Johdon harkinnanvaraisuus liikearvon arvonalentumistestauksessa - Tilintarkastajan näkökulma

TAMPEREEN YLIOPISTO Johtamiskorkeakoulu. JOHDON HARKINNANVARAISUUS LIIKEARVON ARVONALENTUMISTESTAUKSESSA – TILINTARKASTAJAN NÄKÖKULMA. Yrityksen taloustiede, laskentatoimi Pro gradu -tutkielma Toukokuu 2012 Ohjaaja: Eeva-Mari Ihantola Sampo Tuuna.

TIIVISTELMÄ Tampereen yliopisto. Johtamiskorkeakoulu; yrityksen taloustiede, laskentatoimi. Tekijä Tutkielman nimi:. TUUNA, SAMPO Johdon harkinnanvaraisuus liikearvon arvonalentumistestauksessa - Tilintarkastajan näkökulma Pro gradu -tutkielma: 83 sivua, 2 liitesivua Aika: Toukokuu 2012 Avainsanat: Liikearvo, arvonalentumistestaus, IAS 36, tilintarkastaminen ______________________________________________________________________ IAS 36 -standardin mukainen liikearvon arvonalentumistestaus on johdon harkintaa vaativa prosessi. Yrityksen johto joutuu käyttämään harkintaansa testauksessa muun muassa rahavirtaennusteiden laadinnassa, diskonttauskoron määrittämisessä, rahavirtaa tuottavien yksiköiden määrittelyssä ja liikearvon kohdistamisessa. Tutkimusten mukaan tämä liikearvon arvonalentumistestaukseen sisältyvä harkinnanvaraisuus tarjoaa yritysjohdolle mahdollisuuden vaikuttaa arvonalentumistestauksen lopputulokseen ja sitä kautta yrityksen tulokseen. Tutkimuksessa keskitytään liikearvon arvonalentumistestauksen harkinnanvaraisuuden aiheuttamiin haasteisiin tilintarkastajan näkökulmasta. Tutkimuksessa pyritään selvittämään, kuinka tilintarkastajat varmistuvat liikearvon arvonalentumistestauksen oikeellisuudesta ja aiheuttaako arvonalentumistestaukseen sisältyvä harkinnanvaraisuus ongelmia tilintarkastajille. Tutkimuksen lähdeaineistona käytettiin kansainvälisiä IFRS-tilinpäätösstandardeja, tilintarkastajien työtä sääteleviä kansainvälisiä ISA-standardeja sekä aihealuetta käsitteleviä tieteellisiä tutkimuksia, lehtiartikkeleita, kirjoja, asiantuntijoiden julkaisuja sekä Finanssivalvonnan raportteja. Näiden lähteiden pohjalta luotiin tutkimuksen teoreettinen viitekehys, jonka keskiössä ovat tilintarkastaminen, arvionvaraisiin eriin ja liikearvon arvonalentumistestauksiin sisältyvä harkinnanvaraisuus sekä talouden epävarmuuden aiheuttamat haasteet. Tutkimuksen empiirinen aineisto kerättiin neljällä teemahaastattelulla. Haastateltavat olivat liikearvon arvonalentumistestauksen tarkastamisen parissa työskenteleviä KHT-tilintarkastajia. Tutkimuksen perusteella liikearvon arvonalentumistestauksen tilintarkastaminen on haastava ja monimuotoinen tehtävä. Liikearvon arvonalentumistestauksen tarkastaminen perustuu arvonalentumistestauksen osatekijöiden oikeellisuudesta varmistumiseen. Tarkastustyössä tilintarkastajat perehtyvät arvonalentumistestauksessa käytettyyn laskentamalliin ja arvioivat johdon tekemien oletusten järkevyyttä. Apuna tarkastuksessa käytetään julkista informaatioita sekä tarvittaessa muiden asiantuntijoiden apua. Haastatellut tilintarkastajat näkivät arvonalentumistestaukseen sisältyvän harkinnanvaraisuuden ongelmallisena, mutta välttämättömänä osana testauksen suorittamista. Haastavimpana liikearvon arvonalentumistestauksen tilintarkastamisen osa-alueena haastatellut tilintarkastajat pitivät rahavirtaennusteiden ja erityisesti terminaaliarvon tarkastamista. Viime vuosien aikainen talouden epävarmuus oli haastateltujen mukaan lisännyt liikearvon arvonalentumistestauksen tilintarkastamisen haasteellisuutta ja sen tarkastamiseen liittyvää riskiä..

SISÄLLYSLUETTELO 1 JOHDANTO ................................................................................................................ 1 1.1 Tutkimuksen taustaa ............................................................................................... 1 1.2 Tutkimusongelma ja tutkimuksen rajaukset ........................................................... 3 1.3 Tutkimusmetodit ..................................................................................................... 4 1.4 Tutkimuksen kulku ................................................................................................. 5 2 LIIKEARVON IFRS-KÄSITTELY .......................................................................... 7 2.1 Liikearvon määritelmä ............................................................................................ 7 2.2 Liiketoimintojen yhdistäminen ............................................................................... 9 2.3 Hankintamenetelmä .............................................................................................. 11 2.3.1 Hankkijaosapuolen nimeäminen ................................................................. 11 2.3.2 Hankinta-ajankohdan määrittäminen .......................................................... 12 2.3.3 Varojen ja velkojen kirjaaminen ja arvostaminen ....................................... 12 2.3.4 Liikearvon muodostuminen ........................................................................ 15 2.4 IAS 36:n mukainen arvonalentumistestaus........................................................... 16 2.4.1 Rahavirtaa tuottava yksikkö ........................................................................ 17 2.4.2 Liikearvon kohdistaminen rahavirtaa tuottaville yksiköille ........................ 17 2.4.3 Kerrytettävissä olevan rahamäärän määrittäminen ..................................... 18 2.4.4 Arvonalentumistestauksen ajankohta ja arvonalentumisviitteet ................. 21 2.4.5 Arvonalentumistappion kirjaaminen ........................................................... 22 2.5 Yhteenveto ............................................................................................................ 23 3 TILINTARKASTUS JA LIIKEARVON ARVONALENTUMISTESTAUKSEN HARKINNANVARAISUUS ..................................................................................... 25 3.1 Tilintarkastus tilinpäätöksen oikeellisuuden varmistajana ................................... 25 3.1.1 Tilintarkastuksen tavoite ............................................................................. 25 3.1.2 Tilintarkastuksen tarvetta selittäviä teorioita .............................................. 26 3.2 Arvionvaraisuus IFRS-tilinpäätöksessä ................................................................ 29 3.2.1 Arvionvaraisten erien merkitys ................................................................... 29 3.2.2 Arvionvaraisten erien luotettavuus.............................................................. 31 3.3 Yritysjohdon motiivit liikearvon arvonalentumistestauksessa ............................. 32 3.4 Harkinnanvaraisuus liikearvon arvonalentumistestauksessa ................................ 36 3.4.1 Rahavirtaa tuottavien yksiköiden määrittely ja liikearvon kohdistaminen . 36 3.4.2 Kerrytettävissä olevan rahamäärän määrittäminen ..................................... 37 3.4.3 Johdon harkinnan korostuminen epävakaassa taloustilanteessa ................. 41 3.5 Arvionvaraisten erien tilintarkastaminen .............................................................. 43 3.5.1 ISA 540:n ohjeistus arvionvaraisten erien tarkastamiseen .......................... 43.

3.5.2 Arvionvaraisten erien tilintarkastamisen ongelmallisuus ........................... 44 3.6 Yhteenveto ............................................................................................................ 46 4 EMPIIRINEN OSUUS .............................................................................................. 50 4.1 Empiirisen osuuden toteuttaminen........................................................................ 50 4.2 Tutkimuksen luotettavuuden arviointi .................................................................. 52 4.3 Aineiston analyysi ................................................................................................. 53 4.3.1 Tarkastusprosessi ja käytetyt menetelmät ................................................... 53 4.3.2 Arvonalentumistestauksen harkinnanvaraisuus .......................................... 57 4.3.3 Talouden epävakauden aiheuttamat haasteet .............................................. 59 4.3.4 Liikearvon arvonalentumistestauksen osatekijöiden tarkastaminen ........... 62 4.4 Yhteenveto empiirisistä tuloksista ........................................................................ 71 5 YHTEENVETO JA JOHTOPÄÄTÖKSET ........................................................... 75 LÄHDELUETTELO .................................................................................................... 79 LIITTEET ..................................................................................................................... 84 LIITE 1: Haastattelukysymykset .................................................................................... 84.

1. 1 JOHDANTO 1.1 Tutkimuksen taustaa Vuodesta 2005 lähtien eurooppalaiset julkisesti noteeratut yhtiöt ovat noudattaneet kansainvälisiä IFRS-standardeja tilinpäätöksen laadinnassa. Yksi merkittävimmistä IFRSstandardien käyttöönoton myötä tulleista muutoksista oli liikearvon testaaminen arvonalentumistestauksen avulla. Aikaisemmasta käytännöstä poiketen liikearvoa ei IAS 36 -standardin mukaan poisteta säännönmukaisesti, vaan sen arvoa testataan vuosittaisella liikearvon arvonalentumistestauksella. Liikearvon arvonalentumistestaukseen siirtymällä IFRS-standardit lähestyivät yhdysvaltalaista US GAAP1-normistoa, jossa liikearvon arvonalentumistestaukseen oli siirrytty jo aikaisemmin SFAS2 142 -standardin tultua voimaan vuonna 2002.. International Accounting Standards Board (IASB) perusteli liikearvon arvonalentumistestaukseen siirtymistä sillä, että liikearvon taloudellista vaikutusaikaa tai sen arvon kulumista ei voida ennustaa. Täten liikearvon poistaminen säännönmukaisella poistomenetelmällä on sattumanvaraista eikä se tuota tilinpäätöksen käyttäjille hyödyllistä informaatiota. (IAS 36.BC131E–G) Arvonalentumistestausmalliin siirtymällä tästä liikearvon taloudellisen vaikutusajan mielivaltaisesta arvioinnista päästiin eroon, sillä arvonalentumistestaus perustuu liikearvon arvostamiseen sen todelliseen arvoon (Wines ym. 2007, 868). IASB:n näkemys on saanut tukea tutkimustuloksista, joiden mukaan arvonalentumistestausmalli kuvastaa paremmin liikearvon taustalla olevia taloudellisia ominaisuuksia: yrityksen investointimahdollisuuksia ja taloudellista suorituskykyä (Chalmers, Godfrey & Webster 2011, 657).. Liikearvon arvonalentumistestausmallin selkeistä eduista huolimatta arvonalentumistestaukseen siirtyminen ei ole ollut ongelmatonta. Keskustelua on herättänyt erityisesti liikearvon arvonalentumistestaukseen sisältyvä harkinnanvaraisuus. Myös Finanssivalvonta on todennut liikearvon arvonalentumistestauksen suurimpien ongelmien liittyvän juuri johdon harkinnasta riippuvaisiin komponentteihin (Finanssivalvonta 2010, 2). IAS 1 2. United States Generally Accepted Accounting Principles Statement of Financial Accounting Standards.

