kuntouttava työ ja koulutusväylien tarjoaminen nuorille on yhteiskuntaan osallistavana ja osat-tomuutta sekä syrjäytymistä ehkäisevänä toimintana kestävää sosiaalipolitiikkaa ja aktivointia.

Avainsanat – Nyckelord – Keywords

Sisällys

1 JOHDANTO ... 1

2 AKTIVOINNIN UUSLIBERALISTINEN TAUSTA ... 4

2.1 Aktiivinen työvoima- ja sosiaalipolitiikka ... 6

2.2 Kansalaisten oikeudet ja velvollisuudet ... 9

2.3 Osallistavan sosiaaliturvan ja aktivoinnin kritiikki ... 14

2.4 Euroopan unionin ja Pohjoismaiden työllisyysmalleja ... 16

2.5 Osallistavan sosiaaliturvan tavoitteet ja kehityskulku ... 19

3 OSALLISTAVAN SOSIAALITURVAN TOIMEENPANO ... 21

3.1 Aktivointisuunnitelma ja monialainen työllistymissuunnitelma ... 21

3.2 Paltamon työllistämiskokeilun idea ja tulokset ... 22

3.3 Nuorisotakuu ... 25

4 TYÖTTÖMÄN OIKEUS SOSIAALITURVAAN ... 27

4.1 Työttömyysturva... 27

4.2 Sanktiointi ja kannustimet ... 28

4.3 Aiemmat empiiriset tutkimukset ... 30

5 TUTKIMUKSEN TOTEUTUS ... 32

5.1 Tutkimuskysymykset ja -menetelmä ... 33

5.2 Aineisto ja sen hankinta... 36

5.3 Aineiston analyysi ... 39

5.4 Eettiset kysymykset ... 42

6 NUORTEN KOKEMUKSET AKTIVOINNISTA ... 44

6.1 Työttömien nuorten arki ... 44

6.2 Nuorten kokemuksia Duurin palveluista ... 48

6.3 Nuorten näkemykset vastikkeellisesta työstä ... 55

7 YHTEENVETO... 60

8 POHDINTA ... 64

LÄHTEET ... 66

1 JOHDANTO

Tämän tutkielman tarkoitus on tutkia sitä kuinka työttömät nuoret toimeentuloturvaan oikeutettuina työnhakijoina ovat kokeneet heihin kohdistuneet aktivoimistoimenpiteet. Tämän lisäksi tutkin nuorten suhtautumista osallistavan sosiaaliturvan nimissä suunnitel-tuihin muutoksiin suomalaisessa sosiaalipolitiikassa. Lähtökohtana tutkielmalle on val-litseva keskustelu vastikkeellisesta ja osallistavasta sosiaaliturvasta. Osallistavan sosiaa-liturvan tavoite on ehkäistä työkykyisten työttömien syrjäytymistä, kannustaa osallistu-miseen ja samalla lisätä sosiaaliturvan yleistä hyväksyttävyyttä yhteiskunnassa. Vastik-keellisuus tarkoittaa vastikkeen antamista jostakin hyödystä tai korvauksesta. Ideana osal-listavassa sosiaaliturvassa on että toimeentulon vastineeksi tulisi tehdä työtä. Työnteko on yhteiskunnan perusta joka mahdollistaa tulonsiirrot ja muodostaa sosiaaliturvan pe-rustan.

Kiinnostuin aktivoimistoimenpiteistä sekä sosiaaliturvan ja toimeentulotuen saamisen vastikkeellisuudesta asian noustessa puheenaiheeksi mediassa silloisen sosiaali- ja ter-veysministeri Paula Risikon keskustelunavauksen myötä sanomalehti Ilkassa 4.8.2013. Keskustelut vastikkeellisuudesta johtivat aiheen laajempaan pohdintaan yhteiskunnalli-sesta osallisuudesta ja siitä, kuinka työ toimii syrjäytymisen ja köyhyyden ennaltaehkäi-sijänä. Risikon sanoman ydin oli, että vastikkeettomasta sosiaaliturvasta pitäisi päästä eroon. Myöhemmin Risikko täydensi kommenttiaan rajaten vastikkeellisuuden koske-maan ainoastaan työkykyisiä kansalaisia. Hänen mukaansa osallistavan sosiaaliturvan järjestelmä olisi parempi etuuden saajan kannalta, koska parhaassa tapauksessa se avaisi uusia työelämämahdollisuuksia ja estäisi työttömän passivoitumisen. (Ilkka 2013.) Kiin-nostavana tutkimuksena pidän Paltamon kunnassa tehtyä täystyöllisyyskokeilua ja tutki-musta vuosina 2009–2013 työn osallistavasta vaikutuksesta. Paltamon työllistämismalli

oli pilottihanke ja sen tuloksien perusteella nuoret työttömät hyötyivät kokeilusta. Palta-mon työllistämishanke sijoittui välityömarkkinoille ja sen toteutus muistutti tuettua työl-listämistä.

Pro gradu -tutkielmani aihevalinta perustuu yhteiskunnalliseen keskusteluun osallista-vasta sosiaaliturosallista-vasta ja aktivoinnista. Minua kiinnostaa erityisesti se miten vastikkeelli-suus ja aktivointi osallistaa sosiaaliturvan saajia yhteiskuntaan työnteon näkökulmasta ja

onko sillä myönteinen vai kielteinen vaikutus yksilöön ja työhön suhtautumiseen. Mo-nelle työttömälle asiakkaalle kuntouttava työtoiminta voi olla mahdollisuus uuteen al-kuun. Huomioitavaa on, että nykyisessä sosiaali- ja terveydenhuollon palvelujärjestel-mässä on yhteiskuntaan osallistavia puolia, kuten esimerkiksi kulukorvaus kuntoutta-vassa työtoiminnassa. Työvoiman palvelukeskukset ovat olleet aktivoimistoimenpiteissä 2000-luvulla päävastuunkantajina.

Tässä tutkielmassa keskityn kuntouttavan työtoiminnan aktivointiprosessiin ja sen vaiku-tuksiin työttömään nuoreen työnhakijaan oikeuden ja velvollisuuden näkökulmasta sekä vastikkeelliseen työhön suhtautumiseen. En tarkastele kuntoutusta toimintana sinänsä, sen sijaan käsittelen työssäni kuntouttavaa työtoimintaa osana Helsingin työvoiman pal-velukeskus Duurin toimintaa. Lisäksi tutkin sitä, mikä merkitys nuorille on aktivointi-suunnitelmasta ja miten se toimii. Käytäntötutkimuksessani keräsin tietoa nuorten koke-muksista aktivoinnista kokonaisuutena ja siitä nuorten haastattelujen perusteella saatua

tietoa.Rajaan tutkimuksen kohderyhmän koskemaan nuoria työttömyyttä kokeneita

työ-voiman palvelukeskuksen asiakkaita ja rajaan tästä tutkimuksesta ulkopuolelle sosiaali-sen kuntoutuksosiaali-sen sekä laajemman yhteiskunnallisosiaali-sen syrjäytymisdiskurssin. Suuntaan mielenkiintoni ja tarkennan tutkimuskysymykseni työn ja työttömyyden merkitykseen nuorille ja aktivointiin liittyviin kokemuksiin sekä yhteiskunnallisissa keskusteluissa ole-vaan aktivointidiskurssiin ja osallistavan sosiaaliturvan malliin.

Työvoiman palvelukeskus Duuri tarjoaa asiakkaille työhön kuntouttavia palveluja, joiden tavoitteena on tukea asiakkaan sijoittumista avoimille työmarkkinoille. Viitatessani Duu-riin tarkoitan tällä Helsingin työvoiman palvelukeskus Duuria. Taustaorganisaatioina tut-kielmassani ovat Helsingin kaupunki, Uudenmaan työ- ja elinkeinotoimisto ja Kela. Asi-akkaaksi Duuriin hakeudutaan sosiaalityön ja sosiaaliohjauksen palvelupisteen tai TE-toimiston kautta. Työvoiman palvelukeskuksissa on tarjolla monipuolista työhön kuntou-tuksen asiantuntemusta. Työvoiman palvelukeskuksen palvelut toteutetaan joko omana toimintana tai ostopalveluna, henkilökohtaisena palveluna tai ryhmämuotoisina palve-luina. Asiakkaan palveluprosessissa korostuu henkilökohtainen palvelu. Asiakkaalle ni-metään yhteyshenkilö sekä työ- ja elinkeinotoimistosta että kunnasta. Asiakas tavataan asiakkuuden alkaessa ja tarvittaessa myös palveluprosessin aikana työparina. Palvelutar-peen vaatiessa asiakas kohdataan myös laajemmassa kokoonpanossa. (Työvoiman palve-lukeskus Duuri 2015.)

Sosiaaliturvan vastikkeellistajina toimivat erilaiset työtöntä aktivoivat toimenpiteet ja näistä toimenpiteistä kieltäytymisen sanktiot. Sosiaalityön eettisten periaatteiden mukaan aktivoimistoimenpiteitä laadittaessa tulisi kiinnittää huomio yksilön omiin voimavaroi-hin. Nuorten toiminta- ja työkyvyn selvittäminen ennen aktivointia korostuu osallistavia toimenpiteitä kohdennettaessa. Samalla kun yhteiskunta velvoittaa ja vaatii osallistumaan työnhakuun, myös nuorten tarpeiden huomioiminen tulee entistä tärkeämmäksi. Pohdin, onko aktivoivien toimenpiteiden tarkoitus edistää työllistymistä, ylläpitää ja parantaa työ-valmiuksia, osallistaa yhteiskuntaan vai pelkästään sanktioiden avulla velvoittaa työnha-kijaa tai vastikkeellistaa perustoimeentuloa? Entä parantaako vastikkeellinen ja osallis-tava työ hyvinvointia ja estääkö se syrjäytymistä?

Huomioitavaa on, että tuetun työllistymisen palvelut koskevat myös vajaakuntoisia työn-hakijoita. Tuetun työllistymisen palvelut ja tukityö tarjoavat kokonaisvaltaisen palvelu-paketin, johon kuuluu työpaikan hankkiminen, yksilöllinen koulutus työtehtäviin, jatkuva tuki työpaikoilla tukikäyntien avulla ja työsuhteen ylläpito. Tämän palvelun avulla pyri-tään edesauttamaan esimerkiksi vammaisten henkilöiden liittymistä osaksi yhteiskuntaa, elämänlaadun sekä toimeentulon parantumista. (Helsingin kaupunki 2015.) Entä miten Paula Risikon ehdottama osallistumispakko tai niin kutsuttu pakkotyömalli yhteiskunnan toimintaan näyttäytyisi työttömille työnhakijoille? Työttömien aktivoinnista ja kuntotut-tavasta työtoiminnasta on tehty tutkimuksia aiemmin. Osalliskuntotut-tavasta sosiaaliturvasta ei ole tiedossa tutkimuksia, sen sijaan osallistavan sosiaaliturvan työryhmän loppuraportti julkaistiin 19.3.2015.

