”Kuka toi on? Ihan vitun ruma”
-
Ulkonäköön kohdistuva arvostelu
Elisabeth Kurki Iina Rajala Tampereen yliopisto Yhteiskunta- ja kulttuuritieteiden yksikkö Sosiaalipsykologian Pro gradu -tutkielma Huhtikuu
Sisällysluettelo
1. Johdanto ... 1
2. Aikaisemmat tutkimukset ja teoreettiset näkökulmat ... 5
2.1 Ulkonäkö, ruumiillisuus ja tunteet ... 5
2.2 Häirintä, julkinen tila ja heteronormatiivisuus ... 19
2.3 Yhteenveto ... 32
3. Tutkimusaineisto ja analyysi ... 34
3.1 Kirjoituspyyntöaineisto ja sen keruu... 35
3.2 Muistelutyö ... 36
3.2.1 Frigga Haugin muistelutyömetodi ... 36
3.2.2 Muistelutyön toteutus ... 44
3.3 Sisällönanalyysi ... 47
3.4 Diskurssianalyysi ... 49
4. Ulkonäön arvostelu ... 54
4.1 Ulkonäön arvostelun ryhmittelyt ... 54
4.1.1 Kirjoitukset... 54
4.1.2 Muistelut ... 67
4.1.3 Ryhmittelyjen vertailu ... 70
4.2 Ulkonäön arvostelun diskurssit ... 73
4.2.1 Kirjoitukset... 73 4.2.2 Muistelut ... 83 4.2.3 Vertailu ... 86 4.3 Yhteenveto ... 87 5. Lopuksi... 93 5.1 Yhteenveto ... 93 5.2 Pohdinta ... 97 Lähteet:... 105 Liite ... 112
TAMPEREEN YLIOPISTO
Yhteiskunta- ja kulttuuritieteiden yksikkö
KURKI, ELISABETH & RAJALA, IINA: ”KUKA TOI ON? IHAN VITUN RUMA.” Ulkonäköön kohdistuva arvostelu
Pro gradu –tutkielma, 113 s. Sosiaalipsykologia
Huhtikuu 2016
________________________________________________________________________________ Tutkielmassamme käsittelemme sitä, kuinka tuntemattomat ihmiset arvostelevat kielteisesti toisten ihmisten ulkonäköä julkisissa tiloissa. Tutkimuskysymyksemme ovat ”Miten ulkonäköä arvostellaan?”, ”Miten ulkonäön arvosteluun suhtaudutaan?” ja ”Miten ulkonäön arvostelun kohteeksi joutuneet reagoivat tilanteissa?”. Tutkimuksemme aineisto koostuu ulkonäön arvostelua kokeneiden kirjoituksista, jotka keräsimme kahdella eri menetelmällä. Tutkimuksemme teoreettis-metodologisena viitekehyksenä toimii näkökulma, jossa kielen käytön katsotaan rakentavan ja ylläpitävän sosiaalista todellisuutta. Tutkimuksemme keskeiset käsitteet ovat ulkonäkö, ruumiillisuus, häirintä, heteronormatiivisuus, julkinen tila ja tunteet.
Tutkimusaineistojamme on kaksi. Ensimmäinen aineistomme on kerätty kirjoituspyynnöllä, ja se sisältää 26 kirjoitusta ulkonäön arvostelusta. Toinen aineistomme on kerätty muistelutyömetodilla. Muistelutyöryhmäämme osallistui kolme henkilöä. Tämä aineisto käsittää kuusi muistoa. Aineistot on analysoitu käyttäen sisällönanalyysiä sekä diskurssianalyysiä. Sisällönanalyysin avulla luokittelimme aineiston neljään eri ryhmään, jotka olivat loukkaukset, tunteet, reaktiot ja ahdistelu. Diskurssianalyysillä paikansimme niitä kielen käytön tapoja, jotka ylläpitivät ja tuottivat seuraavia diskursseja: yksilöllinen identiteetti, ulkonäön merkitys, heteroseksuaalinen ulkonäkö, sukupuolinen ulkonäkö, heteroseksuaalisuuden paremmuus, miehen oikeus, arvostelun sietäminen, pukeutuminen ja arvostelu sekä olemus ja arvostelu.
Ulkonäköä arvosteltiin useimmiten sellaisissa julkisissa tiloissa kuten baareissa, yökerhoissa, ravintoloissa, kaduilla ja kouluissa. Aineistojemme henkilöiden ulkonäköön kohdistuneet loukkaukset kohdistuivat painoon, hiuksiin, pukeutumiseen ja olemukseen. Tulostemme perusteella voi sanoa, että suurin osa arvostelijoista on miehiä, jotka arvostelevat naisten ulkonäköä. Lisäksi ulkonäön pohjalta tehtiin oletuksia henkilöiden sukupuolesta ja seksuaalisuudesta, ja näitä käytettiin lyömäaseena heitä vastaan. Ulkonäön arvosteluun suhtauduttiin raskaasti ja negatiivisesti. Samalla ulkonäön arvostelun katsottiin kuitenkin kuuluvan osaksi naisten elämää. Aineistojemme henkilöt kuvasivat sitä, kuinka he muistavat tilanteet tarkasti vuosienkin jälkeen. Ulkonäön arvostelun kohteeksi joutuneet reagoivat arvostelutilanteissa yleensä passiivisesti. Jos ulkonäön arvosteluun reagoitiin aktiivisesti sitä vastustaen, ei tilanne jäänyt vaivaamaan yksilöä samassa määrin kuin passiivisesti reagoineita. Saamamme tulokset vahvistivat aiempien aihetta käsittelevien tutkimusten tuloksia suurimmaksi osaksi. Kuitenkin aikaisempien tutkimusten yksi tulos oli, että arvostelun kohteeksi joutuneet ihmiset alkoivat vältellä tiloja, joissa arvostelu tapahtui. Tutkielmamme vastaajat taas eivät tuoneet esille sitä, että he välttelisivät tiettyjä julkisia tiloja ulkonäön arvostelun takia.
Tutkimuksemme tulosten perusteella julkista ulkonäön kielteistä arvostelua tulisi ilmiönä tehdä näkyvämmäksi ja saattaa se yhteiskunnallisen keskustelun aiheeksi. Ulkonäön arvostelua voidaan torjua ulkonäköaktivismilla. Tätä aktivismia on verbaalinen itsepuolustus, jossa harjoitellaan etukäteen ulkonäön arvosteluun reagoimista. Lisäksi ulkonäön julkinen arvostelu tuntemattomien taholta pitäisi tehdä ilmiöksi, jota ei hyväksytä.
Avainsanat: ulkonäkö, häirintä, heteronormatiivisuus, julkinen tila, ruumiillisuus, muistelutyö, sisällönanalyysi, diskurssianalyysi.
1 1. Johdanto
Kesällä 2014 kiinnitimme huomiota keskusteluun, jota käytiin eräällä internetin keskustelupalstalla. Keskustelujen aiheena oli ulkonäön arvostelu julkisissa tiloissa. Keskustelijat, jotka olivat naispuolisia, kuvasivat esimerkiksi tilanteita, joissa he olivat olleet kaupungilla, ja tuntematon miesjoukko oli arvostellut heidän ulkonäköään negatiiviseen sävyyn kovaan ääneen ja nauraen. Arvostelut kohdistuivat moneen eri ulkonäön osa-alueeseen kuten esimerkiksi kehoon, erityisesti painoon ja pukeutumiseen sekä kasvonpiirteisiin. Keskustelijat kirjoittivat, että he olivat kohdanneet toistuvasti julkista ulkonäköön kohdistuvaa arvostelua ja tämä ahdisti heitä suuresti. Oheiset lainaukset ovat tästä lukemastamme keskustelusta:
”Nuorempana olin ruma, silleen vaan piirteet vähän vinksallaan, tyylitön, kamala tukka ja rillit, mutta epämiellyttävän näköinen yhtä kaikki. Kyllä, aikuiset ihmiset kiusaavat rumaa. Törkeitä kommentteja sain kuulla, olin aivan vapaata riistaa. 'Oikeesti miten sä voit elää ton näköisenä', 'onks sulle kukaan sanonut että näytät Tarja Haloselta, hehehe' ja tätä linjaa.”
”Nuorena kun kävin juhlimassa baareissa, siellä saattoi tulla miehiä juttelemaan meidän tyttöporukan kanssa, ja juovuksissa miehet saattoivat hyvinkin suorasukaisesti kommentoida ulkonäköäni. Esimerkiksi sanoa toiselle seurueen miehelle "hyi helvetti minkä näkönen ämmä täällä on."
”Nuorena aikuisena perääni on huudeltu jotain kuten "läski!", "ruma", "hyi vittu!" ja niin edelleen. Kerran tulin valvotun yön jälkeen töistä meikittä ja muutama teini arvosteli kovaan ääneen ohikulkevia, antaen minulle arvosanaksi "just ja just viis eikä neljä". Itku pääsi. ”
Keskustelu järkytti meitä ja halusimme tarkastella julkista ulkonäön arvostelua tarkemmin. Lisäksi meillä on omakohtaisia kokemuksia siitä, kun tuntemattomat henkilöt kommentoivat ulkonäköä negatiivisesti julkisilla paikoilla. Keskustelun lukemisen jälkeen aloimme pohtia ulkonäön roolia yhteiskunnassamme tarkemmin. Tutustuttuamme kirjallisuuteen havaitsimme, että aiemmin hyvän ulkonäön merkitystä on tutkittu pääasiassa työelämän näkökulmasta. Meitä kuitenkin kiinnosti, miten hyvä tai huono ulkonäkö vaikuttaa yksilön arkeen. Meitä jäi erityisesti kiinnostamaan juuri ulkonäön merkitys sekä ulkonäön arvostelu ilmiönä julkisessa tilassa. Tutustuimme aihetta
2
käsitteleviin tutkimuksiin, joista korostui Carol Brooks Gardnerin (1980) katukommentointia käsittelevä tutkimus. Gardner viittaa katukommentoinnilla ilmiöön, jossa tuntematon mies kommentoi ohikulkevan naisen ulkonäköä. Tähän liittyy myös lukemassamme keskustelussa esiin tullut naisten ulkonäön pisteyttäminen, jossa tuntemattomat miehet antavat numeroarvosanoja naisten eri ruumiinosille.