2. 36 -standardin mukainen arvonalentumistestaus on antanut yritysjohdolle uudenlaista liikkumatilaa, sillä useat liikearvon testauksen ja määrittämisen osa-alueet ovat riippuvaisia johdon näkemyksestä (Wines, Dagwell & Windsor 2007, 875). IAS 36:n käytäntö, jonka mukaan liikearvon arvonalennuskirjaukset ovat peruuttamattomia saattaa myös antaa johdolle motiiveja lykätä tai ajoittaa arvonalennuksia yhtiölle suotuisampaan ajankohtaan (Lhaopadchan 2010, 123). Toisaalta arvonalentumistestauksen systematiikka saattaa johtaa yllättävään ja kokoluokaltaan suureen alaskirjaukseen, mikä taas johtaa usein tappiolliseen tulokseen. Tällaisessa tilanteessa alaskirjauksen ajoitus saatetaan kyseenalaistaa, mikä puolestaan heikentää taloudellisen raportoinnin uskottavuutta. (Nevalainen 2010, 15). Liikearvon IFRS-käsittelyyn kohdistuva kritiikki on kasvanut viime vuosien taloudellisen epävarmuuden aiheuttamien ongelmien myötä. Talouden heikoista näkymistä huolimatta liikearvon arvonalentumiskirjauksia on tehty viime vuosien aikana pörssiyhtiöissä odotettua vähemmän (Finanssivalvonta 2009b, 10; Finanssivalvonta 2010, 1). Tämä on nostanut liikearvoon ja sen arvonalentumistestaukseen kohdistuvaa huomiota talouslehdistössä, jossa pörssiyhtiöiden liikearvojen kuranttiutta on aika ajoin epäilty. Yritysjohdolta vaaditaankin epävarmassa taloustilanteessa entistä vahvempia perusteluita liikearvon arvonalentumistestauksessa käytettävien tulevaisuuden arvioiden pohjaksi (Finanssivalvonta 2010, 1).. Tase-eränä liikearvo on pörssiyhtiölle varsin merkittävä. Esimerkiksi vuonna 2008 liikearvo käsitti 53 prosenttia suomalaisten pörssiyhtiöiden yrityshankintojen kokonaismenosta (Finanssivalvonta 2009b, 5). Suuria liikearvoja on varsinkin heikentyneessä taloustilanteessa pidetty riskinä, sillä tulonodotusten heikkeneminen saattaa johtaa suuriin alaskirjauksiin. Liikearvo kertookin osaltaan myös yhtiön kokonaisriskistä sekä yritysjohdon yrityskauppaosaamisen tasosta. (Herrala 2012). Arvionvaraisten erien, kuten liikearvon arvonalentumistestauksen, merkityksen kasvaessa tilintarkastus on avainasemassa taloudellisen informaation laadun varmistamisessa, sillä arvionvaraiset erät tarjoavat yritysjohdolle enenevissä määrin mahdollisuuksia käsitellä tilinpäätöseriä tarkoituksenhakuisesti. Arvionvaraisten erien tilintarkastaminen on kuitenkin haastavaa, sillä erät sisältävät usein arvioita tulevista tapahtumista. (Griffith, Hammersley & Kadous 2012, 2) Liikearvon arvonalentumistestaukset aiheuttavatkin.

3. yritysjohdon lisäksi haasteita myös testien oikeellisuutta arvioiville tilintarkastajille. Arvonalentumistestauslaskelmien teknisen oikeellisuuden tarkastamisen lisäksi tilintarkastajat joutuvat arvioimaan myös muun muassa laskelmien taustalla vaikuttavien, yritysjohdon yrityksen tulevaisuudesta tekemien, oletusten järkevyyttä (Hakala, Lindholm, Pahlman & Touru 2006, 12–13). Tästä syystä on mielenkiintoista tutkia, kuinka tilintarkastajat varmistuvat liikearvon arvonalentumistestauksen oikeellisuudesta ja aiheuttaako liikearvon arvonalentumistestaukseen sisältyvä harkinnanvaraisuus heille ongelmia.. 1.2 Tutkimusongelma ja tutkimuksen rajaukset Tutkimuksessa tarkastellaan liikearvon arvonalentumistestaukseen sisältyvän johdon harkinnanvaraisuuden problematiikkaa tilintarkastajan näkökulmasta. Tutkimuksen tavoitteena on tutkia, kuinka tilintarkastajat varmistuvat liikearvon arvonalentumistestauksen oikeellisuudesta ja aiheuttaako arvonalentumistestaukseen sisältyvä harkinnanvaraisuus ongelmia tilintarkastajille. Tutkimuksen keskeiset tutkimuskysymykset ovat:. 1) Kuinka tilintarkastajat varmistuvat liikearvon arvonalentumistestauksen oikeellisuudesta? 2) Mikä on johdon harkinnanvaraisuuden rooli liikearvon arvonalentumistestauksessa ja aiheutuuko tästä harkinnanvaraisuudesta ongelmia tilintarkastajille? 3) Miten talouden epävarmuus on vaikuttanut arvonalentumistestauksen harkinnanvaraisten osa-alueiden määrittämiseen ja toisaalta niiden tarkastamiseen?. Tutkimus on rajattu käsittelemään pääasiassa liikearvon arvonalentumistestaukseen sisältyvää johdon harkinnanvaraisuutta. Tutkimuksessa ei sen sijaan tarkemmin syvennytä siihen, kuinka yritysjohto voi harkinnallaan vaikuttaa liiketoimintojen yhdistämisessä syntyvän liikearvon määrään liikearvon alkuperäisen kirjaamisen yhteydessä. Liikearvon arvonalentumistestauksen osalta tutkimuksessa keskitytään erityisesti käyttöarvolaskelman avulla suoritettavaan arvonalentumistestaukseen, sillä käyttöarvo on selvästi käypää arvoa yleisempi tapa määrittää testauksessa tarvittava kerrytettävissä oleva rahamäärä (Finanssivalvonta 2009b, 12). Käyvän arvon kautta suoritettua arvonalentumistestausta tullaan kuitenkin tutkimuksessa myös jossain määrin käsittelemään..

4. Tutkimuksessa keskitytään IAS 36 -standardin mukaisesti suoritettavaan liikearvon arvonalentumistestaukseen. US GAAP:n vastaavaan standardiin SFAS 142 ei tutkimuksessa tulla perehtymään. Tutkimuksen teoreettisessa viitekehyksessä tullaan kuitenkin käyttämään lähteinä myös SFAS 142 -standardin mukaista liikearvon arvonalentumistestausta käsitteleviä tutkimuksia, sillä merkittävimmät liikearvon arvonalentumistestauksen käyttöä tuloksen manipulointikeinona käsittelevistä tutkimuksista on laadittu yhdysvaltalaisella aineistolla. SFAS 142 -standardiin perustuvaa aineistoa käytetään kuitenkin teoriaosuudessa ainoastaan siltä osin kuin sitä voidaan tämän tutkimuksen ongelma-alueeseen soveltaa.. 1.3 Tutkimusmetodit Neilimon ja Näsin (1987, 35) mukaan liiketaloustieteessä käytettävät tutkimusotteet voidaan jakaa neljään eri tutkimusotteeseen: käsiteanalyyttiseen, toiminta-analyyttiseen, nomoteettiseen ja päätöksentekometodologiseen tutkimusotteeseen. Kasanen, Lukka ja Siitonen (1993) laajensivat myöhemmin tätä Neilimon ja Näsin jaottelua viidennellä tutkimusotteella, konstruktiivisella tutkimusotteella. Tämän tutkimuksen metodologia noudattaa toiminta-analyyttistä tutkimusotetta. Toiminta-analyyttistä tutkimusotetta noudattavissa tutkimuksissa tutkimuskohteita on pieni määrä ja tutkimuksen pyrkimyksenä on kohdeilmiön ymmärtäminen. (Näsi & Neilimo 1987, 35). Tutkimus on luonteeltaan kvalitatiivinen eli laadullinen. Kvalitatiivisessa tutkimuksessa pyritään todellisuuden ja tutkimuskohteen kokonaisvaltaiseen kuvaamiseen. Kvalitatiivisessa tutkimuksessa myös suositaan ihmistä tiedon keruun instrumenttina ja mittausvälineiden sijaan luotetaan tutkijan omiin havaintoihin ja keskusteluihin tutkittavien kanssa. Tutkija pyrkiikin paljastamaan tutkimuskohteesta odottamattomia seikkoja ennalta laadittujen hypoteesien testaamisen sijaan. (Hirsjärvi, Remes & Sajavaara 1997, 161–165). Tutkimuksen empiirinen aineisto kerätään puolistrukturoiduilla haastatteluilla eli niin sanotuilla teemahaastatteluilla. Teemahaastattelu on käytetyin kvalitatiivisen aineiston keruumenetelmä liiketaloustieteissä. Teemahaastattelu antaa haastateltavalle enemmän vapauksia, sillä vaikka tutkija esittää ennalta määrättyjä kysymyksiä, haastateltava voi vastata niihin omin sanoin ja mahdollisesti jopa ehdottaa omia kysymyksiä. Teemahaas-.