Toteutan pro gradu -tutkielmani kolmitasoisella makro-, meso- ja mikrorakenteella. Tut-kielmani tausta keskittyy aktivointipolitiikan käsitteelliseen tarkasteluun ja empiirinen haastatteluaineisto kuvaa nuorten kokemustasoa ja aktivointipolitiikalle annettuja merki-tyksiä. Johdannon jälkeen tutkielmani toisessa luvussa tarkastelen aluksi makrotason ak-tivoinnin uusliberalistista taustaa, sosiaaliturvan historiaa ja pohjoismaisia sosiaaliturvan malleja. Kolmannessa luvussa avaan mesotasolla osallistavan sosiaaliturvan käsitettä ja vastikkeellisuutta sekä aktivointisuunnitelman tai työllistymissuunnitelman toimeenpa-noa palveluissa. Neljännessä luvussa tarkastelen mikrotasolla työttömien oikeuden ja vel-vollisuuden näkökulmaa osallistavan sosiaaliturvan näkökulmasta. Viidennessä luvussa

esittelen tutkimuksen aineiston ja tutkimuksen menetelmät. Kuudennessa luvussa käsit-telen tutkimuksen analyysin tulokset. Seitsemännessä luvussa teen tutkielmani yhteenve-don ja viimeisessä luvussa pohdinnan.

2 AKTIVOINNIN UUSLIBERALISTINEN TAUSTA

Tutkielmassani yhteiskunnallinen ja politiikkataso näyttäytyy makrotasona käsittäen EU:n, Suomen ja pohjoismaiden aktivointipolitiikan, sekä uusliberalistisen taustan. Tut-kielmani taustana on Manner-Euroopassa 1990-luvulta lähtien vallinnut suuntaus työttö-mien aktivointiohjeltyöttö-mien luomisessa sekä sosiaaliturvan muuttamisessa osittain vastik-keelliseksi. Aktivointi käsitteenä tarkoittaa työttömyyden ja syrjäytymisen vastaista poli-tiikkaa sosiaali- ja työvoimapolitiikan keinoilla. Aktivointi voidaan nähdä myös kohde-ryhmän tehokkaampana integroimisena työhön. Aktivoinnista puhutaan usein englannin käsitteellä ”workfare” tai welfare-to-work”, joka velvoittaa työttömiä osallistumaan työl-listäviin toimenpiteisiin ja ohjelmiin taloudellisten sanktioiden uhalla. (Keskitalo & Man-nila 2002, 192–209.)

Mika Ala-Kauhaluoman (2007, 39) mukaan aktivoinnin taustalla voidaan nähdä huoli kasvavista hyvinvointivaltion kustannuksista ja huolen juuret paikantuvatkin uuslibera-listiseen talouspolitiikkaan. Toisaalta aktivoinnissa voidaan nähdä mahdollisuus lisätä kansalaisten osallisuutta ja samalla ehkäistä syrjäytymistä, mutta samalla oikeuksien ja velvollisuuksien uudelleenmäärittelyä. Raija Julkusen (2001, 174–175) mukaan 1990-lu-vun merkittäviä uusia ajattelumalleja oli se että sosiaaliturvan tasoa olisi laskettava. Pas-siivisen sosiaaliturvan nähtiin muodostavan tilanteen, jossa kannustinloukut, työttömien työhaluttomuus, työnhaun passiivisuus ja tukien riittävyys eivät kannustaneet tarpeeksi työtöntä työnhakijaa. Suomen perustuslaki (731/1999) on kuitenkin takaamassa yksilöi-den toimeentulon ja ihmisarvoisen elämän.

Hyvinvointivaltiolle ovat tyypillisiä kollektiiviset arvot ja näkemys sosiaalisten ongel-mien synnyn yhteiskunnallisista syistä. Parin viime vuosikymmenen aikana kuitenkin li-beralismin ajatukset ovat tulleet uudelleen esille uuslili-beralismin nimellä. Markkinat, yrit-täjyys, kilpailu, voittaminen, tehokkuus ja menestys ovat menneet

hyvinvointivaltiollis-ten tavoitteiden edelle. Poliittisiin keskusteluihin on noussut esille yksilön vastuu itses-tään ja omatoimisuudestaan, sekä valtion roolin rajoittaminen vain välttämättömimpään. Aktiivisen sosiaalipolitiikan näkemys myötäilee myös tätä ajatusta. (Helne & Julkunen & Kajanoja & Laitinen-Kuikka & Silvasti & Simpura 2003, 57–60.)

Uusi julkisjohtamisen oppi (New Public Management) on johtanut yksityistämisen, kil-pailuttamiseen ja markkinoiden luomiseen julkisella sektorilla. Ekonomismi ja uuslibera-listinen ajattelu ovat saaneet julkishallinnossa vastaperikseen managerialismin ja New Public Managementin. Nämä uudet opit liittyvät Suomessa 1980-luvulla käynnistynee-seen julkisen sektorin hallinnonuudistukkäynnistynee-seen. (Juhila 2006, 71.) Raija Julkusen (2006, 88–89) mukaan pyrkimykset yksityistämiseen ja markkinoiden luomiseen julkisella sek-torilla ovat New Public Managementin mukanaan tuomia uudistuksia suomalaisessa yh-teiskunnassa. Julkusen mukaan yksityisellä yrityksellä tarkoitetaan lähes poikkeuksetta voittoa tavoittelevaa yritystä riippumatta siitä tuottaako yritys hyödykkeitä markkinoille vai julkiselle ostajalle. Briitta Koskiaho (2008, 31) toteaa että Suomi on ollut julkisen hallinnon uudistamisessa New Public managementin mallikoulussa.

Koskiaho (2008, 12–14) paikantaa suomalaisen yhteiskunnan vaiheita 1980-luvulta eteenpäin. Vuosikymmentä leimasi sosiaalipolitiikan erityislainsäädännöt ja osittain hal-litsematon lainsäädäntöviidakko, jota on 2000-luvulla ryhdytty yksinkertaistamaan. On-gelmien ehkäisemiseksi lisättiin erilaisia palveluja tulonsiirtojen ja sosiaalisten olojen sääntelyn lisäksi. 1990-luvun lama pysäytti 80-luvulla alkaneen käytännön sosiaalipoli-tiikan laajenemisvaiheen, ja siirryttiin uuteen sääntelytalouteen, joka ilmeni julkisten me-nojen karsintana ja säästämisenä. Laman jälkeen vastuuta sosiaalisesta taakasta eri muo-doissaan on siirretty yhä enemmän suoraan kansalaisille, jotta julkiset menot saataisiin kuriin.

1990-luku oli Julkusen (2001, 11–12) mukaan sosiaalipolitiikassa menojen karsinnan, so-peuttamisen ja kasvun rajoittamisen aikaa. Olennaisimpana muutoksena ajassa oli sosi-aaliturvaa uudelleenmuotoilleet reformit ja siirtyminen universalismista kohti yksityistä vastuuta ja tarveharkintaa. Yhtenä muutokseen vaikuttavana tekijänä koettiin uuslibera-lismi, jonka talous- ja sosiaalipoliittisten näkemysten mukaan tehokkaassa taloudessa ja hyvässä yhteiskunnassa valtion tehtävät on minimoitu ja markkinoiden toiminta-alue maksimoitu.

Paula Risikon (2013) mukaan julkisen vallan tehtävänä on edistää työllistymistä ja pyrkiä turvaamaan jokaiselle oikeus työhön ja tämä määritellään myös Suomen perustuslaissa. Oikeus ja mahdollisuus työhön ovat tärkein keino myös köyhyyden ja syrjäytymisen eh-käisemisessä, sillä työ on parasta sosiaaliturvaa. Työn tekemisen täytyy aina olla kannat-tavaa. Työtulo ja sosiaaliturvaetuudet on sovitettava yhteen siten, että kannustinloukut poistuvat työllistymisen tieltä. Työelämän ulkopuolella olevat tarvitsevat räätälöityjä, moniammatillisia palveluja, jotka tulisi saada kaikki yhdestä toimipisteestä.

Perustuslain 19 §:n mukaan jokaisella, joka ei kykene hankkimaan ihmisarvoisen elämän edellyttämää turvaa, on oikeus välttämättömään toimeentuloon ja huolenpitoon. Toimeentulotukilain 2 §:ssä todetaan, että jokaisella on velvollisuus pitää huolta omasta ja perheensä elatuksesta. (Keskitalo & Mannila 2002, 208.) Universaalilla sosiaaliturvalla tarkoitetaan sosiaaliturvaa johon ovat oikeutettuja kaikki Suomessa asuvat. Universaalin sosiaaliturvan tarkoituksena on siis kattaa kaikki yhteiskunnan jäsenet. Universaalin so-siaaliturvan lisäksi on myös kohdennettua tarveharkintaista sosiaaliturvaa. Esimerkiksi toimeentulotuki on osa sosiaaliturvaa, jolle on ominaista yksilöllinen tarveharkinta. Toi-meentulotuki on viimesijainen toimeentuloturvan muoto jonka myöntää kunta. Tuki on tarveharkintaista, ja sitä myönnetään yleensä kuukaudeksi kerrallaan ja se lasketaan asi-akkaan välttämättömien menojen mukaan. (Sosiaali- ja terveysministeriö 2015.)

2.1 Aktiivinen työvoima- ja sosiaalipolitiikka

Toimeentulon ja sosiaaliturvan vastikkeellisuus on näyttäytynyt suomalaisen sosiaalitur-van historiassa jo pitkään. Perheen ja suvun vastuu auttamisessa on ollut suuri ja yhteis-kunnan rooli auttamistyössä on astunut esiin vasta, kun avuntarvitsijalta on puuttunut tu-kiverkostot. (Jaakkola & Pulma & Satka & Urponen 1994, 31–47.) Vuoden 1879 vaivais-hoitoasetuksessa kunnat velvoitettiin perustamaan työlaitoksia. Työlaitokset eivät olleet taloudellisesti omavaraisia, mutta ajatuksena olikin karsia tuenhakijoiden määrää samalla vaatien työntekoa vastikkeeksi ylläpidosta. Perusteettomien avustusten ja avunhakijoiden määrän tiedetään monin paikoin vähentyneen tilanteessa, jossa kunta perusti työlaitoksen tai liittyi toisen kunnan kanssa työlaitoskuntayhtymään. Köyhillä koettiin olevan röyh-keyttä ja haluttomuutta itsensä elättämiseen. (Jaakkola ym. 1994, 65–68, 112.)