Keskustelun ja aiheeseen liittyvien tutkimusten lukemisen jälkeen aloimme myös tarkastella uutisointia ja mediaa ulkonäön merkityksen näkökulmasta. Ulkonäkö ja varsinkin sen parantaminen ovat jatkuvasti esillä sekä suorasti että epäsuorasti arkielämässä ja julkisuudessa. Tavoiteltavaa ulkonäköä esitetään erilaisissa mainoksissa, kuvastoissa ja mediassa. Näissä ovat edustettuina kaikki ulkonäön eri osa-alueet, mutta ehkä useimmin esille nousevia osia ovat paino ja lihavuus. Useimmiten lihavuus kuvataan ongelmana, johon ratkaisuksi esitetään yleensä laihduttamista. Erilaisia tyypillisiä mediassa esiintyviä painoon liittyviä artikkeleita ovatkin laihdutustarinat, joissa henkilö on pudottanut runsaasti painoa ja kertoo alun haasteista, onnistumisen tunteista ja lopulta siitä, kuinka painon pudotus on muuttanut hänen elämänsä täydellisesti positiiviseen suuntaan. Esimerkkejä laihdutustarinoista löytyy monia. Muun muassa Iltalehti julkaisee viikoittain viikon laihduttaja -palstalla tarinan runsaasti painoa pudottaneesta henkilöstä. Esimerkiksi huhtikuussa 2015 ilmestyneessä artikkelissa kerrotaan 21-vuotiaasta Mirasta, joka laihdutti 22 kiloa. Miran mukaan hänen elämänsä on muuttunut laihdutusprosessin myötä täysin eikä hän ole artikkelin mukaan katunut laihdutuspäätöstä päivääkään. Lisäksi Mira liittää laihduttamiseen muita positiivisia asioita kuten sen, että hän pääsi opiskelemaan unelma-ammattiaan. (Iltalehti.) Marraskuussa 2015 taas uutisoitiin 25-vuotiaasta Jannesta, joka pudotti painoaan 60 kiloa pussikeittodieetin avulla. Janne itse kuvailee oloaan näin: ”Itsetuntoni on parantunut paljon siitä, mitä se on huonoimmillaan ollut. Energisyyttä on tullut tonneittain lisää, ja jotkut ovat sanoneet, että minusta huokuu positiivisuus. Kai se on sitä elämäniloa.”. (Iltalehti 2.)
Kirjallisen median lisäksi lihavuutta, painoa ja laihdutusta kuvataan paljon myös erilaisissa tv-formaateissa. Esimerkiksi laihdutukseen liittyvissä tv-ohjelmissa painoa saatetaan pudottaa tiettyä tilaisuutta varten. Ohjelmassa ”Jutta ja huikeat häädieetit” kihloissa olevat pariskunnat pudottavat painoa yhdessä häitään varten Jutta Gustafsbergin ohjauksessa. Laihduttaminen saatetaan tv-ohjelmissa liittää esimerkiksi romanttiseen rakkauteen ja sen säilyttämiseen. Tv-ohjelmassa ”Rakas, sinusta on tullut pullukka” parisuhteen toinen osapuoli ilmoittaa toiselle, että tämän paino on noussut huomattavasti, ja hänen tulisi laihduttaa, jotta pariskunta voisi jatkaa parisuhdettaan. ”Akin ja Ritan rakkausdieetit” -formaatissa kehonrakennukseen erikoistunut pariskunta antaa laihdutusneuvoja, jotta ohjelmaan osallistujat saisivat tyydyttävän parisuhteen.
3
Vaikka painon pudottaminen liitetään usein nimenomaan kumppanin saamiseen, ei sitä aina esitetä tässä yhteydessä. Toisinaan painon pudotus itsessään on tavoiteltava seikka. Ohjelmassa ”Suurin pudottaja” kaksi eri lihavista ihmisistä koostuvaa joukkuetta kilpailevat keskenään siitä, kumpi joukkue on pudottanut yhteensä eniten painoa. Kilpailijat punnitaan kaikkien nähden, ja heidän laihduttamansa kilot näytetään suurella näytöllä katselijoille. Jos joku kilpailijoista ei ole saavuttanut tavoitettaan painonsa pudottamisessa häntä moititaan, ja hänet saatetaan pudottaa pois kilpailusta. Sarjassa ”Olet mitä syöt” ravitsemusasiantuntija Gillian McKeith neuvoo ylipainoisia ihmisiä laihduttamisessa. Hänen toimintamalleihinsa kuuluu muun muassa ohjelmaan osallistuvien ulosteiden analysoiminen ja heidän syömiensä ruokamäärien havainnollistaminen. McKeith kokoaa pöydälle suuren määrän epäterveelliseksi määriteltävää ruokaa, ja kertoo mitä kaikkia terveydellisiä riskejä ruoan syömiseen liittyy. Hän saattaa ulosteanalyysien perusteella arvioida jopa ohjelman osallistujien sukupuolielämää.
Myös muiden ulkonäön osa-alueiden parantumisen tavoittelu on yhtä lailla edustettuna televisioformaateissa. Esimerkiksi ohjelmassa ”Vuosia nuoremmaksi” osallistujille suoritetaan arviointi heidän ihostaan, hiuksistaan ja vaatetyylistään. Ohjelman alussa osallistujat laitetaan lasikaappiin keskelle kaupunkia, ja ohikulkijoilta pyydetään arvioita heidän iästään. Ohjelman tavoitteena on saada osallistujat näyttämään kymmenen vuotta nuoremmilta, kuin minkä ohikulkijat arvioivat heidän iäkseen. Tämä tehdään ihonhoidon, hampaiden valkaisun, meikin, kampauksen ja vaatteiden avulla. Toisinaan ohjelmissa tehdyt operaatiot ovat hyvin radikaaleja. ”Hurjassa muodonmuutoksessa” osallistujille tehdään lukuisia kauneusleikkauksia, joista yleisiä ovat muun muassa nenäleikkaukset, kasvojenkohotukset ja rasvaimut. Ohjelma alkaa siten, että osallistujan elämä kuvataan onnettomaksi, mikä selitetään hänen ulkonäöllään. Tämän jälkeen osallistujalle ilmoitetaan pääsystä ohjelmaan, ja tämä matkustaa toiseen kaupunkiin, jossa operaatiot toteutetaan. Ohjelman lopussa osallistujalle järjestetään suuret juhlat, joissa hänen läheisensä näkevät hänen uuden ulkonäkönsä ensimmäistä kertaa. Toinen äärimmäinen ohjelma on The Swan, jossa valitaan mahdollisimman epäviehättävinä pidettyjä osallistujia. Heille toteutetaan äärimmäisiä kauneusleikkauksia, ja lisäksi he muun muassa laihduttavat ravitsemusneuvojan avulla. He saavat myös uuden tyylin, ja heitä opetetaan meikkaamaan. Ohjelman lopussa osallistujien kesken pidetään kauneuskilpailu, jossa valitaan voittaja.
Kaikissa näissä edellä kuvaamissamme ohjelmissa ihmisten ruumista ja elintapoja muokataan radikaaleilla tavoilla. Tavoitteena on saavuttaa hyvä ulkonäkö, jonka avulla saataisiin muita positiivisia asioita elämään, kuten esimerkiksi parisuhde, sosiaalinen hyväksyntä, ystäviä tai työ.
4
Kaikkien näiden asioiden saavuttamisen ehdoksi katsotaan siis hyvä ulkonäkö. Tähän suhteutettuna lukemamme keskustelun naisten vahvat reaktiot ulkonäön julkiseen arvosteluun ovat hyvin ymmärrettäviä. Kiinnostuimme tästä julkisen ulkonäön arvostelun ilmiöstä ja päätimme tehdä pro gradu -tutkielmamme siitä. Päädyimme keräämään tutkimusaineistomme kahdella eri metodilla. Aineistonamme päätimme käyttää yksilöiden muistoja tilanteista, joissa heidän ulkonäköään oli arvosteltu julkisessa tilassa. Valitsimme kirjoitetut muistot siksi, että toivoimme saavamme näin laajemman aineiston kuin esimerkiksi haastatteluilla. Epäilimme, että haastateltavia voisi olla vaikeaa löytää, sillä valitsemamme aihe saattaa olla arka ja henkilökohtainen. Yksi vaihtoehto aineiston keräämiselle olisi ollut etnografinen tutkimusote, jossa olisimme esimerkiksi havainnoineet tilanteita. Emme kuitenkaan päätyneet tähän tapaan, koska halusimme aineiston koostuvan loukkaustilanteisiin joutuneiden ihmisten omista kokemuksista ja tulkinnoista. Emme rajanneet tutkimustamme koskemaan vain naisia, sillä halusimme myös miesten näkökulmaa aiheeseen. Aineiston ensimmäisen osan keräsimme kirjoituspyynnön avulla ja toisen osan muistelutyömetodilla. Osallistuimme muistelutyöryhmäämme myös itse. Analysoimme aineistomme sisällönanalyysin ja diskurssianalyysin avulla.
Päätimme tehdä pro gradu -tutkielmamme yhdessä, sillä tutkimamme ilmiö kiinnosti meitä molempia ja koimme, että voimme yhdessä saada aiheesta enemmän irti kuin yksin. Olimme myös aiemmin työskennelleet yhdessä ja huomanneet, että työskentelytapamme sopivat hyvin yhteen. Tutkielmamme on siis toteutettu täysin yhteisesti: emme jakaneet aihetta osiin, joita olisimme työstäneet yksin, vaan olemme kirjoittaneet koko tutkielmamme yhdessä. Ainoa tutkielmamme osa, jota olemme tehneet yksin, on kirjallisuuteen perehtyminen. Olemme siis kumpikin tahoillamme perehtyneet teorioihin ja tutkimuksiin ja referoineet niitä toisillemme. Itse tutkimuksen teoriaosuuden olemme kuitenkin taas kirjoittaneet yhdessä. Käytännössä tutkimuksemme siis toteutettiin niin, että olemme yhteistyössä pohtineet jokaisen lauseen, jonka olemme kirjoittaneet.
Tutkimuskysymykset
Muodostimme tutkimusprosessin aikana seuraavat tutkimuskysymykset: ”Miten ulkonäköä arvostellaan?”, ”Miten ulkonäön arvosteluun suhtaudutaan?” ja ”Miten ulkonäön arvostelun kohteeksi joutuneet reagoivat tilanteissa?”. Ensimmäisen tutkimuskysymyksemme tarkoituksena on saada selville, millaista ulkonäön arvostelua aineistojemme vastaajat ovat kohdanneet, ja kohdistuuko ulkonäön arvostelu johonkin tiettyihin toistuviin ulkonäön osa-alueisiin. Toisen tutkimuskysymyksemme tarkoituksena on selvittää se, miten ulkonäön arvostelua kohdanneet
5
aineistojemme henkilöt ovat suhtautuneet ulkonäön arvosteluun. Kolmas tutkimuskysymyksemme vastaa siihen, millaisilla tavoilla henkilöt ovat toimineet ulkonäön arvostelun tilanteissa. Vaikka toinen ja kolmas tutkimuskysymyksemme saattavat muistuttaa toisiaan, muodostimme niistä kuitenkin kaksi erillistä kysymystä, sillä mielestämme niissä on oleellinen ero. Se, miten yksilö toimii ja reagoi tilanteessa ei välttämättä kuvasta sitä, miltä hänestä tuntuu.