5. tattelun tehokkuus perustuukin siihen, että tutkija voi ohjata haastattelua, mutta silti jättää haastateltavalle liikkumavaraa. (Koskinen ym. 2005, 104–106). Haastattelu tarjoaa keinon tiettyjen asioiden syventämiseen sekä selventämiseen. Haastattelu on sopiva tapa kerätä aineistoa erityisesti silloin, kun tutkimusaihe on monitahoinen ja vähän kartoitettu. (Hirsjärvi, Remes & Sajavaara 1997, 201–202) Tämän tutkimuksen aiheena on liikearvon arvonalentumistestauksen tilintarkastaminen, joka on tutkimusaiheena vähän tutkittu. Koska tutkimuksessa pyritään lisäämään aihealueen ymmärrystä, on haastattelu järkevin metodi tutkimuksen toteuttamiseen. Tämän tutkimuksen empiirisen osuuden toteuttamista kuvataan tarkemmin tutkimuksen neljännessä luvussa.. 1.4 Tutkimuksen kulku Tutkimuksen seuraavassa luvussa käsitellään liikearvon kirjanpitokäsittelyä IFRSstandardistossa. Luvussa perehdytään tarkemmin liikearvon määritelmään ja tutkitaan, kuinka liikearvo määräytyy liiketoiminnan yhdistämisessä sekä kuinka liikearvolle suoritetaan arvonalentumistestaus myöhempien tilikausien aikana IAS 36 -standardin mukaisesti. Tutkimuksen kolmannessa luvussa luodaan tutkimuksen teoreettinen viitekehys. Luvussa tutkitaan liikearvon arvonalentumistestaukseen sisältyvää johdon harkinnanvaraisuutta tilintarkastuksen näkökulmasta. Kolmannen luvun alussa perehdytään tilintarkastuksen tavoitteeseen ja tilintarkastuksen tarpeellisuutta kuvaaviin teorioihin. Tämän jälkeen luvussa käsitellään IFRS-standardien käytön myötä lisääntyneeseen taloudellisen raportoinnin arvionvaraisuuteen. Yleisen arvionvaraisuuden käsittelyn jälkeen tutkimuksessa syvennytään liikearvon arvonalentumistestauksen arvionvaraisuuden mahdollistamaan johdon harkinnanvaraisuuteen ja perehdytään aikaisempaan tutkimukseen aiheesta. Luvun lopussa tutkitaan arvionvaraisten erien ja liikearvon arvonalentumistestauksen tilintarkastamisen haasteellisuutta sekä perehdytään arvionvaraisten erien tarkastamista koskevaan sääntelyyn. Tutkimuksen neljäs luku muodostaa tutkimuksen empiirisen osuuden. Tässä luvussa kuvataan tutkimuksen empiirisen osuuden toteuttamista ja analysoidaan haastatteluilla.

6. kerätty aineisto. Luvun lopussa empiirisen osuuden keskeisimmät tulokset käsitellään tiivistetysti. Tutkimuksen viidennessä luvussa empiirisen osuuden tuloksia tarkastellaan tutkimuksen viitekehyksen valossa ja tehdään tutkimuksen johtopäätökset..

7. 2 LIIKEARVON IFRS-KÄSITTELY. 2.1 Liikearvon määritelmä Liikearvo ja liikearvon kirjanpidollinen käsittely ovat pitkään olleet ongelmallisia kysymyksiä (Bloom 2009, 379). Kysymyksiä on herättänyt erityisesti liikearvon arvostaminen ja siihen liittyvät ongelmat (Seetharaman, Sreenivasan, Sudha & Yee 2006, 338). Liikearvon kirjanpitosäätely onkin ollut hyvin vaihtelevaa eri maiden ja eri aikakausien välillä (Ding, Richard & Stolowy 2007, 720). Asiantuntijat ovat myös olleet eri mieltä siitä, onko liikearvo ylipäätänsä omaisuuserä vai ei (Johnson & Petrone 1998, 293).. Liikearvon määritellään usein koostuvan sellaisista ostokohteen myyntihintaa korottavista aineettomista hyödykkeistä, kuten yrityksen erityisosaamisesta, jakelukanavista ja toimintaverkostoista (Leppiniemi & Leppiniemi 2007, 231). Liikearvoa ei voida myydä varsinaisesta liiketoiminnasta erikseen, vaan liikearvon haltuun saaminen edellyttää joko koko yrityksen tai sen merkittävän osan hankkimista (Seetharaman ym. 2006, 338).. Leppiniemen ja Leppiniemen (2005, 36) mukaan liikearvon voidaan määritellä olevan se yrityksen arvon osa, joka ylittää yrityksen substanssiarvon eli varojen ja velkojen välisen erotuksen. Liikearvon hankintameno voidaan aktivoida taseeseen, jos kyseessä on toiselta kirjanpitovelvolliselta esimerkiksi yrityskaupassa hankittu liikearvo. Sisäisesti syntynyttä liikearvoa ei sen sijaan aktivoida taseeseen. Liikearvoa muodostuu yritykselle sen toiminnan myötä ja viime kädessä ne tulonodotukset, joiden takia liiketoimintaa harjoitetaan perustuvat liikearvoon. Liikearvo voi poikkeuksellisesti olla myös negatiivista, jos liiketoiminnan tulonodotukset ovat substanssiarvoa pienemmät. Tästä syystä negatiivista liikearvoa kutsutaan joskus myös badwill-arvoksi. (Leppiniemi & Leppieniemi 2007, 231–232). Johnson ja Petrone (1998, 294) esittävät kaksi erilaista näkökulmaa liikearvon sisällön määrittämiseen: ylhäältä alas -näkökulman (top-down) ja alhaalta ylös -näkökulman (bottom-up). Ylhäältä alas -näkökulman mukaan liikearvo on osa suurempaa kokonaisuutta. Jos suurempi kokonaisuus eli hankkijaosapuolen investointi ostettavaan liike-.

8. toimintaan voidaan nähdä omaisuuseränä, voidaan myös liikearvoa pitää omaisuuseränä. Tällöin liikearvoksi lasketaan ne investoinnin osat, joita ei voida investointikokonaisuudesta eritellä omiksi taseeseen merkittäviksi omaisuuseriksi. Tämä näkökulma on yhdenmukainen edellä esitetyn Leppiemen ja Leppiniemen (2005, 36) liikearvon määritelmän kanssa, jossa liikearvo nähdään substanssiarvon ylittävänä yrityksen arvona. Liikearvokomponentin arvon voidaan tässä ylhäältä alas -näkökulmassa nähdä olevan peräisin ostokohteesta ja liiketoimintojen yhdistymisestä odotettavissa olevista tuloista. (Johnson & Petrone 1998, 294). Toinen Johsonin ja Petronen (1998, 294) esittämistä näkökulmista eli alhaalta ylös näkökulma lähtee liikkeelle siitä, että liikearvo koostuu useista eri komponenteista, jotka yhdessä muodostavat liikearvon. Jos hankintameno ylittää kaupassa saatujen nettovarojen käyvän arvon, voidaan hankkijaosapuolen nähdä saaneen kaupassa haltuunsa myös muita arvoa tuottavia resursseja. Laajimmillaan liikearvon voidaan tässä näkökulmassa nähdä tarkoittavan hankintakohteen tasearvon ylittävää preemiota, joka voi mahdollisesti koostua kuudesta eri komponentista. Komponenteista olennaisimmat ovat synergia ja jatkuvuus eli going concern -komponentit. Going concern -komponentti edustaa sitä lisäarvoa, jonka hankkijaosapuoli saa haltuunsa hankkimalla toimivan varallisuuskokonaisuuden, joka toiminnallaan pystyy tuottamaan hankkijalleen korkeampaa tuottoa kuin hankkija saisi ostamalla vastaavat varat ja velat erikseen. Tämän lisäarvon hintaa perustuu siihen, mitä yrityksestä maksettaisiin, jos liiketoimintaa jatkettaisiin omana erillisenä yrityksenä eikä hankintakohdetta yhdistettäisi hankkijaosapuolen olemassa olevaan liiketoimintaan. (Johnson & Petrone 1998, 295–296). Liikearvon synergia -komponentti kuvaa puolestaan sitä lisäarvoa, jonka hankkijaosapuoli saa, kun hankittu liiketoiminta yhdistetään jo olemassa olevaan liiketoimintaan. Tämän komponentin arvo perustuu siihen preemioon, jolla yhdistettävän liiketoiminnan hinta ylittää markkinahinnan, joka maksettaisiin yrityksestä, joka kaupan jälkeen jatkaisi toimintaansa itsenäisesti. Yhdistettävien liiketoimintojen synergiaetuja syntyy esimerkiksi kustannussäästöistä, joita saavutetaan yhdistämällä liiketoiminnat toisiinsa. Toisin kuin going concern -komponentin arvo, synergia -komponentin arvo vaihtelee tilanteittain, sillä jokainen liiketoimintojen yhdistäminen tuottaa ainutlaatuisia synergiaetuja. (Johnson & Petrone 1998, 295–296).