Veikko Piiraisen (1974, 9–12) mukaan vaivaishoito jaettiin vuoden 1879 asetuksessa pa-kolliseen ja vapaaehtoiseen, mutta lakisääteistä oikeutta vaivaishoitoon ei asetuksen kat-sottu antavan kenelläkään. Kunta oli siis velvoitettu avustamaan turvattomia alaikäisiä sekä työkyvyttömiä aikuisia, mutta työkykyisten auttaminen oli vapaaehtoista esimer-kiksi työttömyyden tai tilapäisen sairauden ollessa kyseessä. Työkykyisten tuli selviytyä aikakauden käsitysten mukaan ilman yhteiskunnan apua.

Universalismin käsite viittaa tasa-arvoiseen yhteiskuntaan, jossa markkinoiden toiminnan katsotaan tuottavan yhteiskunnallisia epäkohtia. Sosiaalipolitiikka pohjautuu aatteelli-sesti liberalismiin, ja sen mukaan hyvinvoinnin tulisi perustua yksilön aktiivisuuteen ja vastuuseen sekä perheen ja lähiyhteisön tukeen. Residualismia marginaalisena sosiaali-politiikkana pidetään universalismin vastakohtana. Valtiolliseen sosiaalipolitiikkaan tu-lisi tukeutua vasta silloin, kun muuta tukea ei ole, ja tämän vuoksi sen kohteena otu-lisivat- olisivat-kin väestön marginaaliryhmät. Residuaalinen malli on selektiivinen eli valikoiva ja sen tukimuodot väliaikaisia. (Helne ym. 2003, 52–54.) Julkusen (2001, 63) mukaan 1990-luvun syvä lama ja sen mukanaan tuoma rahoituskriisi loivat olosuhteet sellaisille muu-toksille sosiaalipolitiikassa, joita kansalaiset eivät muulloin olisi ehkä hyväksyneet. Varsinaisena suomalaisen sosiaalipalvelupolitiikan käännekohtana voidaan pitää sosiaa-lihuollon periaatekomitean työtä 1970-luvun alussa. Komitea painotti, että yleisten pal-veluiden tulisi olla kaikkien kansalaisten saavutettavissa ja niiden tulee olla palveluhen-kisiä. Palveluhenkisyyden komitea määritteli palvelumieliseksi auttavaksi yleiseksi pe-rusasenteeksi. Palvelut tulivat vasta 1970-luvun alussa toimeentuloturvan kanssa tasaver-taisina sosiaalipoliittiseen peruskäsitteistöön. Sosiaalihuollon periaatekomitean mietintö (1971) kirjasi tuolloin sosiaaliturvapolitiikan uuden jäsentelyn perustaksi annettavan tuen laadun, onko kysymyksessä rahallinen tuki toimeentuloturvana, vai palvelun järjestämi-nen sosiaalipalveluina. (Sosiaalihuollon periaatekomitean mietintö 1971, 28–41.)

Vuonna 1983 Suomen maaseudun puolue (SMP) ilmoitti vaalilupauksenaan poistavansa työttömyyden viimeistään puolen vuoden kuluessa ja työvoimaministeri Urpo Leppänen ryhtyi toteuttamaan vaalilupausta. Työttömyyttä ei kuitenkaan saatu vähennettyä, vaan se kasvoi entisestään. Leppäsen neuvonantajana toimi Rauman työvoimatoimiston johtaja Heikki Rinne. Rinne pyrki osoittamaan, että valtiolle oli edullisempaa tukityöllistäminen kuin työttömyys. Rinne kirjoitti aiheesta kolme raporttia: Oikeus työhön I–III. Hän oli

suunnitellut tukityöllistämisen mallia, joka työttömyysmenot huomioon ottaen ei aiheut-taisi valtiolle kustannuksia. Rinteen mallin mukaisesti tukityöllistäminen olisi tullut val-tiolle edullisemmaksi kuin työttömyys, joten kansalaisten oikeus työhön oli toteutetta-vissa. Rinteen esittämä malli näytti työvoimapoliittiselta ratkaisulta työttömyyteen. Rin-teen malliksi nimettyä hanketta toteutettiin vuosina 1983–1987 rajatussa muodossa pit-käaikaistyöttömien työllistämistukena ja pääosin kokeiluluonteisesti. Hankkeen työllis-tävä vaikutus osoittautui kuitenkin heikoksi. Enimmillään tuen avulla työllistettiin vuosi-tasolla keskimäärin hieman yli 1 000 pitkäaikaistyötöntä. Työllistetyistä noin 20–30 pro-senttia sai pysyvän työpaikan. (Polus 2010, 53–55.)

Lex Leppänen nimellä kulkeva työllisyyslaki säädettiin vuonna 1987 (Työllisyyslaki 257/87). Lain mukaan kuntien oli järjestettävä töitä nuorille kolmen kuukauden työttö-myyden jälkeen, lisäksi 12 kuukautta työttömänä, tai toistuvasti työttömänä olleille. (Kokko & Martelin & Linnanmäki & Karjalainen & Koskinen 2013, 44.) Laki tuli voi-maan vuonna 1988, ensin osittain ja myöhemmin koko maahan vuodesta 1990 alkaen. Pitkäaikaistyöttömien työllistämistuki sulautettiin osaksi laissa määritettyjä toimenpi-teitä. Laki sisälsi uusina elementteinä 1) työttömien työllistämistoimien toteutusjärjestyk-sen, 2) eräiden työnhakijaryhmien subjektiivisen oikeuden julkisen hallinnon järjestä-mään määräaikaiseen työpaikkaan ja 3) työttömien liikkuvuuden kohdentamisen työssä-käyntialueisiin. (Polus 2010, 53–55.)

Aiemman työllisyyslain (1990) mukaan työtön työnhakija oli pyrittävä työllistämään en-sisijaisesti työssäkäyntialueellaan avoimiksi ilmoitettuihin työpaikkoihin työvoimapalve-lujen avulla, taikka ohjaamaan työnsaantia edistävään koulutukseen. Toiseksi valtion tai kunnan oli pyrittävä järjestämään työttömälle työpaikka työssäkäyntialueellaan työlli-syysmäärärahojen avulla. Viimesijaisia keinoja olivat toimet nuorten ja pitkäaikaistyöt-tömien subjektiivisen työhön oikeuden toteuttamiseen. Lakiin sisältyi myös velvoite alu-eellisten työttömyyserojen tasaamiseen. Työnantajia velvoitettiin ilmoittamaan työvoi-maviranomaiselle merkittävistä työvoiman käyttöä koskevista muutoksista, uusien toimi-pisteiden perustamisesta sekä avoimista työpaikoista. Tämän työllisyyslain tullessa voi-maan vuonna 1990, oli koko maassa, pitkäaikaistyöttömiä noin 3 000. 1990-luvun laman myötä työttömyysluvut kuitenkin taas nousivat uudelleen. (Polus 2010, 53–55.)

Tutkielman ensimmäinen keskeinen käsite on aktiivinen sosiaalipolitiikka. Outi Välimaa (2011, 72) määrittää väitöskirjassaan Kategoriat ongelman selontekoina, aktiivisen sosi-aalipolitiikan toiminnaksi, jolla vähennetään rakenteellista työttömyyttä. Päämääränä sillä on myös syrjäytymisen ehkäisy ja sosiaalipolitiikan keinoin työvoiman ja sosiaali-toimen yhteisasiakkaiden työllistäminen. Yhtenä suurena aktiivisen sosiaalipolitiikan ta-voitteena Välimaa toteaa myös pitkäaikaistyöttömien työllistymisen edistämisen. Ajatuk-sena on tällöin, että työ on parasta sosiaaliturvaa. Ala-Kauhaluoma (2007, 38–39) mää-rittelee aktiivisen sosiaalipolitiikan työttömyyden hoidoksi, hyvinvointipolitiikaksi sekä työn ja sosiaaliturvan uudeksi suhteeksi.

Aktiivisella sosiaalipolitiikalla tarkoitetaan niitä aktiivitoimia, joiden järjestämisvastuu kuuluu sosiaalihuollolle ja joita yleensä toteuttavat kunnat. Sittemmin käsite aktiivinen sosiaalipolitiikka on jäänyt vähälle huomiolle eikä se ole sen paremmin jäsentynyt kuin konkretisoitunutkaan kuntouttavaa työtoimintaa laajempana kokonaisuutena kunnissa. Kuntien aktivointitehtävä voidaan tänä päivänä ymmärtää, niin että sen piiriin kuuluu kuntouttavan työtoiminnan lisäksi myös kunnan osallistuminen TYP-toimintaan, työttö-mien terveyspalvelun järjestäminen osana perusterveydenhuoltoa, työllistämistoimenpi-teiden järjestäminen kunnassa ja sosiaalinen työtoiminta, siis kaikki ne toimet joilla kunta tukee vaikeasti työllistyviä tai vajaakuntoisia kuntalaisia. Tämän kokonaisuuden voidaan ajatella olevan kuntien harjoittamaa aktiivista sosiaalipolitiikkaa. (Karjalainen & Saikku & Pasuri & Seppälä 2008, 13.)

Lakia kuntouttavasta työtoiminnasta (189/2001) muutettiin vuonna 2010 siten, että aikai-semmin aktivointisuunnitelma oli velvoittavaa ainoastaan alle 25-vuotiaille työttömille. Vuoden 2010 alusta alkaen laki muuttui velvoittavaksi myös yli 25-vuotiaille. Ala-Kau-haluoman (2007, 13) mukaan aktiivisella työvoimapolitiikalla tarkoitetaan työvoimapo-liittisia toimenpiteitä, joilla työttömien työllistymisedellytyksiä parannetaan erilaisilla työllistämistoimilla, työvoimapalveluilla ja työvoimakoulutuksella. Näin työttömyystur-van saaminen ja velvollisuus ottaa työtä vastaan ovat kietoutuneet toisiinsa.