Tutkielman toinen luku käsittelee tutkimamme aiheen kannalta tärkeitä käsitteitä ja aiempia tutkimuksia. Kolmannessa luvussa esittelemme aineistomme ja metodit, joilla analysoimme sitä. Olemme keränneet aineistomme kahdessa osassa: toisen kirjoituspyynnöllä ja toisen muistelutyömetodilla. Tutkimuksen analyysimetodeina ovat sisällönanalyysi ja diskurssianalyysi. Neljännessä luvussa käymme läpi tutkielmamme tulokset. Aineistomme perusteella ulkonäön pohjalta vedetään johtopäätöksiä yksilön sukupuolesta ja siitä, miten hyvin yksilö toteuttaa omaa sukupuoltaan. Lisäksi johtopäätöksiä tehdään ulkonäön perusteella myös yksilön seksuaalisesta suuntautumisesta, ja oletettua seksuaalista suuntautumista käytetään myös lyömäaseena yksilöä vastaan. Ulkonäön arvostelun kautta esimerkiksi ilmaistiin asenteita liittyen sukupuoleen ja seksuaalisuuteen. Tutkimustuloksemme tukivat aiempien aiheesta tehtyjen tutkimusten tuloksia, joissa ulkonäön arvostelijoina toimivat useimmiten miehet. Miehet arvostelivat naisten ulkonäköä, ja ulkonäön arvostelua kohdanneet naiset reagoivat siihen usein passiivisesti. Tutkimuksemme päättyy lukuun viisi, joka sisältää yhteenvedon ja pohdinnan.
2. Aikaisemmat tutkimukset ja teoreettiset näkökulmat
Tutkimuksemme käsittelee ulkonäköön kohdistuvaa julkista arvostelua. Tässä luvussa esittelemmekin ulkonäköä käsitteenä. Käymme läpi myös kauneusihanteista käytyä keskustelua, minkä jälkeen keskitymme tiettyihin ulkonäön osa-alueisiin, jotka ovat lihavuus ja pukeutuminen. Käsittelemme myös hieman kauneusteollisuutta.
2.1 Ulkonäkö, ruumiillisuus ja tunteet
Ulkonäkö ja kauneusihanteet
Ulkonäköä ei ole välttämättä yksinkertaista käsitteellistää, ja sen määrittely on osittain haastavaa sen itsestään selvän ja alati läsnä olevan luonteen vuoksi. Ulkonäköön liittyy kuitenkin selkeästi
6
hahmotettavissa olevia osia. Ulkonäöllä on esimerkiksi materiaalisruumiillinen pohja. Tämä tarkoittaa, että ruumis on sidoksissa aikaan ja paikkaan eli elävällä ihmisellä on ruumis, johon kuuluu tiettyjä ominaisuuksia. Yhteiskuntatieteissä ruumiillisuus on paljolti jätetty taustalle tai ohitettu. Tähän on kuitenkin tullut muutos ja sosiaalisen ja ruumiillisuuden suhteita on teoretisoitu enemmän 1980-luvulta alkaen. (Oinas 2001, 17.) Ruumis muodostuu biologisista ja materiaalisista osista, joiden mittasuhteet ovat geneettisesti määrittyviä. Näitä ruumiillisia ominaisuuksia ovat esimerkiksi kasvonpiirteet, pään muoto, ihonväri, hiukset ja ruumiinrakenne, joka taas pitää sisällään pituuden, painon ja kehon muodon. Ulkonäön voidaan siis katsoa olevan ruumiin pintaa, ja se tarkoittaa kaikkea sitä, mikä näkyy ulospäin. Esimerkiksi sisäelimet ovat osa ruumista, mutta eivät kuulu ulkonäköön.
Ulkonäköön liittyy myös sellaisia ruumiiseenkin sidoksissa olevia puolia, jotka ovat tahdonalaisesti muokattavissa. Tällaisia ovat esimerkiksi meikki, hiusten väri tai niiden malli, vaatteet ja paino. Ulkonäöllä voidaan katsoa olevan myös ulottuvuus, jonka voisi määritellä esimerkiksi toiminnalliseksi ulkonäöksi. Tämä tarkoittaa sitä, miten henkilö liikkuu, ja millaisia esimerkiksi hänen ryhtinsä ja kävelytapansa ovat. Ulkonäöllä ei ole ainoastaan ruumiillista tai materiaalista ulottuvuutta. Ulkonäköön liittyy myös useita erilaisia sosiaalisia ulottuvuuksia, ja se saakin merkityksensä sosiaalisessa todellisuudessa. Voidaan esimerkiksi väittää, että ulkonäkö on yksi niistä tekijöistä, jonka perusteella ihmiset luokitellaan arkielämän sosiaalisissa tilanteissa eri sukupuoliin kuuluviksi. Sukupuolen määrittely saattaa pohjautua sellaisiin ulkonäön osa-alueisiin kuten partoihin, pitkiin kynsiin tai rintoihin. (Kessler & McKenna 1978, 2-3.)
Ulkonäölle voidaan antaa useita eri sosiaalisia määrityksiä tai merkityksiä. Ulkonäkö voidaan määritellä esimerkiksi joko kauniiksi tai rumaksi. Kauneutta on pidetty tavoiteltavana ja tärkeänä ominaisuutena, ja sen merkityksestä on keskustelu vuosisatoja. Kauneudella on ollut suuri merkitys yhteiskunnan eri osa-alueilla aina taiteesta filosofian teorioihin. (Black 2004, 6.) Ulkonäkötutkimuksessa käsitteiden kuten ”kauneus” tai ”rumuus” määrittely on hankalaa (Naukkarinen 2011, 151), ja tämä pätee myös sosiaalipsykologiseen tutkimukseen. Siitä, mitä viehättävyys tai hyvä ulkonäkö tarkoittaa, on kiistelty. Myös siitä on keskusteltu, onko kauneus tai hyvä ulkonäkö määriteltävissä oleva ominaisuus vai subjektiivinen näkemys. (Rhode 2010, 24.) Yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa kauneuden ja rumuuden määrittely ei ole ollut tutkimuksen keskiössä, vaan kauneuden tutkimus on ollut humanististen tieteiden aluetta. Onko kauneus siis jotakin, joka voidaan tunnistaa ja mitata? Kauneus ja rumuus kuitenkin arvotetaan sosiaalisesti ja ne merkityksellistetään. Yleisesti kauneutta siis pidetään hyvänä ja haluttuna ominaisuutena, kun taas rumuutta pidetään ei-toivottavana ja jonakin, mistä pitäisi pyrkiä eroon.
7
Se, mitä pidetään tiettynä aikana kauniina tai rumana, määrittää myös sen, mitä pidetään hyvänä ulkonäkönä. Hyvä ulkonäkö, kauneus ja rumuus ovatkin samanaikaisesti sekä kulttuurinen näkemys että subjektiivinen kokemus. Koko kauneuden ajatus on kulttuurinen, ja se, mitä ulkonäöllä tai ulkonäölle tehdään, mihin sitä käytetään ja mitä sen uskotaan merkitsevän, on kulttuurillista. Kauneus ei siis tarkoita eri aikoina samoja asioita, vaan kauneusihanteet ja kaikki muukin kauneuteen liittyvä muuttuu aikojen kuluessa. (Korhonen 2005, 9.) Kauneuden tai hyvän ulkonäön subjektiivisuudella tarkoitamme sitä, että jokaisen yksilön henkilökohtaiset mieltymykset vaikuttavat luonnollisesti siihen, mitä he pitävät miellyttävän näköisenä ja viehättävänä. Ulkonäön merkityksellistämisen kulttuurillisuus tiivistyy kulttuurin sisällä yhteisesti jaetuissa kauneusihanteissa. Yleisesti kuitenkin on katsottu olevan tiettyjä piirteitä, joita pidetään haluttavina ja viehättävinä suurimmassa osassa kulttuureista (Rhode 2010, 24).
Kauneusihanteet ovat nykyisin jossain määrin samankaltaisia kaikkialla länsimaisessa kulttuurissa, mikä johtuu paljolti tiedotusvälineistä (Tolonen 2001, 73). Nämä ihanteet ovat samankaltaistuneet entisestään, sillä myös tiedonvälitys on nopeutunut teknologisen kehityksen myötä viime vuosikymmenen aikana. Kauneuskäsityksiä ja niiden yhteneväisyyttä on myös tutkittu laajemminkin. Tutkimusta on tehty muun muassa siten, että kokeeseen osallistujien on kehotettu arvioimaan valokuvia niissä olevien henkilöiden viehättävyyden perusteella. Arvioinnit ovat olleet hyvin samankaltaisia riippumatta henkilön sukupuolesta, rodusta, iästä, sosioekonomisesta ja kulttuurisesta taustasta. (Rhode 2010, 24.) Millaisia nämä tutkimuksissa ilmenneet kauneusihanteet ovat? Yksi länsimaisessa kulttuurissa vallalla oleva kauneusihanne on pitkä, hoikka, symmetrinen nainen, jolla on vaalea iho ja vaaleat hiukset eikä hänellä ole näkyviä ihohuokosia tai vikoja (Wolf 2002, 1). Myös Rhode (2010) luettelee samankaltaisia ulkonäköihanteita: kasvojen symmetria, virheetön iho ja tiimalasivartalo (Rhode 2010, 24). Historiallisestikin sopusuhtaisuutta ja symmetriaa on painotettu kauneuden käsityksessä (Korhonen 2005, 10–11). Olemme huomanneet, että tätä ulkonäköideaalia edustavaa naistyyppiä näkeekin päivittäin tiedotusvälineissä ja mainoksissa. Näillä naisilla tietyt ulkonäön eri ulottuvuuksien yksityiskohdat saattavat vaihdella, mutta perustyyppi on hyvin usein samanlainen. Kuitenkin esimerkiksi hiusten väri tai vaatteiden tyyli saattavat olla erilaiset. Usein tämä naistyyppi mainostaakin jotain ulkonäön muokkaamiseen liittyvää tuotetta tai palvelua, esimerkiksi vaatteita, meikkejä, hiusvärejä tai laihdutusvalmisteita. Yleensä nämä mainokset kehottavat erityisesti naisia muokkaamaan omaa ruumistaan ja ulkonäköään.