9. Näiden kahden liikearvon ydinkomponentin lisäksi liikearvon voidaan mahdollisesti nähdä muodostuvan myös muista osista. Vaikka nämä muut osat eivät välttämättä sisälly kirjanpitostandardeissa esitetyn liikearvon määritelmään, saattavat ne tietyissä tapauksissa sisältyä todellisuudessa kirjattavaan liikearvoon. Johnson ja Petrone (1998, 295) esittävät esimerkiksi, että liikearvoon voidaan joskus nähdä kuuluvaan myös hankittujen nettovarojen käyvän arvon ja niiden tasearvon erotus, jos nettovarojen käypiä arvoja ei voida helposti määrittää. Myös sellaisten nettovarojen arvo, joita ei jostain syystä ole taseeseen voitu kirjata saattaa sisältyä liikearvoon. Esimerkkinä voidaan mainita sellaiset varat, jotka eivät täytä kirjauskriteereitä. (Johnson & Petrone 1998, 295). Viimeisenä Johnson ja Petrone (1998, 295) esittävät kaksi komponenttia, jotka ovat riippuvaisia hankkijaosapuolesta. Ensimmäinen näistä komponenteista, hankkijaosapuolen maksaman vastikkeen yliarvostus, johtuu pohjimmiltaan arvostusvirheestä. Liikearvon määrä kasvaa, jos vastike eli hankintameno yliarvostetaan. Toinen komponenteista eli ostokohteesta maksettu yli- tai alihinta syntyy sen sijaan ostotilanteen hintaneuvotteluiden ja kilpailun seurauksena. Näitäkään kahta komponenttia ei pidetä liikearvon ydinkomponentteina tai ylipäätänsä omaisuuserinä (Johnson & Petrone 1998, 295–296).. Johnsonin ja Petronen (1998, 296) alhaalta ylös -näkökulman mukaan liikearvo koostuu kahdesta ydinkomponentista: synergia- ja going concern -komponenteista. Näiden lisäksi liikearvon määrään saattaa kuitenkin vaikuttaa joukko muita komponentteja. Tämä synergia- ja going concern -komponenteista koostuvan ydinliikearvon käsite on saanut tukea myös muissa tutkimuksissa. Henning, Lewis ja Shaw (2000, 385) toteavat tutkimuksessaan, että sijoittavat antavat positiivista painoarvoa näille kahdelle liikearvon ydinkomponentille. Sen sijaan näiden kahden liikearvon komponentin määrän ylittävää jäännösliikearvoa sijoittajat eivät näe omaisuuseränä ja antavat sille negatiivista painoarvoa (Henning ym. 2000, 385).. 2.2 Liiketoimintojen yhdistäminen IFRS-säännöstössä yritysten yhteenliittymistä käsitellään IFRS 3 -standardissa ”Liiketoimintojen yhdistäminen”. IASB:n (IFRS 3.1) mukaan standardin tavoitteena on parantaa liiketoimintojen yhdistämisestä tilinpäätöksessä esitettävien tietojen laatua esittämällä vaatimuksia muun muassa varojen ja velkojen sekä liikearvon tilinpäätöskäsittelystä..

10. IASB julkaisi tammikuussa 2008 uudistetun liiketoimintojen yhdistämistä säätelevän IFRS 3 -standardin, joka kumosi vuonna 2004 julkaistun alkuperäisen IFRS 3 standardin. IFRS-standardien mukaan raportoivien yritysten on tullut noudattaa uudistettua IFRS 3 -standardia ei-takautuvasti 1.7.2009 lähtien (IFRS 3.64). Uudistetun standardin suurimmat muutokset koskivat hankintamenon käsittelyä, jolla voi olla myös vaikutusta liiketoimintojen yhdistämisessä syntyvän liikearvon määrään (PwC, 7).. IFRS 3 -standardia sovelletaan ainoastaan liiketoimintojen yhdistämisen määritelmää vastaaviin tapahtumiin. Tällä tarkoitetaan sitä että, hankkijaosapuolelle siirtyvien varojen ja velkojen on muodostettava liiketoiminta, jotta standardia voidaan tapahtumaan soveltaa. Muussa tapauksessa raportoivan yhteisön on käsiteltävä liiketointa tai muuta tapahtumaa varojen hankintana (IFRS 3.3). Standardia ei myöskään sovelleta yhteisyrityksen muodostamiseen tai saman määräysvallan alaisten yhteisöjen tai liiketoimintojen yhdistämisiin (IFRS 3.2). Määritelmän mukaan liiketoimintojen yhdistymisellä tarkoitetaan liiketointa tai muuta tapahtumaa, jossa yhden tai useamman liiketoimen määräysvalta siirtyy hankkijaosapuolelle (IFRS 3.B5). Liiketoiminnalla puolestaan tarkoitetaan kokonaisuutta, joka koostuu kolmesta osatekijästä: panoksista, niiden käsittelemiseen käytettävistä prosesseista ja mahdollisesti aikaansaaduista tuotoksista.. Panoksilla tarkoitetaan taloudellisia voimavaroja, kuten henkistä pääomaa ja pitkäaikaisia varoja, jotka yhdessä prosessien kanssa pystyvät aikaansaamaan tuotoksia. Prosesseilla puolestaan viitataan muun muassa niihin toimintatapoihin, joiden avulla panoksia pystytään käsittelemään niin, että niistä aikaansaadaan tuotoksia. Osatekijöistä kolmas, tuotos, on kahden ensimmäisen osatekijän tulos, joka tuottaa jonkinlaista taloudellista hyötyä liiketoimintaan osallistuville. (IFRS 3.B7) Kokonaisuus voi kuitenkin muodostaa liiketoiminnan ilman tuotoksiakin esimerkiksi tilanteessa, jossa kokonaisuus on vielä kehitysvaiheessa (IFRS 3.B10). Lopullinen ratkaisu siihen, täyttääkö hankittujen varojen ja toimintojen kokonaisuus liiketoiminnan määritelmälle asetetut vaatimukset perustuu siihen, pystytäänkö kokonaisuutta hallitsemaan liiketoimintana. Merkitystä ei kuitenkaan ole sillä, onko hankkijaosapuolen tarkoitus harjoittaa kokonaisuutta liiketoimintana tai onko myyjäosapuoli puolestaan aiemmin harjoittanut kokonaisuutta liiketoimintana (IFRS 3.B11)..

11. 2.3 Hankintamenetelmä IFRS 3 -standardin mukaan liiketoimintojen yhdistämiset käsitellään kirjanpidollisesti niin sanottua hankintamenetelmää noudattaen (IFRS 3.4). Aiemmin noudatetusta hankintamenomenetelmästä siirtyminen hankintamenetelmään on uudistetun IFRS 3 standardin merkittävimpiä muutoksia (PwC, 7). Menetelmien välillä eroavaisuuksia on esimerkiksi hankintamenoon luettavien erien osalta. Hankintamenetelmä on jaettavissa neljään vaiheeseen, joita on noudatettava hankintamenetelmää sovellettaessa:. a) hankkijaosapuolen nimeäminen b) hankinta-ajankohdan määrittäminen c) hankittujen yksilöitävissä olevien varojen, vastattaviksi otettujen velkojen ja hankinnan kohteessa mahdollisesti olevan määräysvallattomien omistajien osuuden kirjaaminen ja arvostaminen; ja d) liikearvon tai edullisesta kaupasta syntyvän voiton kirjaaminen ja määrittäminen. (IFRS 3.5). 2.3.1 Hankkijaosapuolen nimeäminen Liiketoimintojen yhdistämisessä hankkijaosapuoleksi on nimettävä yksi yhdistyvistä yhteisöistä. Hankkijaosapuolen määrittämisestä säädetään sekä IFRS 3 että IAS 27 standardeissa (IFRS 3.7). Hankkijaosapuoleksi nimetään se yhteisö, joka saa määräysvallan hankinnan kohteessa (IFRS 3.7). IAS 27 -standardi ”Konsernitilinpäätös ja erillistilinpäätös” määrittelee määräysvallaksi oikeuden määrätä yhteisön taloudesta ja toiminnasta hyödyn saamiseksi (IAS 27.4). Useimmiten hankkijaosapuolen nimeäminen on yksinkertaista. Hankkijaosapuoli saattaa kuitenkin jäädä epäselväksi esimerkiksi tilanteissa, joissa liiketoimintojen yhdistäminen suoritetaan vaihtamalla oman pääoman ehtoisia osuuksia ja normaalista poiketen osuuksien liikkeelle laskijana toimii hankinnan kohde. Tällaisten poikkeuksellisten tilanteiden varalle, joissa IAS 27 sisältämän ohjeistuksen nojalla hankkijaosapuolta ei kyetä yksiselitteisesti nimeämään, IASB on IFRS 3:ssa antanut soveltamisohjeita hankkijaosapuolen nimeämiseksi (IFRS 3.B13– B18)..

12. 2.3.2 Hankinta-ajankohdan määrittäminen Liiketoimintojen yhdistämisen hankinta-ajankohta määräytyy sen mukaan, milloin hankkijaosapuoli saa määräysvallan hankinnan kohteessa. Hankinta-ajankohdan tarkka määrittäminen on tärkeää, koska hankkijaosapuolen tulee arvostaa hankitut varat ja velat hankinta-ajankohdan käypiin arvoihin (IFRS 3.18). Määräysvalta hankinnan kohteessa saadaan useimmiten hankinnan toteuttamispäivänä eli päivänä, jolloin hankkijaosapuoli luovuttaa vastikkeen ja saa kohteen varat haltuunsa ja ottaa velat vastattavikseen (IFRS 3.9). Käytännössä määräysvallan voidaan nähdä siirtyvän, kun yritysosto on sopimuksellisesti loppuunsaatettu ja viranomaiset ovat antaneet yrityskaupalle hyväksyntänsä (Hakala ym. 2006, 16). Poikkeuksellisesti hankinta-ajankohdaksi saattaa määräytyä hankinnan toteuttamispäivää aikaisempi tai myöhäisempi ajankohta. Hankkijaosapuoli voi esimerkiksi kirjallisen sopimuksen nojalla saada määräysvallan hankinnan kohteesta jo ennen toteuttamispäivää, jolloin hankinta-ajankohta määräytyy sopimuksen mukaan. (IFRS 3.9). 2.3.3 Varojen ja velkojen kirjaaminen ja arvostaminen Yritysjärjestelyn kirjanpidollisen käsittelyn kannalta merkittävimpiä vaiheita on järjestelyssä hankittujen varojen ja velkojen kirjaaminen ja arvostaminen. IFRS-standardien merkittävimpiä arvostamisperiaatteita on niin sanottu erillisarvostuksen periaate (Hakala ym. 2006, 17). IFRS 3 -standardin (IFRS 3.10) mukaan hankkijaosapuolen tulee hankinta-ajankohtana kirjata yksilöitävissä olevien varojen, vastattaviksi otettujen velkojen ja mahdollisten määräysvallattomien omistajien osuus erillään liikearvosta. Tällöin liiketoimintojen yhdistymisessä mahdollisesti syntyvää strategista potentiaalia tai synergiaetuja ei huomioida tase-erien käypien arvojen määrityksessä, vaan sen sijaan ne huomioidaan liikearvossa. Tämän lisäksi jokainen yritysjärjestelyssä hankittu varallisuus- ja velkaerä tulee arvostaa erikseen omana eränään, kuitenkin liiketoiminnan jatkuvuuden periaatetta noudattaen. (Hakala ym. 2006, 17). Hankkijaosapuolen taseeseen kirjattavien tase-erien tulee täyttää tiettyjä kirjauskriteereitä ja niiden tulee vastata ”Tilinpäätöksen laatimisen ja esittämisen yleisissä perusteissa” esitettyjä varojen ja velkojen määritelmiä (IFRS 3.11). Lähtökohtaisesti hankkijaosapuoli kirjaa taseeseen kaikki varat ja velat, jotka hankinnan kohde on taseessaan esit-.