2.2 Kansalaisten oikeudet ja velvollisuudet

Perustuslain 19§:n mukaan oikeus välttämättömään toimeentuloon on jokaisella, joka ei kykene hankkimaan ihmisarvoisen elämän edellyttämää turvaa. Lain tekstissä mainitaan

sana kykeneminen, mutta tämä ei tarkoita halua tai viitsimistä hankkia toimeentuloaan. Perustuslaissa on määritelty kansalaisen oikeudet, mutta velvollisuudet löytyvät lainsää-dännöstä suhteellisen hajautetusti. Toimeentulotukilain 2§:n mukaan jokaisella on vel-vollisuus pitää huolta omasta ja perheensä elatuksesta. Laki kuntouttavasta työtoimin-nasta puolestaan velvoittaa henkilön kuntouttavaan työtoimintaan, mikäli henkilölle ei voida löytää ensisijaisia työvoimapoliittisia toimenpiteitä tai palveluja. (Keskitalo & Mannila 2002, 208.)

Oikeuden ja velvollisuuden näkökulma sosiaaliturvassa koetaan nyt ajankohtaiseksi ja tutkielmani tarkastelussa onkin velvoittavuuden suhde vastikkeettomaan turvaan. Suuri linja sosiaalipolitiikassamme on ollut sosiaalireformistisen ajan muuttuminen liberalis-tiseksi, ja samalla yksilön vastuuta korostavaksi politiikaksi. Tyypillistä on, että kasvavan työttömyyden aikakautena vastikkeettomaan apuun puututaan yhteiskunnan taholta, siten että ratkaisukeinoina kalliiksi koetulle turvajärjestelmälle voidaan harkita enemmän vas-tikkeellistavia ja osallistavia toimenpiteitä. Nämä toimenpiteet voivat olla esimerkiksi työttömyyttä ennaltaehkäiseviä ja samalla yhteiskuntaan osallistavia.

Oikeus määrittyy siten, että perustuslain 18§ perusteella jokaisella on oikeus työhön ja elinkeinovapaus. Jokaisella on oikeus lain mukaan hankkia toimeentulonsa valitsemal-laan työllä, ammatilla tai elinkeinolla. Julkisen vallan on edistettävä työllisyyttä ja pyrit-tävä turvaamaan jokaiselle oikeus työhön. Oikeudesta työllispyrit-tävään koulutukseen sääde-tään lailla. Perustuslain 19§ perusteella jokaisella, joka ei kykene hankkimaan ihmisar-voisen elämän edellyttämää turvaa, on oikeus välttämättömään toimeentuloon ja huolen-pitoon. (Suomen perustuslaki 731/1999.)

Velvollisuus määrittyy siten että aktivointisuunnitelmaan osallistumisvelvollisuus on yh-täläinen kaikille aktivointiehdon täyttäneille henkilöille. Työtön voi menettää työmarkki-natuen määrä-ajaksi tai hänen toimeentulotukeaan voidaan alentaa, mikäli hän ilman kun-touttavan työtoiminnan laissa määriteltyä pätevää syytä kieltäytyy osallistumasta sen laa-dintaan (Ala-Kauhaluoma & Keskitalo & Lindqvist & Parpo 2004, 68). Kuntouttavan työtoiminnan lain (189/2001) mukaan asiakkaalla on velvollisuus osallistua aktivointi-suunnitelman laatimiseen ja kuntouttavaan työtoimintaan. Siihen tulee merkitä tai liittää seuraavat asiat: Asiakkaan koulutusta ja työuraa koskevat tiedot, arvio aikaisempien

työl-listymistä edistävien toimenpiteiden vaikuttavuudesta, arvio aikaisempien työnhakusuun-nitelmien ja kunnan tekemien asiakasta koskevien suuntyönhakusuun-nitelmien toteutumisesta ja toi-menpiteinä työtarjoukset, työllistymistä edistävät toimenpiteet, kuntouttava työtoiminta, muut sosiaalipalvelut sekä terveys-, kuntoutus- ja koulutuspalvelut.

Aktivointiehdon täyttyessä velvollisuus aktivointisuunnitelmaan voi näyttäytyä työttö-mälle asiakkaalle byrokraattisena ja hallinnoivana yksilön kontrollointina. Siihen kirjat-tavat laajat- ja monialaiset taustatiedot työttömän menneisyydestä voivat olla nuorelle työttömälle hetki, jolloin työttömyys ja kontrollointi tulevat näkyväksi. Aktivoinnin tar-koitus on kuitenkin auttaa nuorta pääsemään työttömyyden kehästä aktiivitoimiin ja pa-rantamaan nuoren elämänlaatua.

Vastikkeeton ja vastikkeellinen etu

Julkusen (2006, 210) mukaan vastikkeeton ja vastikkeellinen etu eivät ole kovin selviä kategorioita. Työsuhteessa ansaitut etuudet käsitetään vastikkeellisiksi, mutta vastikkeet-tomat edut joutuvat helposti tarkasteluun, kuten niin sanotut ”ei ansaitut”, kestoltaan ra-joittamattomat sosiaalikansalaisuuteen ja tarpeen toteamiseen nojaavat perus- ja vähim-mäisetuudet, kuten työmarkkinatuki ja toimeentulotuki. Toimeentuloturvassa julkisen ja oman vastuun suhdetta voi lukea aina perusoikeussäädöksistä saakka, kuten Raija Julku-nen tekee viittauksessa Kaarlo Tuoriin (2005). Tuorin mukaan toimeentuloturvassa jul-kista vastuuta korostavat etuuden takaaminen subjektiivisena oikeutena, universaaliperi-aate etuuden ehtojen määrittelyssä ja etuuden vastikkeettomuus. Yksilön vastuun ensisi-jaisuutta puolestaan osoittavat etuuden antamisen harkinnanvaraisuus etuuden myöntä-miseen liittyvä tarvearviointi ja etuuden vastikkeellisuus. (Julkunen 2006, 158–159.) Vaikka nämä mainitut etuudet on kuitenkin suojattu perusoikeuksissa, ovat ne vähiten legitiimejä eli yleisesti hyväksyttyjä Tätä ei poista sekään tosiasia, että kaikkeen työttö-myysturvaan sisältyy velvollisuuksia tai vastikkeita. Työttömän odotetaan hakevan työtä aktiivisesti, osallistuvan tarjottuihin toimenpiteisiin ja ottavan vastaan tarjotun työn. Näi-den velvollisuuksien täyttämättä jättämisestä voidaan sanktioida työttömyysturvan ka-renssilla tai toimeentulotuen madaltamisella. (Julkunen 2006, 211.)

Vastikkeellisuuden diskurssi kumpuaa valtioneuvoston asetettua kesäkuussa 2007 komi-tean (SATA) valmistelemaan suomalaisen sosiaaliturvan uudistamista. Komikomi-tean tehtä-vänä oli hallitusohjelman mukaisesti laatia ehdotus sosiaaliturvan kokonaisuudistuksesta, johon sisältyvät ehdotukset riittävästä perusturvasta, aktiivivaihtoehtoja korostavasta an-sioturvasta, kannustavuuden parantamisesta, sosiaaliturvan selkeyttämisestä ja sosiaali-turvan kestävyyden varmistamisesta. Komitean esitys sisälsi arvion sosiaalisosiaali-turvan riittä-vyydestä ja näköpiirissä olevista haasteista. Ehdotukset kattoivat käytännössä koko suo-malaisen sosiaaliturvan. (Sosiaali- ja terveysministeriö 2015.) Satakomitean tavoite uu-distaa sosiaaliturva jäi kuitenkin sellaisenaan toteutumatta. Näkyvimpinä uudistuksina olivat takuu-eläke ja nuorten alle 25-vuotiaiden koulutuksesta kieltäytyvien toimeentulo-tuen pienentäminen 20–40 prosentilla.

Pitkäaikaistyöttömien työllistymistä on tehostettu myös työpankkikokeilun avulla. Val-tioneuvosto päätti elokuussa 2008 sosiaaliturvauudistuskomitean (SATA) työhön liitty-vän valtakunnallisen työpankkikokeilun käynnistämisestä. Valtakunnallisen työpankki-kokeilun tavoitteena oli lisätä vaikeassa työmarkkina-asemassa olevien henkilöiden työl-listymistä avoimille työmarkkinoille. Kokeilulla pyrittiin lisäämään yritysten halukkuutta tarjota työtä pitkäaikaistyöttömille ensin vuokraamalla työtä työpankista ja myöhemmin palkkaamalla heidät itse. Kokeilulla tähdättiin sosiaaliturvauudistuksen tavoitteisiin eli työn kannustavuuden parantamiseen, köyhyyden vähentämiseen ja riittävän perustulon turvaamiseen kaikissa elämäntilanteissa. (Sosiaali- ja terveysministeriö 2015.)

Aikaisemmin vastikkeellisuus on näyttäytynyt aktivoimispolitiikassa lähinnä sanktioiden ja kontrolloinnin näkökulmasta. Tämä on ollut suuntaus 1990-luvulta lähtien Manner-Euroopan sosiaali- ja työllisyyspolitiikassa työttömien aktivointiohjelmien luonnissa sekä sosiaaliturvan muuttamisessa osittain vastikkeelliseksi. Yleinen suhtautuminen avun an-tamiseen on vaihdellut eri aikakausina paljonkin Suomen sosiaaliturvan historiassa. Li-beralistinen vastikkeellisuuden ajatus on painottunut ja noussut esille suomalaisessa ta-louspolitiikassa varsinkin taantuman ja työttömyyden kasvun aikana. (Ala-Kauhaluoma ym. 2004, 42.)

Workfarella tarkoitetaan velvoittavia aktivointiohjelmia, joissa toimenpiteisiin osallistu-minen on toimeentuloturvan ehto. Workfarelle on tyypillistä toimeentuloturvan

vastik-keellistaminen työttömän aktiivisuudesta riippuvaksi ja se liitetään vahvasti talouden te-hokkuudesta huolehtimiseen. Aktivointi mielletään mannereurooppalaiseksi käsitteeksi kun taas workfare ajattelumalli juontaa juurensa anglosaksisista maista, mutta niitä mo-lempia käytetään kuitenkin rinnakkain. Keskeistä molemmille aktivointiohjelmille on sanktiointi. Korkea työttömyys ja sen seurauksena lisääntynyt riippuvuus sosiaalitur-vasta, sekä julkisen sektorin kustannusten kasvu ovat mitä ilmeisimmin aktivoinnin yleis-tymisen syitä. (Keskitalo & Mannila 2002, 192–209.) Aktivointipolitiikan malleissa erot-tuu kaksi päälinjaa. Ensimmäinen on työlähtöinen (work first) -lähestymistapa, jota to-teutetaan Yhdysvalloissa sekä toisena inhimillisen pääoman (human capital) -lähestymis-tapa joka on yleinen muun muassa Pohjoismaissa. Kuntouttavassa työtoiminnassa vaike-asti työllistyvien tukitoimia kutsutaan (life first) lähestymistavaksi, tämä koskee erityi-sesti vajaakuntoisia asiakkaita. (Karjalainen & Saikku 2008, 14.)