Nykyisin ruumista, sen osia ja ulkonäköä pyritään muokkaamaan monin eri keinoin haluttuun suuntaan. Tämän ruumiin muokkaamisen tavoitteena on hyvän ulkonäön saavuttaminen. Se, miltä yksilö näyttää, on muuttunut entistä tärkeämmäksi, mistä kertoo esimerkiksi se, että ulkonäköön
8
kiinnitetään huomiota jo hyvin varhaisessa vaiheessa ihmisen kehitystä. Ulkonäöstä onkin tullut olennaisen tärkeää jo jopa lapsille ja esiteineille. Erään nuortenlehden tekemän kyselyn mukaan ihanteellinen ulkonäkö pitää sisällään kauniin ja finnittömän ihon, hyvin leikatut hiukset, muodikkaat vaatteet ja sopusuhtaisen sekä hoikan ruumiin. (Vänskä 2012, 14.) Nuorten vastausten tavoiteltu ulkonäkö vastaakin melko hyvin aiemmin esittelemäämme ideaaliulkonäön tyyppiä. Tärkeää ulkonäön suhteen vaikuttaisi olevan se, miten muut ihmiset suhtautuvat yksilön ulkonäköön, ja millainen kuva itsestä sen avulla välitetään. Voidaan jopa väittää, että kehosta on tullut julkinen kuva, jota muokataan ja tyylitellään vaattein, meikein ja kauneusleikkauksin. (Vänskä 2012, 15.) Kauneusleikkaukset ovat hyvin radikaali tapa muokata ulkonäköä, ja lisäksi niiden toteuttaminen vaatii huomattavia taloudellisia resursseja. Leikkaukset sisältävät myös aina terveydellisen riskin, sillä leikkaukset voivat epäonnistua tai niistä voi seurata lääketieteellisiä komplikaatioita. Silti niiden suosio on lisääntynyt, ja niiden määrä kasvaa maailmassa noin 20 prosenttia vuodessa (Kinnunen 2008, 11). Mielestämme se, että tällaisiin kivuliaisiin ja varallisuutta vaativiin operaatioihin meneminen kasvattaa suosiotaan, kertoo hyväksi määriteltävän ulkonäön yhä kasvavasta merkityksestä.
Tutkimuksissa on oltu yhtenevää mieltä siitä, että ulkonäön merkitys on kasvanut ja hyvä ulkonäkö koetaan tärkeäksi. Kaikista ulkonäköön liittyvistä puolista ei keskustelussa ole kuitenkaan oltu samaa mieltä. On esimerkiksi kiistelty siitä, kumpi ulkonäön ulottuvuus on tärkeämpi: kasvot vai keho. Kasvonpiirteiden merkitystä on painotettu siitä syystä, että kehon voi peittää vaatteilla, ja tällöin kasvojen rooli ulkonäön symbolina korostuu. Kehon merkitystä kuitenkin korostetaan esimerkiksi kulttuureissa, joissa keho nähdään joko fyysisen tai sosiaalisen sukupuolen ilmentäjänä. (Berry 2008, 11.)
Lihavuus
Alkaessamme kartoittamaan mahdollisia ulkonäön arvosteluun liittyviä käsitteitä, kohtasimme eniten arvostelua liittyen lihavuuteen. Sen vuoksi olemme pyrkineet käsittelemään sitä tässä kappaleessa melko laajasti. Teoriakirjallisuuden lisäksi teimme taustatutkimusta lihavuudesta muun muassa internetissä. Tutkimusta tehdessämme hämmästyimme erityisesti sitä aggression määrää, joka kohdistui lihaviin henkilöihin esimerkiksi internetin erilaisissa keskustelupalstoilla ja kommenttiosioissa. Vihamielisyys kohdistui erityisesti lihavien ihmisten ulkonäköön eli siihen, kuinka heitä pidettiin vastenmielisen näköisinä juuri lihavuudesta johtuen. Toisinaan arvostelu kohdistui lihavuuden merkitykseen terveydelle, mutta selkeästi suurimmaksi osaksi kirjoittajat toivat ilmi mielipiteensä koskien lihavien ihmisten ulkonäköä.
9
Painolla ja lihavuudella vaikuttaisi nykyisin olevan erityisen vahva merkitys hyvän ulkonäön käsityksessä. Lihavuudella tavataan viitata sosiaaliskulttuuriset normit ylittävään ruumiin kokoon. Ylipaino ja liikalihavuus määritellään usein painoindeksin kautta, ja nämä termit liitetään yleensä lääketieteelliseen tutkimukseen. (Harjunen & Kyrölä 2007, 15.) Käytämme tutkimuksessamme käsitettä lihavuus. Yhteiskunnallisessa lihavuustutkimuksessa tarkoituksena on vakiinnuttaa sana lihavuus arvovapaaksi käsitteeksi, joka ei sisällä alentavaa ja pilkkaavaa ulottuvuutta (Harjunen & Kyrölä 2007, 16). Lihavuutta ei kuitenkaan pidetä ainoastaan ulkonäöllisenä vikana, jota tulee muokata. Lihavuutta lähestytään lähes aina ongelmana erityisesti terveys- ja väestöpoliittisesta näkökulmasta, ja sitä onkin tutkittu lähinnä lääketieteellisestä ja ravitsemuksellisesta näkökulmasta. Tällöin on keskitytty siihen, miten lihavuus voidaan niin sanotusti parantaa. Lihavuuden parantamisen näkökulma on edelleen hallitseva sekä asiantuntijoiden lihavuuskäsityksissä että myös valtaväestön näkemyksissä. Vaikka lääketieteessä lihavuutta tavataankin lähestyä ongelmana, on lääketieteen edustajilla todellisuudessa osittain ristiriitaisia tulkintoja siitä, miten lihavuus ja terveys vaikuttavat toisiinsa. Yhdeksi selitykseksi lihavuuden näkemiselle ongelmana on tarjottu taloudellista intressiä ja lihavuuden medikalisaatiota. Lihavuuteen liittyvät kulttuuriset, sosiaaliset, psyykkiset ja kokemukselliset ulottuvuudet ovatkin aiemmin tutkimuksessa jääneet vähälle huomiolle. 2000-luvulla lihavuutta on kuitenkin ruvettu lähestymään myös muista näkökulmista kuin vain lääketieteellisestä. Myös suomalaisessa tutkimuksessa on yhä useammin tarkasteltu lihavuutta siten, että sen merkitykset ja seuraukset ovat monitahoiset. (Harjunen & Kyrölä 2007, 9-18.)
Lihavuus on merkittävästi sidoksissa kysymyksiin kauneusihanteista ja ulkonäöstä. Myös tässä ulottuvuudessa lihavuus on sukupuolittunutta. Ruumiin paino ja koko ovat nykyisin keskeisiä erityisesti naisruumiin hyväksyttävyyden kriteereitä. (Harjunen & Kyrölä 2007, 22.) Tämä oli huomattavissa esimerkiksi juuri lukemissamme internetin keskusteluissa lihavuudesta. Kuten muutkaan kauneusihanteet, myös ruumisnormit eivät ole objektiivisesti mitattavia tai pysyviä (Harjunen & Kyrölä 2007, 22). Laihan vartalon on länsimaisessa kulttuurissa nähty edustavan yksilön hyvää itsehillintää ja elämänhallintaa sekä hyviä moraalisia kykyjä (Bordo 1993, 193–195). Yksilön ruumiin koolla ja muodolla on siis suuri merkitys yhteiskunnassamme. Erityisesti naisten lihavuuteen on suhtauduttu kielteisesti. Syytä tälle on etsitty muun muassa sukupuolieron tuottamisesta. Tutkimuksissa on pohdittu sitä, miksi juuri naisen vartalon lihavuuteen suhtaudutaan kielteisesti, mutta miehen välttämättä ei. Tämän tulkittu johtuvan esimerkiksi siitä, että miehellä suurempi koko olisi hyväksyttävämpää, sillä suuri koko symboloi suurempaa valta-asemaa. Tässä teoriassa lihava nainen siis rikkoisi valtanormia. (Harjunen & Kyrölä 2007, 10–12.) Mielestämme tämä tulkinta on mielenkiintoinen, mutta se ehkä hieman yksinkertaistaa aihetta, eikä ole riittävä selittääkseen kokonaisuudessaan kielteistä suhtautumista lihaviin naisiin. Ensinnäkin nykyään
10
lihaviin miehiin saatetaan kohdistaa enemmän kielteistä arvostelua kuin aiemmin (esim. Rhode 2010) ja toiseksi on ollut myös ajanjaksoja, jolloin suurikokoista naisvartaloa kohtaan on osoitettu ihailua. Voisi siis sanoa, että kielteinen suhtautuminen naisten lihavuuteen on ilmiönä niin moniulotteinen, ettei sitä voida selittää ainoastaan ison koon suhteella valta-asemaan.
Lihavuuden ja siihen suhtautumisen seuraukset voivat olla moninaisia, ja ne voivat levittyä laajasti yksilön elämän eri osa-alueille. Osa näistä seurauksista on hyvin konkreettisia. Esimerkiksi työelämän ja lihavuuden suhdetta on tutkittu melko laajasti. Muun muassa Lahelma ja Sarlio-Lähteenkorva (1999) ovat tarkastelleet lihavuutta ja sukupuolta sosio-ekonomisesta näkökulmasta. Heidän tutkimuksensa mukaan lihavuus lisäsi naisilla riskiä työttömyyteen ja alhaisiin tuloihin ja liikalihavuus taas lisäsi riskiä pitkäaikaistyöttömyyteen. Lisäksi Lahelman ja Sarlio-Lähteenkorvan mukaan lihavilla naisilla oli vähiten sosiaalisia kontakteja välittömän lähipiirin ulkopuolella muihin väestön osiin verrattuna. Miehillä vastaavasti laihuus oli yhteydessä työttömyyteen ja alhaisiin tuloihin. Vähiten todennäköisesti alhaiset tulot olivat lihavilla miehillä. (Lahelma & Sarlio-Lähteenkorva 1999, 446–447.) Tämä tutkimustulos osittain vaikuttaisi vahvistavan tulkintaa siitä, että miehille lihavuus ei olisi työelämän kannalta yhtä tuomittavaa kuin naisille, vaan se saatettaisiin katsoa jopa eduksi. Kuitenkin Lahelman ja Sarlio-Lähteenkorvan tutkimuksesta on kulunut aikaa ja nähdäksemme asenteet lihavuutta kohtaan ovat myös muuttuneet siitä, kun tutkimus toteutettiin. Pukeutuminen ja ehostus
Olemme edellä käsitelleet ulkonäköä sen ruumiillisen ulottuvuuden kautta. Ulkonäöllä on kuitenkin myös sellaisia puolia, jotka eivät ole suoraan ruumiillisia. Yhtenä tällaisena ei suoraan ruumiillisena puolena voidaan pitää esimerkiksi pukeutumista, jota voidaan pitää myös yleisimpänä keinona muokata ruumista ja ulkonäköä. Tästä syystä käsittelemme pukeutumista seuraavaksi hieman laajemmin. Pukeutumisella voidaan korostaa tai peittää ruumista tai sen tiettyjä osia, ja sen avulla voidaan saada aikaan paljon toisistaan poikkeavia mielikuvia yksilöstä. Pukeutumiskulttuureilla tarkoitetaan eri maiden ja maanosien pukeutumisen traditioita ja eri alakulttuuriryhmien pukeutumisen tyylejä. Pukeutuminen kattaa kaiken ulkonäön muokkauksen päälaelta kantapäihin ja vaatteet ovat elementtejä, joista pukeutuminen muodostuu. Vaate tarkoittaa yksittäistä vaatekappaletta. Sama vaate eri kokonaisuuksiin yhdistettynä voi antaa täysin erilaisen vaikutelman. Myös asusteet, kampaus, meikki, tatuoinnit ja lävistykset ovat osa pukeutumiskokonaisuutta. Voidaan siis ajatella, että vaate täydentää ruumista, ja vaatteen avulla ruumiista voidaan tehdä erilaisia muunnelmia ja vaatteet ja pukeutuminen kertovat muun muassa henkilön asemasta yhteiskunnassa. (Kamila 2012, 28–31.) Eri tehtävissä ja erilaisissa ammateissa odotetaan erilaista pukeutumistyyliä. Esimerkiksi poliittisena vaikuttajana toimivan henkilön saatetaan olettaa
11
pukeutuvan konservatiivisesti. Muotilehden toimittajan taas voidaan olettaa pukeutuvan trendikkäästi ja kalliisti, mutta hänellä on toisaalta vapauksia tyylinsä suhteen. Pukeutumisvalinnat saattavat kertoa myös henkilön arvomaailmasta. Esimerkiksi ekologiset vaatevalinnat saattavat kertoa kantajansa maailmankuvasta.