13. tänyt. Lisäksi sellaiset tase-erät, joita hankinnan kohde ei ole esittänyt varoina tai velkoina taseessaan saattavat tulla kirjattavaksi, kun kirjaamisperiaatteita noudatetaan. Tällaisia tase-eriä ovat esimerkiksi hankinnan kohteen sisäisesti aikaansaamat yksilöitävissä olevat aineettomat hyödykkeet, kuten tavaramerkit ja asiakassuhteet, joita hankinnan kohde ei ole saanut taseeseensa merkitä. (IFRS 3.13). IFRS 3:n mukaan liiketoimintojen yhdistymisissä arvostamisperiaatteena on hankittujen varojen ja vastattaviksi otettujen velkojen arvostaminen niiden hankinta-ajankohdan käypään arvoon (IFRS 3.18). Käypien arvojen määrittämisen lähtökohtana IFRS 3:ssa on varojen ja velkojen yksilöinti. Yritysoston yhteydessä kauppahinta allokoidaan yksilöitävissä oleville yksittäisille omaisuus- ja velkaerille. (Hakala ym. 2006, 28) Varojen ja velkojen lisäksi mahdollinen määräysvallattomien omistajien osuus kirjataan yhtälailla käypään arvoon tai vaihtoehtoisesti määräysvallattomien omistajien suhteellista osuutta nettovarallisuudesta vastaavaan määrään. (IFRS 3.19). Jos omaisuuserän käypää arvoa ei voida määrittää markkinaperusteisesti, voidaan arvostamisessa käyttää vaihtoehtoisesti joko tuotto- tai kustannusperusteisia arvonmääritysmenetelmiä. Tuottoperusteisissa menetelmissä omaisuuserän arvo määritellään sen jäljellä olevan taloudellisen vaikutusajan tuotto-odotuksiin ja -vaatimuksiin perustuen. Kustannusperusteisissa menetelmissä omaisuuserän arvo määritetään puolestaan niiden kustannusten pohjalta, jotka koituisivat omaisuuserän uudelleen hankkimisesta. Näistä kahdesta menetelmästä tuottoperusteista menetelmää voidaan pitää käyvän arvon määrittämisessä luotettavampana, sillä omaisuuserän taloudellinen arvo ei välttämättä ole riippuvainen syntyvistä kustannuksista. (Anttila, Halonen, Jalkanen-Steiner, Kemppinen, Kärpänen, Nurmo, Penttilä-Räty, Pyykkönen, Sundvik, Suomela, Tolvanen, Torkkel, Torniainen, Tuomala 2009, 174–175). Erityisesti aineettomien hyödykkeiden kirjaamisella ja arvostamisella on suuri merkitys yrityshankinnan yhteydessä muodostuvan liikearvon kannalta. Aineettomat hyödykkeet muodostavat nykyään entistä suuremman osuuden yhtiöiden varallisuudesta, jolloin niiden kirjaamisen ja arvostamisen merkitys korostuu entisestään. Liiketoimintojen yhdistymisessä vastaanotetut aineettomat hyödykkeet tulee erillisarvostuksen periaatteen mukaan kirjata liikearvosta erillään. Jotta aineettomat hyödykkeet voidaan kirjata, tulee niiden kuitenkin olla yksilöitävissä (IAS 38.11). Yksilöitävyyskriteeri täyttyy, kun ai-.

14. neeton hyödyke on yksilöitävissä joko sopimuksellis-oikeudellisesti tai se pystytään erottamaan hankinnan kohteesta. (IFRS 3.B31). Esimerkki sopimuksellis-oikeudellisesta aineettomasta hyödykkeestä on sopimukseen perustuva asiakassuhde. Aineeton hyödyke voi olla sopimuksellis-oikeudellisesti yksilöitävissä myös, vaikkei hyödykettä voitaisikaan erottaa hankinnan kohteesta (IFRS 3.B32). Tällöin myös sopimukset, jotka sisältävät sopimuksen siirtämisen kieltävän sopimusehdon ovat yksilöitävissä ja ne tulee kirjata (Hakala ym. 2006, 31). Erottavuuskriteerin täyttymistä voidaan puolestaan arvioida esimerkiksi sen mukaan, kuinka yleistä vastaavanlaisten aineettomien hyödykkeiden kauppaaminen on. Jos vastaavanlaisten hyödykkeiden vaihtotapahtumista on näyttöä, aineetonta hyödykettä voidaan pitää erotettavissa olevana (IFRS 3.B33) Yksilöitävyyskriteerin lisäksi aineettoman hyödykkeen hankintamenon tulee olla luotettavasti määriteltävissä sekä hyödykkeestä johtuvan odotettavissa olevan vastaisen hyödyn tulee todennäköisesti koitua yhteisön hyväksi (IAS 38.21).. Aineettomien hyödykkeiden kirjaamiskriteereiden täyttymisen arvioinnin lisäksi aineettomien hyödykkeiden arvonmääritys aiheuttaa usein haasteita. Aineettoman hyödykkeen käypä arvo on luotettavimmin määritettävissä, jos sille on saatavissa toimivilla markkinoilla noteerattu markkinahinta (IAS 38.39). Jos toimivia markkinoita ei kyseessä olevalle aineettomalle hyödykkeelle ole olemassa, perustuu käypä arvo siihen rahamäärään, jonka hankkijaosapuoli olisi parhaan käytettävissä olevan tiedon perusteella maksanut hyödykkeestä toisistaan riippumattomien osapuolten välisessä kaupassa (IAS 38.40). Koska aineettomat hyödykkeet poikkeavat luonteeltaan merkittävästi muista hyödykkeistä, ei niille kuitenkaan yleensä ole olemassa toimivia markkinoita eikä myöskään vastaavien hyödykkeiden kaupoista ole useimmiten riittävästi tietoa saatavilla (Hakala ym. 2006, 32). Markkinaperusteisen hinnan sijaan käypä arvo joudutaan tällaisissa tilanteissa määrittämään joko tuotto- tai kustannusperusteisia laskentamenetelmiä käyttäen (Hakala ym. 2006, 32–33).. IFRS 3 -standardissa esitetään myös joukko eriä, joiden kohdalla poiketaan standardin kirjaamisehdoista tai käypään arvoon arvostamisesta. Tällaisia eriä ovat esimerkiksi ehdollisten velkojen kirjaaminen ja myytävänä olevien omaisuuserien arvostaminen..

15. Näiden poikkeuksellisesti käsiteltävien erien osalta on standardissa annettu tarkempaa ohjeistusta. (IFRS 3.21–31). 2.3.4 Liikearvon muodostuminen IFRS 3:n mukaisen hankintamenetelmän neljäs vaihe on liikearvon tai edullisesta kaupasta syntyvän voiton kirjaaminen ja määrittäminen (IFRS 3.5). Liikearvo on jäännöserä, joka muodostuu seuraavien osatekijöiden a) ja b) erotuksena (IFRS 3.32):. a) seuraavien erien yhteenlaskettu määrä: 1. hankinta-ajankohtana luovutettu vastike käypään arvoon arvostettuna 2. määräysvallattomien omistajien osuus hankinnan kohteesta 3. vaiheittaisessa hankinnassa saatu aiempi oman pääoman ehtoisen omistusosuuden hankinta-ajankohdan käypä arvo b) yksilöitävissä olevien varojen ja vastattavaksi otettujen velkojen hankintaajankohdan käypien arvojen nettomäärä.. Liiketoimintojen yhdistämisessä luovutettu vastike koostuu hankkijaosapuolen luovuttamien varojen, hankkijaosapuolelle hankinnan kohteen aiempia omistajia kohtaan syntyneiden velkojen ja hankkijaosapuoleen liikkeeseen laskemien oman pääoman ehtoisten osuuksien hankinta-ajankohdan käypien arvojen yhteenlasketusta arvosta (IFRS 3.37). Yrityskaupan hankintamenon määrittäminen on yksinkertaista, jos kokonaiskauppahinta maksetaan rahavaroilla kertasuorituksena (Anttila ym. 2009, 169). Jos kauppahinnan maksamiseen käytetään muitakin maksutapoja kuin rahavaroilla maksamista, voi hankintamenon määrittäminen olla haasteellisempaa, sillä tällöin joudutaan soveltamaan käyvän arvon periaatetta (Anttila ym. 2009, 170).. Luovutettu vastike voi koostua käteisvarojen lisäksi esimerkiksi muista varoista, kantatai etuosakkeista, optioista ja ehdollisesta vastikkeesta (IFRS 3.37). Ehdollisella vastikkeella osa kauppahinnasta voidaan sitoa tulevaisuuden tapahtumiin, jolloin osa maksettavasta kauppahinnasta on riippuvainen yhteisön hankinnan jälkeisestä tuloskehityksestä tai tiettyjen varojen käyvän arvon kehityksestä (Anttila ym. 2009, 171). Ehdollinen vastike kirjataan osana hankinnan kohteesta luovutettua vastiketta hankinta-ajan kohdan.