Kaikkein selvimmin työn ensisijaisuutta ensisijaisena toimeentulon lähteenä korosti vuo-den 2001 tullut muutos, joka velvoitti toimeentulotuen saamisen ehdoksi ilmoittautumi-sen työttömäksi työnhakijaksi ja kuntouttava työtoiminta -lain ehtojen täyttyessä akti-vointisuunnitelman laatimiseen osallistumisen. Kyseinen lakimuutos oli osa lakiin kun-touttavasta työtoiminnasta vuonna 2001 tehtyjä aktiivisen sosiaalipolitiikan muutoksia. (Ala-Kauhaluoma ym. 2004, 22.) Aktivoinnin politiikka korostaa työttömän ja yhteiskun-nan vastavuoroisuutta. Tämä tarkoittaa, että työttömällä ei ole vain oikeuksia, vaan myös velvollisuuksia. (Keskitalo & Mannila 2002, 198.)

Tutkielmani kohdentuu juuri työttömien oikeuksiin ja velvollisuuksiin aktivointipolitii-kassa. Suomalainen sosiaaliturva oikeuksineen ja velvollisuuksineen on lähentynyt vas-tikkeellisuuden ideaa. Syyperustaisena siinä on vasvas-tikkeellisuuden ilmentymiä. Työttö-myyskorvausta vastaan on oltava työtön työnhakija ja valmiina ottamaan tarjottua työtä vastaan. Toimeentulotukea puolestaan saa, jos muut ensisijaiset tuet eivät riitä toimeen-tulominimiin. Huomioitavaa on, että myös erilaiset sanktiot vastikkeellistavat yksilöä osallistumaan työntekoon keventämällä tarjotun työn vastaanottamisen kriteereitä. Esi-merkiksi tarjottua työtä tulee ottaa vastaan yhä pidemmän välimatkan päästä ja ammat-tialasta riippumatta. Työttömyysturvan velvoittavuus ilmenee ehtona aktivointisuunnitel-man noudattamiselle ja tarjotun työn vastaanottamisena.

2.3 Osallistavan sosiaaliturvan ja aktivoinnin kritiikki

Osallistavaa sosiaaliturvaa on kritisoitu runsaasti. Suomen perustuslain (19§) mukaan kansalaisille taataan oikeus välttämättömään toimeentuloon. Osallistavan sosiaaliturvan mallia on myös kutsuttu pakkotyöksi ja aktivoimistoimenpiteitä tempputyöllistämiseksi. Osallistava sosiaaliturva tarkoittaa sitä että ihmiset velvoitetaan tekemään työtä tai osal-listumaan aktivointitoimenpiteisiin toimeentulonsa vastineeksi esimerkiksi siten, että työttömyyskorvaus sovitetaan yhteen erilaisten osallistavien toimenpiteiden kanssa. (So-siaali- ja terveysministeriö 2014.) Tuija Kotiranta (2008, 113) nostaa esille että yksi mah-dollisuus, miksi ihminen tekee jotain, on se, että hänen käsketään tehdä jotain. Kotiranta mainitsee, että von Wright (1985, 64) kutsuu aktivointia oikeuttamissuhteeksi. Aktivoin-nissa on varsin usein kysymys siitä, että ihminen tekee jotain sen vuoksi, että hänen käs-ketään tehdä jotain, kuten hakea työpaikkaa, koulutuspaikkaa tai kurssipaikkaa.

Mika Ala-Kauhaluoman (2005, 42–51) mukaan työllistymiseen pyritään kohdentamaan aktiivisen työvoimapolitiikan keinoja ja parantamalla sitä kautta työttömien työllistymis-valmiuksia pitkällä aikavälillä. Ajatuksen taustana on että hyvä elämänhallinta, työkyky, elämänlaatu ja aktiivisuus edistävät työttömän työmarkkinaresursseja ja mahdollisuuksia osallistua työmarkkinoille. Ala-Kauhaluoman mukaan aktivointisuunnittelu on tehokas keino sijoittaa työttömiä erilaisiin toimenpiteisiin, vaikka se ei ainakaan lyhyellä aikavä-lillä varsinaisesti työllistä. Työllisyystavoitteen saavuttaminen edellyttäisikin työvoiman kysynnän kasvua ja sitä tukevia toimenpiteitä.

Tempputyöllistämistä on kritisoitu laajasi myös kuntien keinona välttää siitä koituvia sanktioita jotka muodostuvat kunnille määrättävistä sakoista pitkäaikaistyöttömien akti-voimattomuudesta. Vastuu pitkäaikaistyöttömien työllistämisestä on kunnilla. Esimer-kiksi suuret kaupungin maksavat jättisakkoja pitkäaikaistyöttömistä sen sijaan että akti-voisivat työttömiä tukitoimin. Helsingin Sanomien (Helsingin Sanomat 29.10.2014) mu-kaan Helsingin kaupunki maksoi vuonna 2013 Kelalle työmarkkinatukimaksuja 26,4 mil-joonaa euroa, Tampere lähes 18 milmil-joonaa ja Turku 12,7 milmil-joonaa, Oulu kymmenen ja Vantaa 9,7 miljoona euroa. Kunnat joutuvat maksamaan puolet pitkäaikaistyöttömien työmarkkinatuesta, jos ne eivät aktivoi työtöntä 500 päivän kuluessa. Vuonna 2013 kun-nat maksoivat tällaisia sakkoja yhteensä yli 215 miljoonaa euroa. Työttömien määrään

suhteutettuna summa kuvaa sitä, kuinka hyvin kunta on onnistunut estämään työttömyy-den. Toimeentulotuen perusosaa ollaan siirtämässä Kelan vastuulle 1.1.2017, tämä voisi johtaa sanktioinnin lisääntymiseen. Nykyisin sanktiointia ei voida toteuttaa ilman sosiaa-litoimistossa tehtyä suunnitelmaa, mutta jatkossa sanktioinnista voi tulla aiempaa auto-maattisempi toimenpide. (Hiilamo 2014, 85.)

Heikki Hiilamo (2014, 82–86) kritisoi osallistavaa sosiaaliturvaa. Hänen mukaansa osal-listava sosiaaliturva olisi vain laajennus kuntouttavaan työtoimintaan kritisoiden sitä, että se ei sellaisenaan suunniteltuna perustuisi vapaaehtoisuuteen vaan pikemminkin pakkoon ja sanktiointiin. Hiilamon mukaan etuuksien saajien tulisikin voida itse määritellä osal-listumisen sisältöä ja osallistumiseen ei tulisi sisällyttää nykyisen kaltaisia sanktioita vaan mieluumminkin kannustimia. Huonoimmassa tapauksessa osallistava sosiaaliturva suun-nitellun mukaisesti mahdollistaisi sanktioiden laajemman käytön, vaikka sanktiointieh-toja ei tiukennettaisikaan nykyisestä. Sanktioinnin lisääminen saattaisi heikentää merkit-tävästi työttömien oikeuksia ja lisäisi entuudestaan pitkäaikaistyöttömien huono-osai-suutta. Nykyisen sosiaaliturvan taso toimii hänen mukaansa jo riittävänä keppinä ja sank-tioiden toimivuus on monesti hänen mukaansa kyseenalaista. Hiilamo (2014, 85) näkisi osallistavan sosiaaliturvan mallin parhaimmillaan sellaisena, että se tarjoaisi myös pork-kanaa, eli kannustinta osallistumiselle kuten kuntouttava työ. Hänen mukaansa silti osal-listavaa sosiaaliturvaa parempi vaihtoehto olisi aktivointiasteen nostaminen nykyisestä tasosta huomattavasti korkeammalle, jopa sataan prosenttiin. Tällöin jokainen pitkäai-kaistyötön olisi tai saisi koulutuksen ja tuetun työn.

Etuuksien ehtojen kiristäminen työmarkkinoiden ehdoilla on aiheuttanut kritiikkiä koko aktivointimallia kohtaan. Aktivointisuunnitelman tulisi perustua työttömän tilanteen pe-rusteelliseen selvittämiseen ja yksilöllisesti räätälöityyn ja samalla eri viranomaisten ja asiakkaan yhteistyössä tehtyyn suunnitelmaan. Tilanteeseen vaikuttavat aktivoinnin käy-tännön muodot ja sanktiot, jotka kohdistuvat suoraan yksilöön. Yksilöt joutuvat huonoim-massa tapauksessa rakenteiden toimimattomuuden vuoksi itse vastuullisiksi omasta tilan-teestaan. (Keskitalo & Mannila 2002, 206–207.)

Julkunen (1998) kritisoi vastikkeellista sosiaaliturvaa nöyryyttämisen näkökulmasta. Lei-mautuuko työllistetty laiskaksi tai työhaluttomaksi? Voiko työtöntä velvoittaa tekemään näennäistyötä pienellä palkalla tai määrätä hänelle epämiellyttäviä työtehtäviä? Julkunen

(1998) pohtii, takaako perustuslaki oikeuden vastikkeettomaan toimeentuloon. Samalla hän painottaa laajan työttömyyden aikaansaamaa kriisiä työmarkkinoilla. Julkunen ky-syykin, mitkä olisivat vaikutukset talouteen ja yhteiskuntaan, mikäli suuri määrä työttö-miä vastikkeellistetaan työmarkkinoille. Osallistavan sosiaaliturvan mallissa nousee esille työhön pakottamisen näkökulma oikeuden ja velvollisuuden kontekstissa. Tuula Helne ym. (2003, 60) mainitsee sosiaalipolitiikan eettisten tavoitteiden olevan kärsimyk-sen poistaminen sekä oikeudenmukaisuuden, tasa-arvon ja hyvinvoinnin turvaaminen ja edistäminen.