Länsimaissa vaatteet ovat kaikkien saatavilla tulotasosta riippumatta, mutta kaikkia vaatteita ei nähdä samanarvoisina tai ne eivät välitä samanlaista viestiä muille yhteisön jäsenille. Se, minkälaisia vaatteita pidetään tavoiteltavina, määräytyy esimerkiksi muodin mukaan. Muodin ympärille onkin rakentunut suuri teollisuus. Muodiksi voidaan määritellä ne vaatteet ja vaatetyylit, jotka ovat juuri tietyllä hetkellä suosittuja. Se, millaiset vaatteet ovat muotia, määrittyy muun muassa muotitoimittajien, julkisuuden henkilöiden ja vaatesuunnittelijoiden toimesta. Vaikka muoti voidaan määrittää laaja-alaisesti yhteiskuntaamme vaikuttavaksi ilmiöksi, sitä ei kuitenkaan ole juuri tutkittu akateemisesti. Vänskän (2012) mukaan onkin ristiriitaista, että muoti tulee arkielämässä koko ajan vastaan mediassa ja kadulla, mutta akateeminen maailma ei katso sitä tutkimuksen arvoiseksi kohteeksi. Tutkijat ovat esimerkiksi tuominneet sen triviaaliksi, pinnalliseksi, moraalista rappiota edistäväksi ja naisten alistamista edistäväksi kulttuurin muodoksi. (Vänskä 2012, 57.) Nähdäksemme muoti voidaan mieltää yhteiskunnallisesti merkittäväksi, sillä kuten Vänskä kirjoittaa, se on alati läsnä ihmisten elämässä, ja se ohjaa yksilöiden toimintaa esimerkiksi kulutuksen kautta.
Kuten aiemmin totesimme, vaatteita ei arvoteta vain muodikkaiksi tai ei-muodikkaiksi, vaan niistä tulkitaan myös merkkejä henkilön sukupuolesta, iästä, luokka-asemasta, ammatista, kiinnostuksista, persoonasta, mielipiteistä ja seksuaalisuudesta. Toisin sanoen ulkoisilla elementeillä kerrotaan ja niiden avulla voidaan päätellä jotain henkilön sisäisistä ominaisuuksista. Vaatteet ja niiden välittämät viestit voidaan ymmärtää ei-verbaalisena kommunikaationa, mutta vaatteiden merkitykset ovat liikkuvammat. (Vänskä 2012, 68–69.) Mielenkiintoista on myös historiallinen näkökulma vaatteisiin. 1800-luvulla pukeutumisen kautta luotua ulkonäköä ei esimerkiksi etäännytetty yksilön sisäisestä minuudesta, vaan sitä pidettiin vihjeenä yksityisestä minuudesta vaatteiden alla. Uskottiin, että yksilö voitiin tuntea keskittymällä kaikkein konkreettisimpaan tasoon, joka koostui vaatteiden yksityiskohdista, puhetavasta ja käyttäytymisestä. Tämän kaltaista ajattelua on nähtävissä myös nykyisin. Vaikka nykyisin ei ajatellakaan, että vaatteet paljastaisivat ihmisen identiteetin tai että vaatteita vaihtamalla koko persoona muuttuisi, vaatteista on tullut erityisen tärkeä keino muokata mielikuvia minuudesta (Vänskä 2012, 111–112.) Yhdymme Vänskän näkemykseen. Vaatteilla ja asusteilla pyritäänkin nykyisin välittämään monenlaisia viestejä ja mielikuvia ympäristölle. Esimerkkinä tästä voisi mielestämme pitää merkkituotteiden suosiota ja sitä, mitä niillä pyritään saamaan aikaan. Nykyisin on esimerkiksi jopa mahdollista vuokrata
12
käyttöönsä tiettyjä merkkituotteita edulliseen hintaan. Merkkituotteilla pyritään usein välittämään kuvaa varallisuudesta sekä tietynlaisesta trendikkäästä elämäntyylistä.
Toinen mielenkiintoinen historiallinen esimerkki pukeutumisesta liittyy naisten seksuaalisuuteen ja vaatteiden suhteeseen. Vuosisatojen ajan yritettiin kontrolloida ja määritellä sitä, mikä olisi sopiva pukeutuminen kullekin yhteiskuntaluokalle. Prostituoiduilla piti olla merkki, mistä heidän ammattinsa näkyisi. Kun nämä säännöt purettiin, tuli huomattavasti vaikeammaksi päätellä ihmisen seksuaalinen status. Tämä johti niin sanottuun miniatyrisoitumiseen eli vaatteiden yksityiskohtien merkityksen korostumiseen. Koska naisten tuli peittää ruumiinsa julkisessa tilassa liikkuessaan, tuli sellaisista yksityiskohdista kuten kankaan laadusta, väristä ja sävystä merkkejä seksuaalisesta statuksesta. Naisten mahdollisuus taistella kunniattomaksi leimautumista vastaan oli ruumiin peittäminen. Sama tulkinnan perinne elää edelleen. Jos naisen hame on liian lyhyt, korot liian korkeat tai puseron kaula-aukko liian avonainen, hänen uskottavuutensa kärsii esimerkiksi työelämässä. (Vänskä 2012, 119.) Olemme pääosin samaa mieltä Vänskän kanssa, mutta on kuitenkin huomattava, että on olemassa myös ammatteja, joissa paljastava pukeutuminen on erityisesti naisille eduksi tai jopa vaadittua. Tällaisia ammatteja ovat esimerkiksi tietynlaiset mallin tai näyttelijän työt. Jos nainen on saavuttanut tietyn aseman yhteiskunnassa esimerkiksi näissä edellä mainituissa ammateissa, hänen paljastavaa pukeutumistaan saatetaan pitää esimerkiksi rohkeana.
Pukeutuminen on ehkä näkyvin tapa muokata ruumista ja ulkonäköä, mutta niitä muokataan ja hoidetaan myös monilla muilla tavoilla. Ulkonäköä pyritään parantamaan esimerkiksi kosmetiikalla, joka pitää sisällään muun muassa meikit ja ihonhoitotuotteet. Lisäksi ulkonäköä huolletaan esimerkiksi käymällä kauneussalongeissa, joissa ammattilaiset suorittavat erilaisia toimenpiteitä asiakkaiden ulkonäön parantamiseksi. Kauneuden ja ulkonäön hoidon ympärille on rakentunut suuri teollisuus ja kauneusteollisuudella onkin huomattavan suuret markkinat ympäri maailman. Kauneusteollisuus ei ole kuitenkaan historiallisesti uusi ilmiö. Läpi historian naiset ja miehet ovat käyttäneet rasvoja, voiteita ja erilaisia valmisteita saavuttaakseen sen hetkiset esteettiset standardit. Kauneusteollisuudesta ja kosmetiikasta tuli tunnistettava ja kaupallinen massateollisuus 1920- ja 1930-luvuilla. Kuitenkin vasta toisen maailmansodan jälkeen kauneusteollisuus saavutti nykyisen asemansa. Ennen toisen maailmansodan loppua kauneusteollisuudella ei ollut normaalissa arkielämässä niin suurta merkitystä, vaan sen katsottiin kuuluvan enemmän esiintymisammattien piiriin. 1950-luvulle tullessa kosmetiikan ja kauneustuotteiden käytön merkitys ei ollut enää esiintymisessä, vaan ne liitettiin ajatukseen luonnollisesta naiseudesta, ja niistä tuli osa arkea. (Black 2004, 20, 35.)