16. käypään arvoon arvostettuna (IFRS 3.39). Ehdollisen vastikkeen myöhempi arvostaminen ja kirjanpitokäsittely riippuvat käytetyn ehdollisen vastikkeen tyypistä (IFRS 3.58).. Vuonna 2009 käyttöönotetun uudistetun IFRS 3 -standardin suurimpia muutoksia oli hankintaan liittyvien välittömien kustannusten käsittelyä koskevan käytännön muuttaminen (PwC, 7). Uudistuneen IFRS 3 -standardin mukaan liiketoimintojen yhdistymisestä hankkijaosapuolelle aiheutuvat menot kirjataan kuluksi syntyhetkellä, eikä niiden sisällyttämistä hankintamenoon enää sallita, toisin kuin alkuperäisessä IFRS 3 standardissa. Tällaisia kuluksi kirjattavia menoja ovat esimerkiksi yrityskaupan yhteydessä käytettyjen asiantuntijoiden tai konsulttien palkkiot ja yleiset hallintomenot. (IFRS 3.53) IASB (2008, 19) päätyi tähän uudistukseen, koska sen mielestä kyseisiä kustannuksia ei voida pitää omaisuuseränä tai sellaisen osana. Vieraan tai oman pääoman ehtoisten arvopapereiden liikkeelle laskusta aiheutuvat kulut puolestaan kirjataan IAS 32:n ja IAS 39:n mukaisesti kuten aikaisemminkin.. Liiketoimintojen yhdistämisessä syntyvä liikearvo voi poikkeuksellisesti olla myös negatiivista. Negatiivinen liikearvo syntyy edullisen kaupan tilanteessa, kun hankkijaosapuolen osuus varojen, velkojen ja ehdollisten velkojen nettomääräisestä käyvästä arvosta ylittää liiketoimintojen yhdistämisen hankintamenon (IFRS 3.32–33). Uudistetun IFRS 3 -standardin mukaan negatiivinen liikearvo voi syntyä esimerkiksi tilanteessa, jossa myyjäosapuoli pakonalaisena myy liiketoimintansa hankkijaosapuolelle edulliseen hintaan tai standardissa esitetyistä tiettyjen erien kirjaamista ja arvostamista koskevista poikkeuksista (IFRS 3.22–31) johtuen (IFRS 3. 35). Liikearvon muodostuessa negatiiviseksi, IFRS 3 -standardi edellyttää hankinnan kohteen yksilöitävissä olevien varojen, velkojen ja ehdollisten velkojen olemassaolon ja arvon sekä hankintamenon määrän uudelleenarviointia. Jos liikearvo muodostuu negatiiviseksi uudelleen arvioinnin jälkeenkin, tulee negatiivinen liikearvo kirjata välittömästi tulosvaikutteisesti. (IFRS 3.34– 36). 2.4 IAS 36:n mukainen arvonalentumistestaus Liikearvon alkuperäisen kirjaamisen jälkeisestä arvostamisesta säädetään IAS 36 standardissa. IFRS/IAS -standardien mukaisessa liikearvon kirjanpitokäsittelyssä liikearvosta ei tehdä säännönmukaisia poistoja, vaan arvonalentumista testataan vuosittain.

17. IAS 36 -standardin mukaisesti ja liikearvosta kirjataan tarvittaessa arvonalentumistappio. 2.4.1 Rahavirtaa tuottava yksikkö IAS 36 -standardin lähtökohtana on arvonalentumistestauksen suorittaminen yksittäisten omaisuuserien tasolla (Anttila ym. 2009, 206). Jos omaisuuserän arvonalentumisesta on viitteitä, tulee yksittäisestä omaisuuserästä kerrytettävissä olevaa rahamäärää arvioida (IAS 36.66). Koska liikearvo ei kuitenkaan tuota toisista omaisuuseristä riippumattomia rahavirtoja, joudutaan liikearvon arvonalentumistestausta suorittaessa määrittämään sen rahavirtaa tuottavan yksikön kerrytettävissä oleva rahamäärä, johon liikearvo kuuluu (IAS 36.66–67).. Rahavirtaa tuottava yksikkö on pienin sellainen omaisuuseräryhmä, jonka käytöstä kertyy muista omaisuuseristä tai omaisuuseräryhmistä pitkälti riippumattomia rahavirtoja (IAS 36.6). Kertyvillä rahavirroilla tarkoitetaan erityisesti yhteisön ulkopuolisilta osapuolilta saatavia rahavaroja, mutta rahavirtaa tuottavaksi yksiköksi voidaan määritellä myös sellainen omaisuuserä tai omaisuuseräryhmä, jonka tuotos käytetään kokonaan tai osittain sisäisesti, jos yhteisö voisi myydä tuotoksen myös toimivilla markkinoilla (IAS 36.69–70). Rahavirtaa tuottavan yksikön määrittely on riippuvaista yhteisökohtaisista tekijöistä, kuten siitä, millä tasolla yrityksen johto valvoo yrityksen toimintaa (IAS 36.69). Tästä johtuen rahavirtaa tuottavien yksiköiden määrittelyissä voi olla suuriakin yhtiökohtaisia eroja (Anttila ym. 2009, 207). Rahavirtaa tuottavien yksiköiden määrittelyssä on noudatettava johdonmukaisuutta sekä samankaltaisten erien osalta että tilikausien välillä (IAS 36.72). 2.4.2 Liikearvon kohdistaminen rahavirtaa tuottaville yksiköille. Liikearvo ei kerrytä rahavirtoja itsenäisesti muista omaisuuseristä, niiden ryhmistä tai rahavirtaa tuottavista yksiköistä riippumattomasti (IAS 36.81). Tästä johtuen liikearvo joudutaan arvonalentumistestauksen suorittamiseksi kohdistamaan niille rahavirtaa tuottaville yksiköille tai yksiköiden ryhmille, joita liiketoimintojen yhdistymisen myötä saavutettujen synergiaetujen uskotaan hyödyttävän. Liikearvo kohdistetaan näille yksiköille riippumatta siitä, kohdistetaanko niille muita hankinnan kohteen varoja tai velkoja. (IAS 36.80).

18. Liikearvon kohdistamiselle on asetettu standardissa ala- ja ylärajat. Liikearvo on kohdistettava sellaiselle yksikölle, joka edustaa alinta sellaista tasoa, jolla johto seuraa liikearvoa. Yksikkö saa kuitenkin enintään olla niin laajaa kuin IFRS 8:n mukaan määritelty toimintasegmentti ennen segmenttien mahdollista yhdistämistä. (IAS 36.80) Joissain tapauksissa liikearvoa ei pystytä järkevästi kohdistamaan yksittäiselle rahavirtaa tuottavalle yksikölle, vaan liikearvo liittyy useista rahavirtaa tuottavista yksiköistä koostuvaan ryhmään. Tällaisessa tilanteessa alin taso, jolla johto liikearvoa seuraa, koostuu useista rahavirtaa tuottavista yksiköistä, joita johdetaan ryhmänä. (IAS 36.81) 2.4.3 Kerrytettävissä olevan rahamäärän määrittäminen Kerrytettävissä olevan rahamäärän määrittäminen on liikearvon arvonalentumistestauksen olennainen osa, sillä testauksessa rahavirtaa tuottavan yksikön kerrytettävissä olevaa rahamäärää verrataan yksikön kirjanpitoarvoon (IAS 36.88–90). Rahavirtaa tuottavan yksikön kerrytettävissä oleva rahamäärä on joko yksikön käypä arvo vähennettynä myynnistä aiheutuvilla kustannuksilla tai sitä korkeampi käyttöarvo (IAS 36.18). Useimmiten ainoastaan toinen näistä arvoista on tarpeellista selvittää, sillä jos kumpi tahansa arvoista ylittää rahavirtaa tuottavan yksikön kirjanpitoarvon, ei arvonalentumista ole tapahtunut (IAS 36.19).. Käypä arvo vähennettynä myynnistä aiheutuvilla menoilla. IAS 36:n mukaan paras osoitus rahavirtaa tuottavan yksikön käyvästä arvosta on sitovassa ja toisistaan riippumattomien osapuolten välisessä myyntisopimuksessa sovittu hinta rahavirtaa tuottavan yksikön luovuttamisesta välittömästi aiheutuvilla menoilla vähennyttynä (IAS 36.25). Jos rahavirtaa tuottavan yksikön myynnistä ei ole sitovaa myyntisopimusta, mutta siitä käydään kauppaa toimivilla markkinoilla, yksikön käypänä arvona voidaan pitää markkinahintaa (IAS 36.26).. Sitovan sopimuksen ja toimivien markkinoiden puuttuessa käypä arvo myynnistä aiheutuvilla menoilla vähennettynä perustuu arvioon. Arvion tulee pohjautua parhaaseen käytettävissä olevaan tietoon siitä rahamäärästä, jonka yhteisö voisi asiaa tuntevien, liiketoimeen halukkaiden, toisistaan riippumattomien osapuolten välisestä kaupasta saada..