Sosiaalipolitiikka voidaan nähdä myös yhteiskunnan hallinnan tapana tai sen osana. Tämä ajattelutapa juontaa juurensa ranskalaisfilosofi Michel Foucault’n (1926–1984) näke-myksistä, joiden mukaan politiikka on osa hallintaa, jossa ihmisten ja väestön elämää, elämäntapaa, käytöstä, valintoja ja pyrkimyksiä sekä keskinäisiä suhteita pyritään ohjaa-maan tavalla, joka hyödyttää hallitsevaa valtaa. Marxilaissävyisessä (Karl Marx 1818– 1883) kritiikissä ajatellaan, että työväestön pitäminen terveenä ja rauhallisena sosiaalipo-litiikan ja sosiaalityön keinoin palvelee pääoman kasaantumista ja ylläpitää vallitsevaa kapitalistista yhteiskuntajärjestystä. (Helne ym. 2003, 60.)

Kotiranta (2008, 98–99) pohtii pakkoaktivoinnin ja aktivointiin pakottamisen paradok-saalisuutta. Ihmistä ei voi aktivoida, mutta paradoksaalisesti häntä on nimenomaisesti pakko aktivoida. Mikäli hyvät vaihtoehdot ovat vähissä, ihminen valitsee vähiten huonon vaihtoehdon. Usein saatetaan tulla myös tilanteeseen, jossa on vaikea löytää yhtä ja pa-rasta vaihtoehtoa. Pakkoaktivointi saattaa olla mahdoton toteuttaa, mutta parhaassa ta-pauksessa aktivointiin pakottaminen tuottaa parhaan vaihtoehdon ihmiselle. Olennaiseksi kysymykseksi tässä muodostuu se miten aktivointi tapahtuu. Aktivointi voi olla ihmisar-voa kunnioittavaa ja tukevaa toimintaa, mutta se voi olla myös ihmistä murskaavaa, hä-päisevää ja lannistavaa toimintaa.

2.4 Euroopan unionin ja Pohjoismaiden työllisyysmalleja

Sosiaaliturvaan on useimmissa EU-maissa lisätty työhön kannustavia ja aktivoivia ele-menttejä. Vappu Karjalainen & Elsa Keskitalo (2013, 10) esittävät että kansainvälisistä järjestöistä OECD ja EU ovat aktiivisesti 1990-luvun alkupuolelta lähtien tukeneet

työ-hön kannustavaa ja aktivoivaa politiikkaa julkaisuissaan ja ohjelmissaan. Eri maiden hy-vinvointipolitiikassa on nähtävissä kansainvälinen keskustelu työn ensisijaisuudesta toi-meentulon lähteenä ja parhaana keinona yhteiskunnalliseen osallisuuteen. Samalla työl-lisyys- ja sosiaalipolitiikka ovat lähentyneet toisiaan. Tässä yhteydessä sosiaali- ja työt-tömyysturvaa pidetään passiivisena etuutena, jonka saajia tulee aktivoida. (Serrano Pas-cual & Magnusson 2007.) Aktivointi määrittää yhä suurempaa ja tärkeämpää osaa Euroo-passa. Euroopan työllisyysstrategiana on ollut lisääntynyt työllistäminen ja työttömien osallistuminen työmarkkinoille. Tähän strategiaan liittyy vahvasti pitkäaikaistyöttömien ja toimeentulotuensaajien aktivointi, jotta suunnitellut työllisyys tavoitteet voitaisiin saa-vuttaa ja esimerkiksi toimeentulotukiriippuvuudesta tulisi lyhytaikainen ratkaisu työttö-mälle. (van Berkel & de Graaf & Sirovátka 2011.) Julkusen (1998) mukaan anglosaksi-sissa maissa tukiriippuvuus- ja vastikkeellisuuskeskustelut ovat keskittyneet köyhyyden ympärille, kun taas Pohjoismaiset aktivointikeskustelut ovat painottuneet enemmänkin työttömyyden ympärille. Aktivoinnin ja osallisuuden tavoitteina pidetään syrjäytymisen ehkäisyä ja kaikkien kansalaisten mukana pitämistä yhteiskunnassa.

Suomalaisessa aktivointipolitiikassa on kyse siitä, että työttömäksi jäänyt, työttömyystur-vaa tai toimeentulotukea saava henkilö palaisi mahdollisimman nopeasti takaisin palkka-työhön. Sen tavoitteena on, että työikäisten kansalaisten toimeentulo ei olisi pitkiä aikoja sosiaaliturvan varassa vaan heistä tulisi itseään ja perhettään elättäviä, työssä käyviä ve-ronmaksajia. Aktivointipolitiikka tarkoittaa sitä, että oikeus toimeentuloturvaan ja vel-vollisuus osallistua työhön tai koulutukseen kytkeytyvät aikaisempaa tiiviimmin yhteen. Sillä haetaan ratkaisuja pitkäaikaistyöttömyyteen ja siihen kytkeytyvään muuhun syrjäy-tymiseen. (Karjalainen & Keskitalo 2013, 7–8.) Aktivointipolitiikalla tarkoitan tutkimuk-sessa työttömille suunnattuja osallistavia sekä kuntouttavia toimenpiteitä. Ala-Kauha-luoma (2007, 39) määrittelee aktivoinnin lyhyesti työllisyyden parantamiseksi, syrjäyty-misen ehkäisyksi ja osallisuuden lisäämiseksi.

Kuntouttavien työtoimintajaksojen pidempiaikainen työllistävä vaikutus tai koulutuk-sessa jatkaminen on kuitenkin ollut työpajajaksojen jälkeen kohtalaisen heikkoa. Tervey-den- ja hyvinvoinninlaitoksen teettämässä empiirisessä tutkimuksessa pääkaupunkiseu-dulla työttömistä vain noin 5 prosenttia palasi työtoimintajaksolta avoimille työmarkki-noille tai ammatilliseen koulutukseen. Pitkäaikaistyötön pääsee vain harvoin uudestaan työelämään kuntouttavan työtoiminnan avulla. Suurin osa päätyi uudelleen työttömiksi.

Tutkimuksessa seurattiin 257:ää työtoimintaan osallistunutta pääkaupunkiseudun pitkä-aikaistyötöntä. Vaikka työllistyminen oli heikkoa, näytti työtoiminta ehkäisevän syrjäy-tymistä ja parantavan arjessa selviysyrjäy-tymistä. Valtaosa eli yli 80 prosenttia katsoi, että työ-toiminta oli heille siinä tilanteessa hyvä ratkaisu. (Karjalainen & Karjalainen 2010, 26, 49–50.) Tuija Kotiranta (2008, 84) esittää että aktivointi ei hänen mukaansa voi olla vain työllistämisen tekniikkaa tai aktivointitemppuja. Suomalaisella hallintokulttuurilla on hä-nen mukaansa kova usko toimenpiteisiin ja hyvin vähän luottamusta ihmisten omaehtoi-suuteen.

Tanskalainen sosiologi Gøsta Esping-Andersen (1990) loi järjestelmän, joka toimi ohjeis-tuksena Tanskan valtion sosiaalipolitiikalle varojen jakamisen ja valtiotalouden kohden-tamisen suhteen. Mallissa painotettiin erityisesti hyvinvoinnin ja sosiaalihuollon suhdetta työmarkkinoihin, eläkkeisiin, sairaus- ja työttömyysetuuksiin sekä työmarkkinapolitiik-kaan. Hyvinvointivaltiot voivat politiikan eri keinoin, sekä intervention avulla puuttua sosiaalietuuksiin ja niiden jakoperiaatteisiin. Tanskaa on luonnehdittu tämän mallin pe-rusteella sosiaalidemokratiaksi, joka kunnioittaa kokonaisvaltaisesti ja kattavasti hyvin-vointia sekä sosiaalipalveluista aiheutuvia kuluja. (Etherington & Ingold 2012, 4.) Esping-Andersen (1990) mieltää Manner-Euroopan, Yhdysvallat ja Australian liberalis-tisiksi hyvinvointialueiksi. Niiden kansalaiset elävät yhteiskunnassa, jossa yksilön vastuu on korostunut ja vapaan yhteiskunnan näkemys tukee tätä ajattelumallia. Yleisesti libe-raalit yhteiskunnat ovat sitoutuneet markkinavoimien avulla taloudellisesti rakentamaan ja edistämään oman yhteiskuntansa hyvinvointia. Poliittisesti maat ovat kuitenkin sitou-tuneet perustuslain mukaisesti siten, että valtioiden puuttuminen yhteiskunnan talouteen on verrattain rajoitettua. (McDonald & Reisch 2008.)

Tanskaa on yleisesti pidetty aktivointipolitiikan mallimaana. Sen työmarkkinapolitiikalle on ollut leimallista laaja aktivointi yhdistettynä työttömyysetuuksien ehtojen kiristämi-seen. Työmarkkinareformit ovat painottaneet yhä varhaisempaa ja intensiivisempää akti-vointia sekä aktivoinnin lisäämistä sellaisille väestöryhmille, joilla on muitakin kuin työt-tömyyteen liittyviä ongelmia. Sallittua passiiviaikaa ennen aktiivitoimenpiteisiin osallis-tumista on lyhennetty ja työttömien sanktiointia lisätty sekä alle 25-vuotiaiden työttö-myyskorvausta pienennetty. Kaikilla työttömillä on oikeus ja velvollisuus osallistua

akti-vointitoimenpiteisiin. Aktivointia korostavan politiikan on todettu toimivan erityisesti ra-kenteelliseen työttömyyteen ja taanneen sen, että työttömät tekevät kaikkensa löytääkseen työtä. (Räisänen & Alatalo & Krüger Henriksen & Israelsson & Klinger 2012.) Eri mai-den toimintamallit ja poliittiset päätökset velvoittavat työttömiä osallistumaan erilaisiin aktivoimistoimiin työttömyysetuuksien tai sosiaalitukien vastineeksi. Työttömille on määritelty useissa Euroopan maissa oikeuksia ja velvollisuuksia huomattavankin velvoit-tavin ehdoin. (Breidahl & Clement 2010.)

2.5 Osallistavan sosiaaliturvan tavoitteet ja kehityskulku

Osallistavan sosiaaliturvan tavoitteena on ehkäistä työkykyisten työttömien syrjäytymistä ja kannustaa työntekoon, ja samalla lisätä osallisuutta yhteiskunnassa. Syksyn 2013 ai-kana sosiaali- ja terveysministeriön ja työ- ja elinkeinoministeriön yhteistyönä laadittiin toimenpideohjelma, jossa hyödynnettiin käynnissä olevien kehittämishankkeiden koke-muksia. Toimenpideohjelmassa määriteltiin osallistavan sosiaaliturvan sisältö. (Sosiaali- ja terveysministeriö 2015.) Valitsin yhteiskunnallisen näkökulman tutkielmaani, koska osallistavan sosiaaliturvan aiheesta on ollut runsaasti julkista keskustelua. Osallistava so-siaaliturva tarkoittaa sitä, että esimerkiksi työttömyysturva sovitetaan yhteen erilaisten osallistavien toimenpiteiden kanssa. Koen aktivoinnin ja osallistavan sosiaaliturvan ai-heet ajankohtaisiksi niiden yhteiskunnallisen vaikuttavuuden vuoksi ja myös siksi että osallistava sosiaaliturva on edelleen kehitteillä oleva osallistavia toimenpiteitä täydentävä malli nykyiselle aktivointipolitiikalle ja järjestelmälle. Aktivoinnin ajatus on että yksilö saataisiin osallistumaan aktivoinnin avulla paremmin ja samalla kannustaa työtöntä työ-elämään. (Parpo 2013, 1–14.) Tämä hyvinvointi ymmärretään työnteon kautta eli work first – lähestymistavan mukaisesti.