13
Vuonna 2010 kauneusteollisuudessa liikkui rahaa noin 115 miljardia dollaria, joista 38 miljardia käytetään hiuksiin, 24 miljardia ihonhoitoon, 20 miljardia plastiikkakirurgiaan, 18 miljardia kosmetiikkaan ja 15 miljardia käytetään hajuvesiin. (Rhode 2010, 32.) Kauneustuotteet ovatkin kiinteä osa arkielämää erityisesti naisille, mutta myös miehille. Ehostautumista voidaan pitää jopa hyvien tapojen mukaisena tai kohteliaana sosiaalisena käytöksenä. Voisi jopa epäillä, että kauneuden hoito ja meikkaaminen ovat normi, ja meikkaamattomuutta saatetaan pitää poikkeavana käytöksenä erityisesti työelämässä. Mielestämme tämän normin ja kauneusteollisuuden laajuutta kuvaa hyvin esimerkiksi se, että markkinoille on tullut yhä enemmän meikkisarjoja ja kauneustuotteita, jotka on tuotettu ekologisesti ja ilman eläinkokeita. Nämä tuotteet on suunnattu henkilöille, jotka aiemmin eivät käyttäneet meikkejä tai kauneustuotteita, koska he kokivat niiden olevan epäeettisiä. Nykyisin kauneusteollisuus tavoittaa yhä suurempia ihmisryhmiä ja markkinoita. Meikkien ja kauneustuotteiden lisäksi myös esimerkiksi kauneussalongit ovat osa kauneusteollisuutta. Kauneussalongeissa ruumista muokataan useilla eri toimenpiteillä, jotta saavutettaisiin tietynlainen tyyli ja tunne hyvästä ulkonäöstä. Tämän tavoiteltavan tyylin on sovittava yksilön sukupuoleen, ikään, seksuaalisuuteen, luokkaan ja etnisyyteen. Kauneussalongin työntekijät ja asiakas neuvottelevat yhdessä siitä, mikä olisi asiakkaalle soveliasta ja sopivaa. (Black 2004, 11.) Tämä neuvottelu voi olla pitkäkin prosessi (Black 2004, 66). Kauneussalonkien asiakkaita ovat pääosin naiset, mutta myös miehet käyttävät niiden palveluita. Ulkonäöstä ja kauneudesta huolehtimisen voidaan kuitenkin katsoa olevan merkityksellisempää naisille kuin miehille. Vaikka myös miesten ulkonäön merkityksen voidaan katsoa kasvaneen viime vuosikymmeninä, hyvä ulkonäkö on kuitenkin huomattavasti merkittävämpää naisille kuin miehille. Ulkonäkö kokonaisuutena on siis tärkeämpää naisille kuin miehille, ja naisten itsetunto on enemmän sidoksissa fyysiseen viehättävyyteen eli hyvään ulkonäköön kuin miesten. (Rhode 2010, 30.) Ulkonäöstä huolehtimisessa ja hyvän ulkonäön tavoittelussa ruumiista muokataan eri toimenpiteillä. Ruumista vaatetetaan, jotta sen eri osia voidaan korostaa tai häivyttää. Kasvoja rasvataan ja ehostetaan hyvän ihon ja tietynlaisten kasvonpiirteiden saavuttamiseksi. Hiuksia värjätään, leikataan ja hoidetaan, jotta ne näyttäisivät tietynlaiselta. Kaikessa tässä toiminnassa keskiössä on yksilön ruumis. Seuraavaksi käsittelemmekin teoriaosuudessamme ruumiillisuutta ja ruumiin tutkimusta.
Ruumiillisuus
Tässä jaksossa käsittelemme ruumiillisuutta, sillä sen voi katsoa olevan tutkimuksessamme oleellisessa asemassa useallakin tavalla. Ruumiillisuus käsitteenä on osittain kietoutunut ulkonäön käsitteeseen, koska ulkonäkö muodostuu ruumiin ominaisuuksista. Aineistomme henkilöiden
14
kohtaama häirintä kohdistuu sekä heidän ulkonäköönsä että heidän ruumiiseensa. Heidän ruumiinsa myös reagoi heidän kokemaansa ulkonäön arvosteluun.
Ruumiillisuus on melko uusi tutkimuksen kohde yhteiskuntatieteissä suhteessa niiden historiaan. Ruumiillisuutta on alettu varsinaisesti tutkia 1980-luvulla, jolloin ruumiillisuus alettiin nähdä muunakin kuin vain pelkkänä biologiana ja fysiologiana. (Oinas 2001, 18.) Bryan S. Turner (1996) selittää tätä ruumiillisuuden unohtamista sillä, että yhteiskuntatieteissä on ollut kahtiajako, jossa ruumiillisuus on mielletty luontoon kuuluvaksi eikä sosiaaliseen maailmaan liittyväksi. Tätä kahtiajakoisuutta on kutsuttu kartesiolaiseksi filosofi Descartesin mukaan. Descartes jakoi mielen ja ruumiin toisistaan erillisiksi. (Turner 1996, 11.) Ruumiillisuuden tutkimuksen tavoitteena on ollut löytää tapa ylittää tämä dikotominen näkemys (Oinas 2001, 20). Ruumiillisuuden näkökulma onkin tärkeä, sillä monet ruumiilliset ominaisuudet kuten ihonväri tai vammaisuus on erottamaton osa ihmistä, hänen identiteettiään ja kokemusmaailmaansa (Kyrölä & Harjunen 2007, 10).
Ulkonäköäkin voidaan pitää ruumiillisena ominaisuutena. Ulkonäkö on osa ruumista. Sen voi katsoa olevan ruumiin pintaa, ja ruumiillisuus on vahvasti sidoksissa siihen, miltä ihminen näyttää. Ulkonäköön siis vaikuttavat myös sellaiset ruumiilliset käytännöt kuten istuminen, liikkuminen ja elehdintä, tapa seisoa sekä ryhti. Lisäksi ulkonäköön liittyvät vahvasti ruumiin ominaisuudet kuten pituus, paino ja sairaudet. Näitä kaikkia voidaan pitää historiallisesti, kulttuurisesti ja sosiaalisesti määriteltyinä ja muokattuina. (Synnott 1993, 1.) Tämä käsitys edustaa sosiaalisen konstruktionismin näkökulmasta tehtyä ruumistutkimusta. Sosiaalisen konstruktionismin mukaan materiaalinen todellisuuskin on sosiaalisessa tapahtuvan merkityksenannon tulosta (Burkitt 1999, 2-5).
Elina Oinas (2001) jaottelee sosiaalisen konstruktionismin mukaista ruumistutkimusta neljään suuntaukseen. Näitä ovat muokattu tai kolonisoitu ruumis, vuorovaikutuksessa rakentuva ruumis, diskursiivinen ruumiillisuus sekä kokemukseen ja ihmisten omiin näkökulmiin perustuva ruumis. Muokatun tai kolonisoidun ruumiin tutkimussuuntaus keskittyy niihin määrittelyihin, joita yhteiskunta tai kulttuuri antaa ruumiille. Näkökulmassa on haluttu tuoda julki niitä yhteiskunnallisia prosesseja, jotka voivat alistaa ja esineellistää tiettyjä ryhmiä. Tämän tutkimussuuntauksen ongelmakohdaksi on nähty se, että ajatus muokatusta ruumiista sisältää helposti asetelman, jossa yksilö ja kulttuuri ajatellaan toisistaan erillisiksi. Tässä asetelmassa siis kulttuuri muokkaa passiivista yksilöä. Suuntauksessa, jossa ruumis nähdään vuorovaikutuksessa rakentuvana, Erving Goffmanin symbolista interaktionismia on pidetty merkittävänä. Tässä tutkimussuuntauksessa ruumis nähdään sosiaalisen toiminnan tuotteena. (Oinas 2001, 22–24.)
15
Kolmas suuntaus ruumistutkimuksessa on Michel Foucault'n ajatuksista juontuva diskursiivisen ruumiillisuuden tutkimussuunta. Keskeinen ero tässä tutkimussuunnassa verrattuna muihin tutkimussuuntauksiin on se, että foucault'laisessa näkökulmassa valtaa itseään ei pidetä välttämättä kielteisenä vaan rakentavana. Neljäs konstruktionistinen suuntaus ruumiillisuuden tutkimuksessa on kokemukseen ja ihmisten omiin näkökulmiin perustuva tutkimussuunta. Tässä tutkimussuuntauksessa korostetaan toimijoiden mielekkyyttä, kulttuuria ja rakenteellisia seikkoja. Tässä tutkimussuuntauksessa pyritään välttämään se, ettei tutkimuksen kohteita nähtäisi vain vallankäytön kohteina. (Oinas 2001, 24–27.)
Oma tutkimuksemme voidaan sijoittaa muokatun tai kolonisoidun ruumiin tutkimussuuntaukseen sekä myös kokemukseen ja ihmisten omiin näkökulmiin perustuvaan tutkimussuuntaan. Tarkastelemme sitä, miten yhteiskunta tai kulttuuri määrittelee tiettyjä yksilön ominaisuuksia, omassa tutkimuksessamme esimerkiksi hyvää ulkonäköä. Lisäksi tarkastelemme sitä, miten tutkimuksemme aineiston yksilöt reagoivat näihin määritelmiin. Vaikka tutkimuksemme voidaan katsoa edustavan muokatun tai kolonisoidun ruumiintutkimuksen suuntausta, emme halua nähdä aineistojemme henkilöitä vain passiivisina yhteiskunnan muokkauksen kohteina. Olemme myös hyvin kiinnostuneita siitä, miten henkilöt itse kokevat ulkonäön arvostelutilanteet. Katsomme, että aineistojemme henkilöt ovat osa yhteiskuntaa, ja siten kykeneviä myös vaikuttamaan näihin yhteiskunnassa vallitseviin asenteisiin liittyen ulkonäköön ja sen arvosteluun.
Kotimaisessa tutkimuksessa ruumiillisuutta on käsitellyt useassa tutkimuksessaan esimerkiksi Taina Kinnunen (2001), joka on tarkastellut muun muassa kehonrakennuksen maailmaa. Kinnunen lähestyy kehonrakennuksen alakulttuuria muun muassa juuri ruumiin ja ulkonäön käsitteiden kautta. Kehonrakennuksessa ovat läsnä arvot ruumiin kurittamisesta, yksilön omasta vastuusta ja individualismista. Ruumista muokataan ja luodaan sen sijaan, että se olisi jotakin, mitä saadaan valmiina. Kehonrakennuksessa keskustellaan myös ruumiin rajoista, sillä alakulttuuriin liittyvät lääkkeet ja plastiikkakirurgia, jotka vievät ruumisihanteita yhä kärjistetymmiksi. Kehonrakennuksessa ruumis ja sen ulkonäkö ovat keskeinen sosiaalisen pääoman muoto, ja ne ovat jatkuvasti yksilön tietoisen toiminnan kohteena. Kinnusen mukaan hoidettu ruumis edustaa kulttuurissamme arvostetuinta ruumiin estetiikkaa ja reflektoi samalla sisäistä ihmistä, ja sosiaalinen järjestys kietoutuu yhteiskunnassamme yhä enemmän kauneuden ympärille. Lisäksi Kinnusen mukaan kehonrakennuksen ideologian keskiössä on näkemys siitä, että täydellistynyt ruumis on täydellinen onni. (Kinnunen 2001, 241–242.) Nähdäksemme Kinnusen havainnot ulkonäön merkityksestä eivät rajoitu vain kehonrakennuksen maailmaan. Ulkonäköä muokataan myös kehonrakennuksen ulkopuolella tietynlaisen ulkonäön saavuttamiseksi, ja tämä voi olla yhtä tietoista ja jatkuvaa kuin kehonrakennuksessa tapahtuva ruumiin muokkaus. Esimerkiksi hyvä
16
ulkonäkö voidaan nähdä sosiaalisen pääoman muotona myös työelämässä.