19. Rahamäärää arvioidessaan yhteisö voi käyttää viitteenä esimerkiksi samalla toimialalla samanlaisista yksiköistä tehtyjä kauppoja. (IAS 36.27). Käyttöarvo. Käyttöarvolla tarkoitetaan niiden vastaisten rahavirtojen nykyarvoa, jotka rahavirtaa tuottavan yksikön voidaan odottaa kerryttävän (IAS 36.6). Toisin sanoen käyttöarvo kuvastaa sitä hyötyä ja rahavirtaa, jonka yhteisö saa käyttäessään yksikköä toiminnassaan (Anttila ym. 2009, 215). IAS 36:n mukaan käyttöarvon määrittämisessä on otettava huomioon seuraavat osatekijät:. a) rahavirtaa tuottavasta yksiköstä odotettavissa olevat rahavirrat b) rahavirtojen määrään tai ajoittumiseen liittyvät vaihtoehdot ja todennäköisyydet c) rahan aika arvo (tarkasteluhetken riskitön markkinakorko) d) rahavirtaa tuottavaan yksikköön liittyvän epävarmuuden kantamisen hinta e) muut tekijät, jotka vaikuttavat rahavirtojen arvon määrittämiseen. (IAS 36.30). Rahavirtaa tuottavan yksikön käyttöarvon määrittäminen koostuu kahdesta eri vaiheesta: rahavirtaa tuottavan yksikön käytöstä ja lopullisesta luovutuksesta aiheutuvien vastaisten rahavirtojen arvioimisesta ja niiden diskonttaamisesta asianmukaisella diskonttauskorolla (IAS 36.31).. Vastaisia rahavirtoja koskevien ennusteiden tulee perustua viimeisimpiin johdon hyväksymiin budjetteihin. Budjetit saavat kattaa enintään viiden vuoden ajanjakson, jollei pitempää ajanjaksoa voida perustellusti käyttää. (IAS 36.33) Viittä vuotta pidemmän ajanjakson käyttäminen budjetissa voi olla perusteltua, jos johto pitää ennusteita luotettavina ja voi aikaisempien kokemusten pohjalta osoittaa kykenevänsä tekemään tarkkoja viiden vuoden ajanjakson ylittäviä ennusteita (IAS 36.35). Budjettien kattaman ajanjakson jälkeiset rahavirrat eli rahavirtaa tuottavan yksikön terminaaliarvo huomioidaan ekstrapoloimalla3 käyttäen tasaista tai pienenevää kasvuvauhtia tulevien vuosien osalta. (IAS 36.33) Kasvavaa kasvuvauhtia voidaan kuitenkin käyttää, jos se on objektiivisen 3. Ekstrapoloinnilla tarkoitetaan ennusteen laatimista jatkamalla toteutunutta kehitystä samanlaisena tulevaisuuteen (Anttila ym. 2009, 219)..

20. informaation pohjalta perusteltua (IAS 36.36). Rahavirrat huomioidaan niin pitkältä ajalta kuin rahavirtaa tuottavalla yksiköllä on taloudellista vaikutusaikaa jäljellä. Rahavirtaa tuottavilla yksiköillä, joille on kohdistettu liikearvoa, on yleensä rajoittamaton taloudellinen vaikutusaika. (Anttila ym. 2009, 219–220) Rahavirtaa tuottavan yksikön vastaisia rahavirtoja tulee arvioida sen nykyisen kunnon pohjalta, eikä tulevaisuudessa tehtävistä suorituskyvyn parannuksista tai yhteisöä vielä sitomattomista uudelleenjärjestelyistä johtuvia rahavirtoja tule laskelmissa huomioida (IAS 36.44–45).. Käyttöarvon selvittämiseksi rahavirtaa tuottavan yksikön tuottamat rahavirrat tulee diskontata asianmukaisella diskonttauskorolla (IAS 36.31). Diskonttauskoron tulee kuvastaa markkinoiden näkemystä rahan aika-arvosta ja sellaisista rahavirtaa tuottavaan yksikköön liittyvistä riskeistä, joiden vaikutusta ei ole huomioitu oikaisemalla vastaisten rahavirtojen arviota (IAS 36.55). Tilanteissa, joissa korkokantaa ei ole saatavissa välittömästi markkinoilta, yhteisö voi käyttää asianmukaisen diskonttauskoron arvioimisen pohjana esimerkiksi yhteisön pääomakustannusten painotettua keskiarvoa (weighted average cost of capital, WACC) tai lisäluoton korkoa (IAS 36.A17).. Asianmukaisen diskonttauskoron tulee arvioida markkinoiden näkemystä rahan aikaarvosta sekä edellä mainituista käyttöarvon määrittämisen osatekijöistä b), d) ja e) (IAS 36.A16). Edellä mainittuja diskonttauskoron arvioinnin mahdollisena pohjana käytettäviä korkokantoja onkin tarvittaessa oikaistava kuvastamaan arvioituihin rahavirtoihin liittyviä erityisriskejä (IAS 36.A18). Vaikka diskonttauskoron arvioinnin pohjana voidaan käyttää pääomakustannusten painotettua keskiarvoa, ei diskonttauskorko riipu yhteisön pääomarakenteesta (IAS 36.A19). Diskonttauskorko tulee määrittää aina ennen veroja (IAS 36.55).. Käyttöarvon laskemisessa voidaan soveltaa kahta eri nykyarvon laskentatapaa: perinteistä tapaa tai rahavirtojen odotusarvoon perustuvaa lähestymistapaa. Perinteisessä lähestymistavassa käyttöarvon määrittämisen osatekijöiden b) - e) mukaiset oikaisut tehdään diskonttauskorkoon, kun taas rahavirtojen odotusarvoon perustuvassa lähestymistavassa osatekijöiden b), d) ja e) mukaiset tekijät huomioidaan rahavirtaennusteissa. (IAS 36.A2) Perinteisessä lähestymistavassa korostetaan tästä syystä erityisesti diskonttauskoron valintaa (IAS 36.A4). Rahavirtojen odotusarvoon perustuvassa lähestymista-.

21. vassa painotetaan sen sijaan mahdollisten rahavirtaodotusten tai niiden ajoituksen todennäköisyyksien arviointia (IAS 36.A7–A8).. 2.4.4 Arvonalentumistestauksen ajankohta ja arvonalentumisviitteet Liikearvon ja muiden taloudelliselta vaikutusajaltaan rajoittamattomien aineettomien hyödykkeiden arvonalentumista tulee testata vuosittain riippumatta siitä, onko arvonalentumisesta viitteitä (IAS 36.10). Vuotuinen arvonalentumistestaus voidaan tehdä milloin tahansa tilikauden aikana kuitenkin niin, että testaus tehdään johdonmukaisesti joka vuosi samaan aikaan. Eri rahavirtaa tuottavien yksiköiden arvonalentumistestaus voidaan kuitenkin suorittaa eri aikaan. Jos rahavirtaa tuottavalle yksikölle kohdistettua liikearvoa on hankittu tilikauden aikana tapahtuneessa liiketoimintojen yhdistämisessä, tulee kyseisen rahavirtaa tuottavan yksikön arvonalentumistestaus suorittaa ennen tilikauden päättymistä. (IAS 36.96) Vuosittaisesta testauksesta huolimatta arvonalentumista tulee testata lisäksi aina, kun rahavirtaa tuottavan yksikön arvonalentumisesta on viitteitä (IAS 36.88–90).. Arvioidessaan, esiintyykö arvonalentumisesta viitteitä, yhteisön on huomioitava sekä sisäisistä että ulkoista informaatiolähteistä saatavat tiedot (IAS 36.12). Ulkoisista informaatiolähteistä saatavia viitteitä, jotka yhteisön tulee vähintään ottaa huomioon ovat:. a) omaisuuserän markkina-arvo on pienentynyt tilikauden aikana merkittävästi enemmän kuin olisi voitu odottaa b) merkittävät tapahtuneet tai lähitulevaisuudessa tapahtuvat haitalliset muutokset yhteisön teknologia- tai markkinaympäristössä tai taloudellisessa tai oikeudellisessa ympäristössä, taikka markkinoilla, joita omaisuuserä palvelee c) markkinakorot tai muut markkinaperusteiset tuotot ovat nousseet kauden aikana, vaikuttaen todennäköisesti käyttöarvon laskennassa käytettävään diskonttauskorkoon vähentäen kerrytettävissä olevaa rahamäärää olennaisesti d) yhteisön nettovarallisuuden kirjanpitoarvo on suurempi kuin sen markkina-arvo. (IAS 36.12).

22. Sisäisistä informaatiolähteistä saatavia viitteitä, jotka yhteisön tulee vähintään ottaa huomioon ovat:. a) näyttö omaisuuserän vanhentumisesta tai fyysisestä vahingoittumisesta b) merkittävät tapahtuneet tai lähitulevaisuudessa tapahtuvat haitalliset muutokset omaisuuserän nykyisessä tai ennakoidussa käyttömäärässä tai -tavassa c) sisäisen raportoinnin antamat viitteet omaisuuserän taloudellisen suorituskyvyn heikentymisestä tai tulevasta heikentymisestä. (IAS 36.12). Edellä mainittujen viitteiden huomioimista voidaan pitää vähimmäisvaatimuksena. Lisäksi yhteisön tulee huomioida myös muut mahdolliset viitteet arvonalentumisesta ja niiden perusteella tarvittaessa suorittaa liikearvon arvonalentumistestaus (IAS 36.13). Poikkeuksellisesti liikearvon vuosittaisessa arvonalentumistestauksessa voidaan hyödyntää edellisen vuoden testin tuloksia (IAS 36.24). Tämä kuitenkin edellyttää, että rahavirtaa tuottavasta yksiköstä kerrytettävissä oleva rahamäärä on edellisenä vuonna ollut merkittävästi kirjanpitoarvoa suurempi, eikä rahavirtaa tuottavan yksikön varoissa tai veloissa ole tapahtunut merkittäviä muutoksia. Lisäksi viimeisimmän laskelman jälkeen tapahtuneiden muutosten analysoinnin perusteella rahavirtaa tuottavan yksikön kerrytettävissä olevan rahamäärän laskua alle kirjanpitoarvon on pidettävä erittäin epätodennäköisenä. (IAS 36.24) 2.4.5 Arvonalentumistappion kirjaaminen Liikearvon arvonalentumistestauksessa kerrytettävissä olevaa rahamäärää verrataan kirjanpitoarvoon. Kun liikearvo on kohdistettu rahavirtaa tuottavalle yksikölle, verrataan yksikön liikearvon sisältävää kirjanpitoarvoa kerrytettävissä olevaan rahamäärään (IAS 36.90). Jos taas liikearvoa ei ole pystytty kohdistamaan yksittäiselle rahavirtaa tuottavalle yksikölle vaan rahavirtaa tuottavien yksiköiden ryhmälle, verrataan yksikön kirjanpitoarvoa ilman liikearvoa yksikön kerrytettävissä olevaan rahamäärään (IAS 36.88). Liikearvon arvonalentumistappio kirjataan molemmissa tapauksissa, jos testauksessa määritetty yksikön kerrytettävissä oleva rahamäärä on yksikön kirjanpitoarvoa pienempi (IAS 36.88–90)..