Keskeisenä tavoitteena aktivointipolitiikassa on että työttömäksi jäänyt, työttömyystur-vaa tai toimeentulotukea saava henkilö palaisi mahdollisimman nopeasti takaisin palkka-työhön. Tavoitteena on, että työikäisten kansalaisten toimeentulo ei olisi pitkiä aikoja so-siaaliturvan varassa vaan heistä tulisi itseään ja perhettään elättäviä työssä käyviä veron-maksajia. Kyse on hyvinvointivaltion muutoksesta, jossa työllisyydestä on tullut aiempaa vahvemmin myös sosiaalipolitiikan tavoite. On ryhdytty puhumaan aktiivisesta sosiaali-politiikasta ja ylipäänsä aktiivisosiaali-politiikasta. (Karjalainen & Keskitalo 2013, 7–9.)

Suoma-laisen sosiaalityön tavoitteena on ollut yksilön itsenäistäminen sosiaaliturvasta omatoi-miseen selviytyomatoi-miseen. Kansalaisen tulee olla aktiivinen, tämä tavoite ilmaistaankin so-siaalipolitiikan aktiivisuutena.

Tutkielman toinen keskeinen käsite on osallistava sosiaaliturva. Tutkielmassa selvitetään myös sitä miten suunniteltu osallistavan sosiaaliturvan malli näyttäytyy työttömille nuo-rille. Osallistava sosiaaliturva tarkoittaa sitä, että esimerkiksi työttömyyskorvaus sovite-taan yhteen erilaisten osallistavien toimenpiteiden kanssa.Näitä toimenpiteitä voivat olla esimerkiksi osa-aikaiset avustavat työtehtävät, koulutus tai työttömien päivätoiminta. Tällaisia sopivia tehtäviä voisivat tarjota esimerkiksi kunnat, valtio, yritykset, järjestöt ja kotitaloudet. Ideana osallistavassa sosiaaliturvassa olisi ohjata työtön henkilö osallistu-maan omien kykyjensä mukaan yhteiskunnan toimintaan. Tutkimusten mukaan työttö-mien osallistaminen on vaikuttavaa sosiaalipolitiikkaa, joka yleensä vähentää köyhyyttä, psyykkistä pahoinvointia, passiivista ajankäyttöä ja yksinäisyyttä. (Sosiaali- ja terveys-ministeriö 2014.)

Osallistavan sosiaaliturvan malli edistää työikäisten työelämän ja opiskelun ulkopuolella olevien ihmisten osallisuutta, hyvinvointia, työelämävalmiuksia ja työelämään suuntau-tumista. Sen tarkoituksena on ehkäistä syrjäytymistä, kannustaa ja lisätä mahdollisuuksia aktiiviseen toimintaan. Se myös kasvattaa kuntien ja kolmannen sektorin asemaa toimin-nan toteuttajina sekä vahvistaa toimintaan osallistuvien ihmisten asemaa toimintoimin-nan suun-nittelussa ja toteutuksessa. Osallistavan sosiaaliturvan tarkoituksena ei kuitenkaan ole purkaa olemassa olevaa palvelu- ja toimeentuloturvajärjestelmää, vaan kehittää sitä edellä mainittujen tavoitteiden suuntaisesti. (Osallistavan sosiaaliturvan loppuraportti 2015.) Osallistava sosiaaliturva tarkoittaa marginaalissa olevien työttömien osallistamista erilai-sin osallistavien toimien avulla parempaan osallisuuteen.

Välityömarkkinat käsitteenä ajoittuu 90-luvun eurooppalaiseen yhteiskunnalliseen kes-kusteluun. Niiden voidaan katsoa muodostuneen saksalaisen Günter Schmidin vuonna 1993 kehittämästä siirtymien työmarkkinoista (Transitional Labour Markets). Mallissa korostuu yksilön elämänkulun tarkastelu erilaisina siirtymävaiheina. Koska Suomessa työmarkkinoiden rakenteet ovat muutoksessa, on se yksi työttömyyden ja

pitkäaikaistyöt-tömyyden torjumiseen tähtäävä toimintamuoto. Se on ikään kuin työssäoloa työttömyy-den ja vapaityöttömyy-den työmarkkinoityöttömyy-den välissä, ennen vapaille työmarkkinoille työllistymistä. (Kokko & Kotiranta 2010, 25–26.)

Osallistavan sosiaaliturvan mallissa ideaalia olisi se, että vastiketyö antaisi enemmän, kuin pelkkä sanktiopohjainen sosiaaliturva. Tällöin pakkotyön ajatus muuttuisi kannus-tavaksi työtoiminnaksi niin osallistavuuden nimissä kuin taloudellisestikin. Korkean työt-tömyyden takia olisi aiheellista kehittää keinoja ja mahdollisesti ohjata sosiaaliturvaa vas-tikkeellisempaan suuntaan.

Parhaassa tapauksessa osallistavan sosiaaliturvan malli voisi synnyttää uusia työpaikkoja ja muodostaa sosiaalisia verkostoja, jonka avulla yhteiskuntaan osallistuminen tulisi mie-lekkääksi ja kannustavaksi. Myös työnantajien vastuuta pitäisi painottaa, työhön palkkaa-mista tulisi helpottaa ja kriteerejä madaltaa työllistämisen osalta. Jos osallistava sosiaali-turva olisi luonnollinen osa sosiaalisosiaali-turvajärjestelmää sosiaalisosiaali-turvan tarpeet huomioiden, voisi se vapauttaa sosiaalityön resursseja paremmin niitä eniten tarvitseville kansalaisille. Tällaisia toimia voisivat olla esimerkiksi työpajat, palkkatuettu työ ja välityömarkkinat. Sosiaalityön näkökulmasta toimeentulotuki on tarkoitettu ainoastaan viimesijaiseksi ja lyhytaikaiseksi turvan muodoksi, tällöinkin vahvasti itse sosiaalityöhön kytkeytyen.

3 OSALLISTAVAN SOSIAALITURVAN TOIMEENPANO

Tutkielmassani Duurin palvelut näyttäytyvät mesotasona käsittäen palvelujärjestelmän rakenteet, toimeenpanon ja palvelutason toimenpiteet. Tarkastelen seuraavaksi aktivoin-tisuunnitelman, osallisuuden, ohjauksen, kuntouttavan työn ja työtoiminnan merkityksiä.

3.1 Aktivointisuunnitelma ja monialainen työllistymissuunnitelma

Aktivointisuunnitelma laaditaan työttömälle asiakkaalle, joka saa työmarkkinatukea tai toimeentulotukea. Siinä määritellään ne keinot asiakkaan etenemiseksi koulutukseen tai työelämään. Siihen voidaan tilanteesta riippuen sisällyttää TE-toimiston työllistymistä edistäviä palveluja, erilaisia sosiaali-, terveys-, koulutus- ja kuntoutuspalveluja sekä

kun-touttavaa työtoimintaa. Yhdessä tehdyn aktivointisuunnitelman allekirjoittavat TE-toi-misto, kunta ja asiakas. (Terveyden ja hyvinvoinnin laitos 2015.) Suunnitelmaa laaditta-essa on ensiksi selvitettävä mahdollisuus tarjota työtä tai julkisia työvoimapalveluja. Aktivointisuunnitelman voidaan sisällyttää työ- ja elinkeinotoimiston työllistymistä edis-täviä palveluja, erilaisia sosiaali-, terveys-, koulutus- ja kuntoutuspalveluja sekä kuntout-tavaa työtoimintaa. Yhdessä tehdyn suunnitelman allekirjoittavat työ- ja elinkeinotoi-misto, kunta ja asiakas. Aktivointiehdon täyttävä asiakas tunnistetaan joko TE-toimis-tossa tai kunnan sosiaalitoimessa. Tämän jälkeen asiakkaasta tiedotetaan yhteistyökump-paneille ja aloitetaan etukäteisvalmistelut ja asiakas kutsutaan keskusteluun. Asiakkaan kanssa sovitaan moniammatillisten keskustelujen ja tapaamisten perusteella jatkosuunni-telma. Jatkosuunnitelmaan kirjataan kaikki asiakkaan tilanteeseen merkitykselliset asiat. Vahvistetun aktivointisuunnitelman seurannasta sovitaan moniammatillisesti ja asiak-kaan kanssa. Tämän jälkeen asiakas työskentelee suunnitelman mukaisesti TE-toimiston ja kunnan tukemana. Asiakas siirtyy kohti työvoimapoliittisia toimenpiteitä, avoimia työ-markkinoita tai kouluttautumista. (Terveyden ja hyvinvoinnin laitos 2015; Kuntouttavan työtoiminnan käsikirja 2015.)

Aktivointisuunnitelmaa laadittaessa tulee eri tahojen välillä saavuttaa yhteisymmärrys suunnitelman sisällöstä. On kuitenkin selvää, että asiakkaan kannalta tilanne ei ole tasa-vertainen valtasuhteiltaan, koska asiakas on hallinnoinnin ja toimenpiteiden kohteena. Taustalla oleva sanktiointimahdollisuus saattaa rajoittaa asiakkaan itsemääräämisoikeutta ja vaikka viranomaisten velvollisuudeksi on määritelty asiakkaan kutsuminen aktivointi-suunnitelman neuvotteluun, heillä ei ole rajoituksetonta velvollisuutta tarjota työvoima- tai sosiaalipalveluja asiakkaalle. Asiakkaalta puuttuu täten myös subjektiivinen oikeus palveluihin ja toimenpiteitä tarjotaankin viranomaisten puolelta vain vallitsevien resurs-sien puitteissa. (Keskitalo & Mannila 2002, 205.)