Kinnunen (2008) jatkaa ruumiillisuuden käsittelyä tutkimuksessaan, jonka aiheena on myös äärimmäinen ruumiin muokkaus eli kauneusleikkaukset. Kinnunen haastatteli sekä kauneusleikkauksia suorittavia kirurgeja että kauneusleikkauksissa käyneitä henkilöitä. Kauneuskirurginen ruumis kertoo laajemmin länsimaisesta ruumiista, joka on estetisoitunut, medioitunut, medikalisoitunut, yksityistynyt ja teknologisoitunut. Kirurginen ruumis myös toistaa ja luo sosiaalisiin valtasuhteisiin perustuvaa ulkonäköihannetta. Kauneusleikkauksissa siis ruumiillistuvat myös laajemmat yhteiskunnalliset valtasuhteet. Kauneusleikkauksia säätelevät tietyt sosiokulttuuriset sopimukset, jotka juontuvat ikäryhmien, rotujen ja sukupuolten epätasa-arvosta. Esimerkkinä tästä olisi se, että nuorta ihmistä ei suostuta leikkaamaan vanhemman näköiseksi. (Kinnunen 2008, 307.) Mielestämme juuri Kinnusen mainitsema estetisoitunut ruumis on mielenkiintoinen tutkimamme ilmiön eli ulkonäön julkisen arvostelun kannalta. Estetisoitumisella tarkoitetaan ruumiin ulkonäön merkityksen korostumista. Jos ajatellaan, että ruumis estetisoituu yhä enemmän, vaikuttaisi luonnolliselta jatkumolta, että siihen kohdistuisi yhä enemmän arvostelua myös arjessa.
Ruumiillisuustutkimusta on tehnyt myös Harri Sarpavaara (2004), joka analysoi television mainoselokuvissa esiintyviä ruumiillisuusrepresentaatioita. Sarpavaaran mukaan mainoselokuvissa muun muassa myötäillään traditionaalista sukupuolijärjestelmää monella tapaa. Nainen esimerkiksi kuvataan enemmän ruumiillisena ja nauttivana olentona, kun taas mies kuvataan rationaaliseksi ja kurinalaiseksi. Nainen myös kuvataan huolenpitäjänä ja mies voimankäyttäjänä. Sarpavaara huomasi myös, että mainoselokuvissa kietoutuivat yhteen kauneus ja terveys sekä ruumiin huolto ja yksilön arvo. Mainoselokuvista heijastui Sarpavaaran mukaan myös se, että naisen arvo määräytyy miehen arvoa enemmän ruumiin ulkonäön kautta. (Sarpavaara 2004, 143–144.) Sarpavaaran havainnot elokuvamainoksista heijastavat nähdäksemme aiemmin esittelemiemme ulkonäköön ja ruumiillisuuteen liittyvien tutkimusten tuloksia. Ulkonäöllä on merkitystä sekä naisille että miehille, mutta naisten kohdalla ulkonäön merkitys korostuu enemmän kuin miehillä. Lisäksi naisen arvo määrittyy miehen arvoa enemmän ulkonäön kautta.
Moninaiset tunteet
Ulkonäön arvostelun ja häirinnän kohteeksi joutuminen herättää uhrissa monenlaisia tunteita. Tässä kappaleessa esittelemme tapoja, joilla tunteita on teoretisoitu yhteiskuntatieteissä.
17
Tunteiden tutkimus oli pitkään unohduksissa yhteiskuntatieteissä, sillä tunteet nähtiin vahvasti yksilön ominaisuuksiksi. Niiden katsottiin olevan peräisin aivotoiminnasta ja persoonallisuudesta. Perinteisesti tunteet siis nähtiin yksilön sisäisenä tilana. Tunteiden ajateltiin olevan yksilön synnynnäisiä ominaisuuksia: yksilöt syntyvät tiettyjen perustunteiden kanssa. Yhteiskuntatieteilijät eivät siis nähneet tunteiden kuuluvan heidän omaan tutkimusalaansa. Nykyisin tunteita tarkastellaan kuitenkin myös sosiaalisesta näkökulmasta. Deborah Luptonin mukaan tunteet ovat ilmiö, joita koetaan ja joita tulkitaan. Lisäksi ne muokkaantuvat kulttuuristen ja sosiaalisten prosessien kautta. (Lupton 1998, 2-10.) Jaamme Luptonin käsityksen tunteista sosiaalisena ilmiönä. Tunteet vaikuttavat ja näkyvät läpi yhteiskunnan. Johdannossa esittelemissämme kirjoituksissa ulkonäön arvostelusta kirjoittajat kuvasivat laajasti vahvoja tunteita, joita arvostelun kohteeksi joutuminen herätti. Tämä on mielestämme ymmärrettävää, kun sen suhteuttaa ulkonäön merkityksen korostumiseen. Erityisesti hyvän ulkonäön merkitys on kasvanut, joten voidaan olettaa, että siihen myös liitetään yhä enemmän tunteita.
Suomen kielessä sanalla tunne on niin laaja merkitys, että sen voidaan katsoa merkitsevän samaa kuin englannin kielen sanat feeling, emotion ja affect. Tunteiden yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa näitä käsitteitä on kuitenkin myös analyyttisesti eritelty. (Jokinen, Venäläinen & Vähämäki 2015, 18.) Näiden käsitteiden tutkimuksessa on paljon päällekkäisyyksiä ja yhteen kietoutumista. Yksinkertainen analyyttinen erottelu emootion ja affektin välillä olisi esimerkiksi se, että emootiolla viitataan kulttuuriseen ja sosiaaliseen ilmaisuun, kun taas affektien katsotaan olevan enemmän biologisia ja fysiologisia. (Probyn 2005, 11.) Tietyllä tapaa voidaan myös katsoa, että affekti yhdistää sosiaalisen ja ruumiillisen ulottuvuuden (Probyn 2005, 27). Esimerkiksi Jokinen, Venäläinen ja Vähämäki (2015) erottelevat fiilikset, emootiot ja affektit toisistaan seuraavanlaisesti. Feeling eli fiilis tarkoittaa tuntemusta, joka tuntuu ruumiissa. Fiilikselle ei siis välttämättä ole kielellistä tai sosiaalista ilmaisua. (Jokinen, Venäläinen & Vähämäki 2015, 18.) Fiilikset ovat siis henkilökohtaisia ja yksilöllisiä. Vaikka fiiliksellä ei välttämättä ole kielellistä ilmaisua, perustuu se kuitenkin aiempaan kokemukseen. (Shouse 2005, 2-3.)
Emootiot ovat nimettyjä kielellisesti, ja ne tunnistetaan kulttuurisesti. Ne ovat myös sosiaalisia, ja niistä voi puhua. Näitä ovat esimerkiksi mustasukkaisuus ja kateus. (Jokinen, Venäläinen & Vähämäki 2015, 18–19.) Emootiot voidaan siis mieltää fiilisten jatkoksi, siksi, miten fiilikset nimetään ja näytetään ulospäin. Emootiot voivat olla joko oikeita tai teeskenneltyjä. Toisinaan emootiot voivat siis olla yksilön sisäisen tilan ilmaisuja tai ne voivat olla jotakin, mitä näytellään, jotta sosiaaliset odotukset täyttyisivät. (Shouse 2005, 4.) Affekti taas on jotain näitä kahta edellistä
18
avoimempaa ja kaksijakoisempaa. Affektit liittyvät emootioihin ja fiiliksiin, mutta ne eivät palaudu niihin. Affektissa korostuu ruumiillisuus eli ruumiin kyky vaikuttaa ja tulla vaikutetuksi. (Jokinen, Venäläinen & Vähämäki 2015, 19.) Affektit eivät ole persoonallisia vaan esipersoonallisia. Affektit voidaan määritellä esimerkiksi ei-tietoisiksi kokemuksiksi intensiteetistä. Affektia ei pystytä täydellisesti ilmaisemaan kielellisesti. Affekti on siis ruumiin keino valmistautua toimimaan kulloisessakin tilanteessa. Affekteja voidaan ilmaista esimerkiksi kasvojen ilmeillä, hengitystahdilla, asennolla, kasvojen värillä ja äännähdyksillä. Ilman affektia tunteet eivät tuntuisi siltä, miltä ne tuntuvat, sillä niillä ei olisi intensiteettiä siihen. (Shouse 2005, 5-6, 11.)
Affektien tutkimus on saanut vaikutteita useasta erilaisesta tutkimuskentästä. Affekteja on tutkinut ja teoretisoinut esimerkiksi Silvan Tomkins. Hänen mukaansa affektit ovat vahvasti kytköksissä ihmisten olemuksiin biologisina organismeina. Tomkinsin mukaan affektit kehittyvät evoluutioprosessissa ja vastaavat tiettyihin selviytymisen tarpeisiin. (Jokinen, Venäläinen & Vähämäki 2015, 20.) Tomkinsin ajattelusta on ammentanut muun muassa häpeää tutkinut Elspeth Probyn (2005). Probyn ottaa Tomkinsilta ajatuksen siitä, että häpeä ja kiinnostus ovat yhteydessä toisiinsa. Asiat, joista koetaan häpeää, ovat siis kokijalle tärkeitä. Probynin mukaan häpeä voidaan käsittää fiiliksen, emootion ja affektin yhdistelmäksi. Häpeä näkyy ruumiissa esimerkiksi kasvoilla punastumisena (Probyn 2005, ix-xii), eikä punastumista ei voi teeskennellä (Probyn 2005, 2). Siitä, onko häpeä emootio vai affekti, on kiistelty (Probyn 2005, xv). Probyn kirjoittaa, että useissa yhteiskunnissa ja kulttuureissa häpeää käytetään ihmisten välisen vuorovaikutuksen kontrollointiin. Häpeän kokemiseen vaikuttavat myös sellaiset seikat kuten sukupuoli, rotu, etnisyys ja seksuaalisuus. (Probyn 2005, xiii-xiv.)
Tässä tutkimuksessa käytämme käsitteitä tunne ja affekti. Käytämme käsitettä tunne emootion sijaan, sillä nähdäksemme se on suomen kielessä emootiota selkeämpi ja ymmärrettävämpi. Tunteet ja affektit myös kietoutuvat käsitteellisesti yhteen, mutta pyrimme erottelemaan niitä toisistaan. Tutkimuksessamme noudatamme Probynin (2005) kaltaista määritelmää, jonka mukaan affekti on tunnetta fyysisempi ja biologisempi. Tunteen käsitämme joksikin, joka voidaan nimetä ja kulttuurisesti tunnistaa. Käsitettä fiilis emme käytä tutkimuksessamme, sillä kyseisellä käsitteellä ei välttämättä ole kielellistä tai sosiaalista ilmaisua, ja aineistomme on kirjoitetussa muodossa, joten emme välttämättä pääse käsiksi aineistomme fiiliksiksi määriteltävissä oleviin tuntemuksiin. Tästä syystä niiden eritteleminen olisi tutkimuksessamme aineistomme muodon kannalta epätyydyttävää.