23. Arvonalentumistappion ilmetessä tappio kirjataan ensisijaisesti vähentämään rahavirtaa tuottavalle yksikölle kohdistetun liikearvon kirjanpitoarvoa. Tämän jälkeen jäljelle jäävän määrän osalta tappio kirjataan vähentämään yksikön muiden omaisuuserien arvoa niiden kirjanpitoarvojen suhteessa (IAS 36.104). Yksittäiselle omaisuuserälle kohdistettavaa tappiota ei saa kuitenkaan kirjata niin paljoa, että omaisuuserän kirjanpitoarvo laskee alle omaisuuserästä kerrytettävissä olevan rahamäärän tai nollan (IAS 36.105). Kirjattua liikearvon arvonalentumistappiota ei voida myöhemmällä tilikaudella peruuttaa (IAS 36.124). IASB on antamassaan lisäohjeistuksessa kieltänyt myös tilikauden aikana kirjattujen arvonalentumistappioiden peruuttamisen myöhemmin samalla tilikaudella (IFRIC 10.8).. 2.5 Yhteenveto Yrityskaupan yhteydessä kirjattavan liikearvon määrittämisestä säädetään IFRS 3 standardissa. IFRS 3 -standardin lähtökohtana on liikearvon kirjaaminen erillään yrityskaupassa hankituista varoista ja veloista. Liiketoimintojen yhdistämisessä hankitut varat ja velat yksilöidään ja kirjataan hankinta-ajankohdan käypään arvoon. Liikearvoksi kirjataan se määrä, jolla luovutetun vastikkeen, määräysvallattomien omistajien osuuden ja vaiheittaisessa hankinnassa saadun aiemman oman pääoman ehtoisen omistusosuuden hankinta-ajankohdan käyvän arvon yhteismäärä ylittää hankittujen varojen ja velkojen hankinta-ajankohdan käypien arvojen nettomäärän.. Liikearvon arvonalentumisen tarkastelussa sovelletaan IAS 36 -standardia. IAS 36 standardin mukaan liikearvolla on rajoittamaton taloudellinen vaikutusaika, mistä johtuen liikearvosta ei tule tehdä suunnitelman mukaisia poistoja, vaan sen kuranttiutta testataan arvonalentumistestauksella. IAS 36 edellyttää liikearvon arvonalentumistestauksen suorittamista vuosittain. Lisäksi standardin mukaan yhteisön tulee seurata yhteisön ulkoisia ja sisäisiä arvonalentumisviitteitä ja arvonalentumisviitteiden esiintyessä suorittaa arvonalentumistestaus välittömästi.. Koska liikearvo ei tuota muista omaisuuseristä itsenäisiä rahavirtoja, joudutaan liikearvo testausta varten kohdistamaan hankinnan yhteydessä niille rahavirtaa tuottaville yksiköille, joiden odotetaan liiketoimintojen yhdistämisestä hyötyvän. Arvonalentumistestauksessa rahavirtaa tuottavan yksikön tai yksiköiden ryhmän kerrytettävissä olevaa.

24. rahamäärää verrataan kirjanpitoarvoon. Kerrytettävissä oleva rahamäärä voidaan IAS 36 -standardin mukaan määrittää joko käyvän arvon tai käyttöarvon kautta sen mukaan, kumpi näistä on korkeampi. Käyvällä arvolla tarkoitetaan sitä rahamäärää, joka voitaisiin saada rahavirtaa tuottavan yksikön myynnistä liiketoimeen halukkaiden ja toisistaan riippumattomien osapuolten välisessä kaupassa vähennettynä myynnistä aiheutuvilla menoilla. Käyttöarvolla tarkoitetaan taas niiden vastaisten rahavirtojen nykyarvoa, joiden uskotaan kertyvän rahavirtaa tuottavan yksikön jatkuvasta käytöstä ja luovutuksesta taloudellisen vaikutusajan päättyessä. Kerrytettävissä olevan rahamäärän alittaessa kirjanpitoarvon kirjataan arvonalentumistappio, jota ei voida myöhemmin peruuttaa. Alla olevassa kuviossa 1 on kuvattu kirjanpitoarvon vertaamista kerrytettävissä olevaan rahamäärään.. Kuvio 1 Kerrytettävissä olevan rahamäärän vertaaminen kirjanpitoarvoon. Lähde Anttila ym. 2009, 214..

25. 3 TILINTARKASTUS JA LIIKEARVON ARVONALENTUMISTESTAUKSEN HARKINNANVARAISUUS. 3.1 Tilintarkastus tilinpäätöksen oikeellisuuden varmistajana 3.1.1 Tilintarkastuksen tavoite Riistaman (1999, 17) mukaan tilintarkastus on syntynyt käytännön tarpeiden johdosta. Yritysten ja muiden organisaatioiden omistuksen ja toimivan johdon eriytyessä on johdon ja omistajien välille syntynyt tilintekovelvollisuus. Yrityksen omistajien delegoimaa valtaa käyttävä yrityksen johto on toiminnastaan tilintekovelvollinen omistajille. Yrityksen omistajat voivat puolestaan tarvittaessa rangaista tai asettaa pakotteita tilintekovelvolliselle eli yrityksen johdolle. (Riistama 1999, 28–29). Toimeenpanovallan delegoimisen takia omistajille on syntynyt tarve valvoa ja tarkkailla johdon toimintaa. Voidakseen arvioida johdon toimintaa, omistajien tulee saada luotettavaa ja kattavaa informaatiota yrityksestä. (Riistama 1999, 28–29) Johdon toiminnan valvonta ja riittävän informaation kerääminen saattaa yksittäiselle osakkeenomistajalle kuitenkin olla työlästä, erityisesti suurissa yrityksissä. Tällaisessa tapauksessa valvonnan suorittaminen tilintarkastuksen avulla on perusteltua. (Riistama 30–31) Riistaman (1999, 5) mukaan tilintarkastajan suorittaman valvonnan ensisijaisena tavoitteena on varmistua siitä, että yrityksen johto on antanut toimistaan ja taloudestaan säädetyn informaation. Kansainväliset tilintarkastusalan standardit ovat tilintarkastuksen tavoitteesta samoilla linjoilla. ISA 200 -standardin mukaan tilintarkastuksen tavoitteena on, että tilintarkastaja voi antaa lausunnon siitä, onko tilinpäätös olennaisilta osin laadittu sovelletun tilinpäätösnormiston mukaisesti (ISA 200.2).. Yrityksen omistajien lisäksi tilintarkastajien varmentamaa informaatiota käyttävät myös muut sidosryhmät. Tilintarkastuksella onkin edellä mainittua johdon ja yrityksen toiminnan valvontaa laajempi merkitys. (Riistama 1999, 15) Vaikka tilintarkastuksesta saatavaa yhteiskunnallista hyötyä on vaikea selkeästi mitata, voidaan tilintarkastuksen todeta hyödyttävän yhteiskuntaa laajemminkin, sillä taloudellisen informaation luotetta-.

26. vuus on entistä merkittävämmässä asemassa talouselämässä (Riistama 1999, 21–23). Suomessa tilintarkastuksen on nähty olevan hyödyllistä myös erityisesti velkojien suojan kannalta (Riistama 1999, 46).. 3.1.2 Tilintarkastuksen tarvetta selittäviä teorioita Tilintarkastuksen teoreettisen perustan esitetään usein pohjautuvan agenttiteoriaan. Agenttiteoria kuvaa yrityksen omistajuuden ja johdon eriytymisestä aiheutuvia kannustinongelmia (Fama 1980, 288). Agenttisuhteessa päämies eli yrityksen omistaja delegoi päätöksentekovaltaansa agentille eli yrityksen johdolle (Jensen & Meckling 1976, 308). Toimivalla johdon ja yrityksen valvonnalla voidaan pyrkiä varmistamaan, että yrityksen johto käyttää saamaansa päätöksentekovaltaa omistajien etujen mukaisesti (Watts & Zimmerman 1983, 613–615).. Yritys, jossa omistus ja johto ovat eriytyneet, voidaan nähdä eri tuotannontekijöiden välisten sopimusten joukkona, jossa jokainen osapuoli pyrkii ajamaan omaa etuaan. (Fama 1980, 289). Jensenin ja Meclingin (1976, 314) mukaan yritystä ei tulisikaan nähdä omana yksilönään, vaan useiden yksilöiden ja heidän ristiriitaisten tavoitteidensa välisten sopimusten yhteenliittymänä. Omistajavetoisessa yrityksessä yrittäjälle kuuluvat yrityksen johtaminen ja taloudellinen riskinkanto ovat tällaisessa yrityksessä eriytyneet. Yrityksen omistajilla on oikeus yrityksen toiminnasta syntyvään jäännössaamiseen, ja he kantavat lopullisen vastuun yrityksen toiminnasta. Päätöksenteko ja yrityksen toiminnan koordinointi kuuluvat sen sijaan yrityksen johdon vastuulle. (Fama 1980, 289–290). Koska yrityksen omistajat eivät kykene itse täysin valvomaan johdon toimia, syntyy osapuolten välille intressiristiriitoja, jotka aiheuttavat yritykselle ja sen omistajille niin sanottuja agenttikustannuksia. Agenttisuhteessa toimivien osapuolten, päämiehen ja agentin, erilaisten pyrkimysten johdosta agentti ei aina välttämättä toimi päämiehen etujen mukaisesti. (Jensen & Meckling 1976, 310–311) Johdon intressit toimia omien etujensa mukaisesti muiden osakkeenomistajien kustannuksella ovat sitä suuremmat, mitä pienemmän osuuden yrityksen johto yrityksestä omistaa (Chow 1982, 273).. Esi-. merkiksi johdon kiinnostus panostaa vaativiin ja luoviin työtehtäviin, kuten yrityksen.