3.2 Paltamon työllistämiskokeilun idea ja tulokset

Kainuussa, Paltamon kunnassa kokeiltiin uutta työllistämismallia vuosina 2009–2013. Paltamon työllistämismallissa pyrittiin työllistämään kaikki kunnan työttömät työnhaki-jat. Työllistämismallin perusajatuksena oli käyttää työttömiin kohdistuva passiivinen

toi-meentuloturva työttömien työllistämiseen palkkatyöhön ja muuhun aktivointiin. Palta-mon täystyöllisyyskokeilua voidaan pitää eräänlaisena vastikkeellisen sosiaaliturvan mal-lina. Paltamon malli sai osakseen paljon kritiikkiä esimerkiksi siitä että se koettiin pak-kotyönä. (Kokko ym. 2013, 44–46.)

Työttömyys oli ollut Paltamossa pitkään muuta maata korkeampi. Paltamon mallissa työt-tömät siirtyivät passiivisen tuen piiristä palkkatyöhön työvoimatalolle ja muihin aktiivi-toimiin. Täystyöllisyyskokeilu merkitsi uudenlaista ratkaisua työttömyyden kitkemiseksi ja samalla se oli merkittävä yhteiskunnallinen kokeilu. Paltamon kokeilussa lähtökohtana oli ajattelumalli, jossa työ itsessään toimi kuntouttavana toimintana ja sosiaaliturvana sekä syrjäytymisen ehkäisijänä. (Kokko ym. 2013, 44–46.) Paltamon malli oli huomatta-vasti kattavampi työllisyyskokeilu kuin Rinteen ja Leppäsen työllistämistuen mallit. Suo-messa on 2010-luvulla järjestetty useissa kunnissa työpajatoimintaa ja työllisyyden tuki-toimia sekä erilaisia hankkeita työllisyyden parantamiseksi.

Paltamon malli merkitsi työttömien sosiaaliturvaan uutta rakenteellista ratkaisua ja uu-denlaista toimintatapaa työttömyyden hoitamisessa. Mallissa tulonsiirrot, eli työmarkkinatuki, toimeentulotuki ja asumistuki muutettiin palkaksi. Toimeentulotuen tarve kuitenkin säilyi, jopa lisääntyi osalla kokeiluun työllistetyistä. Työttömistä tuli mal-lin avulla työllisiä ja josta he siirtyivät palkkatyöhön avoimille työmarkkinoille. (Kokko ym. 2013, 44–46.)

Riitta-Liisa Kokko ja Seppo Koskinen kiteyttävät Paltamon arviointitutkimuksen yhteen-vetona Paltamossa vuosina 2009–2013 toteutetun täystyöllisyyskokeilun seurantatutki-muksen tulokset. Tulokset antavat viitteitä yhteiskuntaan osallistumisen merkityksestä yksilöiden terveydelle sekä hyvinvoinnille. Täystyöllisyyskokeilun seurantajakson ai-kana työttömien paltamolaisten toimeentulon koettiin kohentuvan ja elintapojen parantu-van jonkin verran. Terveyden ja työ- ja toimintakyvyn havaittiin pysyvän lähes entisellä tasollaan. Toimeentulotuen ja muiden sosiaalipalvelujen saajien määrä väheni seuranta-jakson aikana merkittävästi. Työttömien yksinäisyys väheni, luottamus instituutioihin vahvistui ja osallistuminen yhteiskuntaan lisääntyi. Yleisessä elämänlaadussa sekä psyykkisessä ja elinympäristöön liittyvässä elämänlaadussa ei ollut tapahtunut merkittä-viä muutoksia tutkimusjaksolla, sosiaalinen elämänlaatu hieman heikkeni.

Tutkimustu-lokset antoivat viitteitä Paltamon työllistämismallin mahdollisista myönteisistä hyvin-vointi- ja terveysvaikutuksista. Psyykkisen hyvinvoinnin katsottiin osaltaan johtuvan työllistämismallin vaikutuksesta mutta kokonaisuudessaan suuria muutoksia ei työllistä-mismallilla koettu olevan. Nuorille työllistämisestä oli hyötyä sosiaalisten suhteiden yl-läpidon, elämän rytmin ja mielekkään tekemisen myötä. Tuloksissa todettiin, että seuran-nan jatkaminen olisi tarpeen siksi, että pitkän aikavälin vaikutuksista saataisiin paremmin tietoa. (Kokko & Koskinen 2013, 303–314.)

Paltamon työllistämismallin arviointitutkimus keskittyi työllisyyskokeilun ja työllistämi-sen vaikutusten arviointiin. Tulosten mukaan työllistämiskokeilun nuoret suuntautuivat vahvasti työmarkkinoille, ja heille työskentely hankkeessa oli välivaihe ennen koulutuk-seen tai työelämään siirtymistä. Nuoret pääsivät kokeilemaan työelämää ja tutustumaan erilaisiin ammatteihin. Nuoret kokivat työvoimatalolla työskentelyn jossain määrin lei-maavaksi ja puuhastelun omaiseksi toiminnaksi. Aktiivinen ohjaaminen opintoihin, sekä koulutukseen oli nuorille tarpeellista, nuoret saivat tukea ammatinvalintasuunnitelmiinsa henkilökohtaisen tuen ja ohjauksen myötä. Nuoret kokivat työn merkityksen hyvin tärke-äksi ja vaikka ammattikoulutus olisikin hankittu jo aiemmin, puuttui monelta nuorelta silti työkokemus. Nuoret pelkäsivät työttömyyttä ja tulevaisuuttaan myös oman taloudel-lisen selviämisensä kannalta. Työn perässä oltiin valmiita muuttamaan pois asuin seu-dulta, mutta sitä ei koettu ensimmäiseksi ratkaisuksi. Työllistämismalli koettiin hyvänä vaihtoehtona tilanteessa, jossa nuoren kohdalle tuli esimerkiksi välivuosi koulutuksen ai-kataulujen johdosta. (Kokko & Ylikännö & Kunnari 2013, 205–207.)

Erityisen hyvänä työllistämismalli koettiin silloin kun nuorilla ei vielä ollut selkeää kuvaa omasta tulevaisuudestaan, työstä tai opiskelupaikasta. Nuoret kokivat hyvänä asiana tuen jonka he saivat suunnitellessaan omaa tulevaisuuttaan ja opintojaan. He kokivat että heistä oikeasti välitettiin ja heidän tilanteestaan oltiin kiinnostuneita. Nuorten taloudelli-nen riippuvuus omista vanhemmista oli vähentynyt kokeilun aikana ja elämän rytmi, mie-lekäs tekeminen sekä sosiaaliset suhteet olivat parantuneet kokeilun aikana. Nuoret il-maisivat kritiikkinä sen, että kokeilun organisoinnissa olisi voinut ottaa yksilön omat osaamisalueet ja mieltymykset huomioon. Onnistuneimpina kokemuksina heidän mieles-tään oli ulkoisiin työpaikkoihin sijoittuminen työvoimatalon sijaan. Työvoimatalon työt tuntuivat keksityltä tekemiseltä mieluumminkin kuin oikea työ. Paltamon työllistämis-mallissa lähtökohtaisena ajatuksena oli että palveluun osallistuttiin vapaaehtoisuuden

pohjalta. Vaikka syrjäytyneitä nuoria saatiin osallistumaan kokeilun avulla, oli suurin kri-tiikkiä aiheuttava asia pakottamiselta tuntuva toimintamalli. (Ylikännö & Jolkkonen 2013, 167–174.) Noin puolet 20–50-vuotiaista tutkimukseen osallistuneista koki, ettei heidän hyvinvointinsa parantunut kokeilun aikana, koska malli ei tarjonnut riittävästi nä-kymiä työ- ja toimeentulomahdollisuuksista. (Kokko & Koskinen 2013, 308). Paltamon mallin arviointitutkimuksen perusteella vaikutti siltä, että täystyöllisyysmalli oli yhteis-kuntaan osallistavuuden kannalta onnistunut projekti ainakin nuorten osalta.

3.3 Nuorisotakuu

Keskeisin aktiiviohjelma Suomessa on viime vuosina ollut vuonna 2013 voimaan tullut nuorisotakuu. Nuorisotakuu tarkoittaa sitä, että jokaiselle alle 25-vuotiaalle nuorelle ja alle 30-vuotiaalle vastavalmistuneelle tarjotaan työ-, työkokeilu- opiskelu-, työpaja- tai kuntoutuspaikka viimeistään kolmen kuukauden kuluessa työttömäksi ilmoittautumi-sesta. Nuorisotakuuseen sisältyy koulutustakuu eli jokaiselle peruskoulunsa päättäneelle taataan koulutuspaikka lukiossa, ammatillisessa oppilaitoksessa, oppisopimuksessa, työ-pajassa tai kuntoutuksessa. Nuorisotakuuseen sisältyy nuorten aikuisten osaamisohjelma, joka tarjoaa pelkän peruskoulun varassa oleville alle 30-vuotiaille nuorille mahdollisuu-den suorittaa ammatillinen tutkinto, erikoisammattitutkinto tai niimahdollisuu-den osia. Nuorisotakuu ja siihen kuuluvat koulutustakuu ja nuorten aikuisten osaamisohjelma antavat mahdolli-suuden nuorelle, jolla ei ole työtä tai koulutusta. Nämä edistävät nuorten työllisyyttä ja lisäävät nuorten ammattitaitoa sekä lisäävät ja vahvistavat nuorten mahdollisuuksia itse-näiseen elämään. (Nuorisotakuu 2015.) Nuorisotakuun toimeenpano edellytti, että esi-merkiksi työ- ja elinkeinohallinto tiivistävät yhteistyötä toimijoiden kanssa, jotka tuotta-vat nuorille palveluja. Nuorisotakuun tavoitteena on, että kaikille nuorille luodaan mah-dollisuudet suorittaa perusasteen jälkeinen tutkinto ja työllistyä. Samalla kiinnitetään huomiota siihen, että nuoret eivät ajaudu liian pitkään jaksoon ilman minkäänlaista aktii-vista toimintaa. (Nuorten yhteiskuntatakuu 2013, 7–11.)

Nuorten 18–25-vuotiaiden työelämänkulkuun kuuluu opiskelusta ja koulutuksesta työelä-mään siirtyminen. Nuoruuden siirtymää pidetään merkittävänä yhteisöllistymisen näkö-kulmasta. Nuoruuden siirtymävaihe on liukunut yhä kauemmaksi varsinaisesta nuoruu-desta aikuisuuteen opiskelun ja työn yhteensovittamisen seurauksena. Nuoruuden