19 2.2 Häirintä, julkinen tila ja heteronormatiivisuus
Edellä olemme käsitteellistäneet arvostelun kohdetta eli ulkonäköä ja sen kautta ruumiillisuutta. Lisäksi olemme esitelleet tunteisiin liittyviä käsitteitä, sillä ulkonäön arvostelua voidaan pitää tunteita herättävänä tilanteena. Seuraavaksi käymme läpi itse tilanteeseen eli ulkonäön arvosteluun julkisella paikalla liittyviä tutkimuksia. Jos ajatellaan tilannetta, jossa tuntematon henkilö arvostelee toisen henkilön ulkonäköä julkisella paikalla, voidaan tilanne tulkita häirinnäksi.
Häirintä
Häirinnän käsitteellä viitataan yksipuoliseen ei-toivottuun huomioon, joka saa kohteen tuntemaan itsensä noloksi, pelokkaaksi, loukkaantuneeksi tai vihaiseksi. Häirintää on tarkasteltu usein esimerkiksi sukupuolisesta näkökulmasta. Sen, että häirintää on määritelty sukupuolisesta näkökulmasta, on muun muassa nähty antaneen naisille välineen tehdä vaietuista ja henkilökohtaisina pidetyistä häirinnän kokemuksista poliittisia osia yleistä ilmiötä, jota pystyy vastustamaan. Termiä on käytetty pääosin työpaikkoja ja niiden hierarkkisia suhteita tutkittaessa. Sukupuolisen häirinnän voi mieltää esimerkiksi laajaksi yläkäsitteeksi, joka kattaa seksistisen, seksuaalisen ja homofobisen häirinnän. Seksistinen häirintä ja seksismi perustuvat stereotyyppisiin ja kategorisiin käsityksiin sukupuolisidonnaisista kyvyistä ja mieltymyksistä. (Aaltonen 2006, 13– 33.) Tutkimuksessamme häirinnän käsitteessä korostuu huomion Aaltosen (2006) määritelmän mukainen ei-toivottavuus sekä se, että kohde kokee olonsa epämukavaksi. Tutkimamme ilmiön voi nähdäksemme mieltää sukupuoliseksi häirinnäksi silloin, kun tilanteissa häirintä kohdistuu toisen sukupuolen edustajan taholta vastakkaiseen sukupuoleen.
Sukupuolisesta häirinnästä puhutaan usein seksuaalisen häirinnän yhteydessä. Olennainen ero niiden välillä on se, että sukupuolisella häirinnällä viitataan häirintään, joka loukkaa perinteisiä sukupuolinormeja, maskuliinisuutta ja feminiinisyyttä ja aiheuttaa kielteisiä vaikutuksia kohteena olevan sukupuolelle tai sukupuoliryhmälle. Seksuaalinen häirintä taas suuntautuu henkilön seksuaalisiin ominaisuuksiin. (Vilkka 2011, 34.) Seksuaalisen häirinnän käsitettä on kritisoitu siitä, että se jättää huomiotta sellaiset henkilöt, jotka eivät identifioi itseään heteroseksuaalisiksi. Käsitteessä voidaan katsoa olevan nähtävissä ajattelutapa ja asenne, jonka mukaan häirintäsuhteessa olevat ovat heteroseksuaalisia, ja häirinnän ajatellaan olevan aina heterojen välistä. Tämä lähtökohta ei ota huomioon seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä, esimerkiksi transsukupuolisia,
20
intersukupuolisia, homoja, lesboja ja transvestiitteja, eikä tunnista heihin kohdistuvaa tai heidän välistään seksuaalista häirintää. (Vilkka 2011, 24). Sukupuolisessa häirinnässä on kyse sukupuolten välisistä ja sisäisistä suhteista, teoista ja vuorovaikutuksesta (Aaltonen 2006, 27). Mielestämme on tärkeää tässä yhteydessä huomioida myös se, että seksuaalinen häirintä ei kohdistu ainoastaan heteroseksuaalisiin naisiin heteroseksuaalisten miesten taholta.
Sukupuolinen häirintä onkin jossain tutkimuksissa määritelty yksinomaan miesten käytökseksi vain naisia kohtaan. Sukupuolista häirintää ovat tutkineet muun muassa Sue Wise ja Liz Stanley (1987). He ovat kritisoineet pyrkimyksiä puhua häirinnästä sukupuolesta riippumattomana ilmiönä, jossa sekä miehet että naiset voivat olla yhtäläisiä kohteita. Heidän mukaansa teot ovat eri asioita, koska vallitsevan sukupuolijärjestelmän piirissä naisen teon merkitykset ja tulkinnat eivät voi koskaan olla samanlaisia kuin miehen. (Wise & Stanley 1987, 34.) Wisen ja Stanleyn mukaan häirinnän taustalla onkin seuraavanlaisia ideologisia olettamuksia: miehet ovat aktiivisia ja naiset ovat passiivisia, ja häiriköijä ei ole ”hyvä mies” eli hän ei edusta sitä, millaisia miehet todellisuudessa ovat. Lisäksi nämä vain normaalit eli ”hyvät miehet” saattavat ajaa pois nämä häiriköijät. Yhdellä miehellä on valtaa ahdistella ja järkyttää monia naisia, eivätkä nämä naiset kykene toimimaan miestä vastaan, sillä ainoastaan toisilla miehillä on valta lopettaa tämä ahdistelu. Paras tapa, jolla miehet voivat osoittaa ylemmyyttään verrattuna naisiin, on häiriköidä heitä. (Wise & Stanley 1987, 5.) Wise ja Stanley katsovat, että naiset joutuvat rutiininomaisesti kohtaamaan potentiaalista tai tapahtuvaa häirintää jatkuvasti arkielämässä. Suuri osa tästä häirinnästä on arkipäiväistä ja sellaista, mitä ei tulkita kovinkaan vakavaksi. (Wise & Stanley 1987, 98.)
Omat näkemyksemme eroavat monella tapaa Wisen ja Stanleyn (1987) tulkinnoista. Olemme samaa mieltä siitä, että yhä edelleen on nähtävissä sellaisia näkemyksiä, että vain miehet voivat puuttua tilanteeseen, jossa muut miehet ahdistelevat naisia. Mikäli naiset puuttuvat tällaiseen tilanteeseen, heitä ei välttämättä oteta vakavasti tai heihin kohdistetaan myös häirintää. Muutoin näkemyksemme eroavat melko lailla Wisen ja Stanleyn tutkimuksesta. On otettava huomioon, että tutkimuksen toteuttamisesta on kulunut jo lähes kolmekymmentä vuotta. Mielestämme Wise ja Stanley eivät esimerkiksi ota huomioon muita asetelmia kuin sukupuolen. Sukupuoli ei ole ainoa valta-asetelmia luova tekijä, vaan tällaisina tekijöinä voidaan pitää muun muassa varallisuutta, rotua ja virallista esimerkiksi työhön liittyvää asemaa. Esimerkkinä tästä työpaikka, jossa naiset ovat valta-asemassa suhteessa miestyöntekijään. Tässä tapauksessa naisten suorittama arvostelu tai ahdistelu on tulkittavissa häirinnäksi, koska he ovat työpaikan hierarkiassa korkeampana.
21
Häirintää on tutkittu paljon työelämän ja koulumaailman konteksteissa, mutta ilmiötä on tarkasteltu myös julkisten tilojen yhteydessä. Julkisen häirinnän tutkimusta on pidetty ongelmallisena, sillä sen määritteleminen on ollut vaikeaa. Aiemmin naisten pelkoja ei myöskään otettu tosissaan, vaan heidän nähtiin suhtautuvan häirintään yliherkästi. Aihetta on pidetty myös liian mitättömänä vakavan akateemisen tutkimuksen kohteeksi. Julkista häirintää alettiin kuitenkin tutkia enemmän sen jälkeen, kun ilmiö käsitteellistettiin häirinnäksi. (Kissling 1991, 456.) Julkista häirintää ei kuitenkaan voida pitää triviaalina, sillä sitä tapahtuu päivittäin, ja se voidaan määritellä väkivallaksi naisia kohtaan (Sullivan, Lord & McHugh 2010, 238). Yhdymme Sullivanin, Lordin ja McHughin (2010) näkemykseen siitä, että ilmiö ei ole triviaali, vaan se on läsnä naisten, ja myös miesten, arjessa.
Häirintä julkisissa tiloissa
Aiemmin julkista häirintää on tutkittu erityisesti Yhdysvalloissa. Carol Brooks Gardnerin artikkeli vuodelta 1980 on mahdollisesti ensimmäinen akateeminen tutkimus julkisesta häirinnästä (Kissling 1991, 457). Gardnerin mukaan Yhdysvaltojen urbaaneissa keskuksissa vallitsevan normin mukaisesti tuntemattomat ihmiset eivät puhu toisilleen kohdatessaan toisensa kadulla. Hänen mukaansa tätä normia kuitenkin rikotaan monella tapaa ja monesta syystä. Osa tällaisesta normin rikkomisesta saattaa olla esimerkiksi kellonajan kysymistä tai reittiohjeiden pyytämistä, mutta normia rikotaan myös huomattavasti epämiellyttävämmällä tavalla. Gardner kutsuu tätä epämiellyttävää, normia rikkovaa kahden tuntemattoman henkilön välistä vuorovaikutusta katukommentoinniksi (street remark). Hänen tutkimuksessaan kiinnostuksen kohteena oli nimenomaan miespuoliselta henkilöltä naispuoliselle henkilölle tapahtuva katukommentointi. Gardner myös huomauttaa, että kaiken kommentoinnin ei tarvitse välttämättä olla sanallista. Kommentoida voi myös eleillä ja ilmeillä. Naiset ovat useimmiten tällaisten julkisten kommentointien kohteena, ja he myös kommentoivat itse julkisesti toisia vähemmän. (Gardner 1980, 329–338.)
Gardner on teoretisoinut katukommentointia ja siihen liittyviä ilmiöitä. Gardnerin mukaan urbaaneilla alueilla naisiin, ja erityisesti nuoriin naisiin, kohdistuu arvioivaa kommentointia miesten taholta. Miehet kommentoivat pääasiassa naisten ulkonäköä, mutta se ei ole ainoa kommentoinnin kohde. Gardnerin mukaan nämä katukommentit usein syyttävät naisia huonosta ulkonäöstä ja kävelytyylistä, epäasiallisista asusteista, sopimattomista teoista ja huonosta moraalista. Nämä kommentit eivät kohdistu vain naisiin, jotka ovat epäviehättäviä tai laittautumattomia, vaan
